Nuorisotyönohjaaja Riikka Hillebrand ottaa selfien isosryhmän kanssa.
Taas on löytynyt laji, jossa suomalaiset ovat maailman parhaita – isostoimintaa viedään ulkomaille
Viisitoista Vantaan seurakuntien isosta kävi jakamassa osaamistaan Walesiin.
Avoimia, vastuuntuntoisia, oma-aloitteisia, heittäytymiskykyisiä, empaattisia, esiintymistaitoisia, reiluja – tällaisia osaajia suomalaiset seurakunnat kasvattavat isostoiminnassaan. Ilman isosia rippikoulut olisivat paljon tylsempiä, eivätkä luultavasti läheskään niin suosittuja kuin nykyisin.
– Rippikoulussa ohjaajat hoitavat jeesustelun ja säännöt. Me isoset teemme sen, mikä ihmisille jää leiristä mieleen. Meidän homma on yrittää tehdä leiristä kiva, kiteyttää isosen tehtävän 17-vuotias Tyko Paloheimo, jolla on nyt menossa kolmas vuosi Vantaankosken seurakunnan isosena.
– Isosen pitää olla avoin ja helposti lähestyttävä, sanoo Tyko Paloheimo.
– Leirillä isosten vastuulla on vapaa-aika, raamikset, iltaohjelma ja skabat. Isoset auttavat oppitunneilla, kuulustelevat ulkoläksyt, leikkivät ja pelaavat ja yrittävät saada riparilaiset yhtenäiseksi ja toimivaksi ryhmäksi, luettelee 17-vuotias Saana Honkatukia.
Kivan tekemisessä on selvästi onnistuttu, sillä tutkimusten mukaan noin kolmasosa rippikoulun käyneistä nuorista jatkaa isostoimintaan.
– Meillä Hakunilassa isosia on paljon. Syynä on ehkä se, että leirit on tosi hyvin järjestetty ja nuoria kannustetaan isosiksi, Honkatukia kertoo.
Hänen syynsä lähteä isoseksi olivat samoja kuin monella muullakin: hänen omalla riparillaan oli kivaa ja isosilla näytti olevan hauskaa. Mukaan houkutti myös mahdollisuus saada uusia kavereita. Niitä onkin tullut. Kavereiden lisäksi Honkatukia arvioi saaneensa uskallusta ja osaamista, joista on hyötyä myöhemmin myös työelämässä.
– Isosena kasvaa. Aina alussa kaikki ovat hiljaisia, mutta pikkuhiljaa tottuu ja oppii menemään mukaan. Itse en enää ole niin tarkka enkä pelkää esiintymistä, hän sanoo.
Saana Honkatukia ja Nea Salminen vetävät työpajaa.
Enemmistö isosista sitoutuu kirkkoon
Hauskuus on isostoiminnassa se juttu, vahvistaa Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori Jouko Porkka, joka väitteli elokuussa teologian tohtoriksi isostoiminnasta. Hauskuus tarkoittaa hänen mukaansa sitä, että toiminta on nuoren näkökulmasta mielekästä ja nuori kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi.
Isostoiminta on suomalainen keksintö. Ensimmäiset isoset pestattiin jo vuonna 1937, kun Nurmijärvellä pidettiin ensimmäinen leirimuotoinen rippikoulu. Todella vetovoimaista isostoiminnasta tuli kuitenkin vasta 1990-luvulla. Porkan mukaan suosion kasvun taustalla oli ainakin osaksi se, että isostoiminnan vastuu siirtyi papeilta nuorisotyönohjaajille.
– Sen myötä isostoiminnasta tuli osa nuorisotyötä ja se löysi paikkansa nuorisokulttuurissa. Siitä tuli valtavirtaa, eikä se enää leimannut osallistujia jotenkin hurahtaneiksi. Mukaan voi lähteä monenlaisista motiiveista, Porkka sanoo.
Mila Henttonen käyttää iltapäivätauon Tomi Malmivaaran meikkaamiseen.
Tyko Paloheimo vahvistaa, ettei ainakaan hänen koulussaan ja kaveripiirissään isosena oloa ihmetellä.
– Kaikki tietävät, että se on kivaa. Olen itse enemmänkin agnostikko kuin uskonnollinen, mutta isoskoulutuksessa kasvaa ja suhde uskontoon muuttuu. Rupeaa ajattelemaan itse. Monet minun ikäisenihän sanovat itseään ateisteiksi.
Porkka huomauttaa, että vaikka isosten joukossa on monella tavalla ajattelevia ja uskovia ja myös ateisteina itseään pitäviä, enemmistö heistä on sitoutunut kirkkoon. Niistä, jotka ovat olleet isosina kauemmin kuin yhden vuoden, noin 90 prosenttia pysyy aikuisenakin kirkon jäsenenä.
Porkan mukaan se, että isoset ovat katsomukseltaan ja taustoiltaan kirjavaa joukkoa, on yksi toiminnan vahvuuksista. Juuri siksi rippikoululaisten on helppo samastua heihin.
– Kaikki eivät ole kymmentä asiaa harrastavia hyvin menestyviä lukiolaisia, vaan yhtä hyvin mukana voi olla ammattikoululaisia ja koulupudokkaita. Jokaisen tekemisellä on merkitystä.
Porkan tutkimuksen mukaan kaksi kolmesta isosesta haluaisi isostoiminnan lopetettuaan jatkaa mukana muussa seurakunnan toiminnassa.
– Kirkolla vain on harvoin nuorille aikuisille mitään tarjottavaa. Kirkon aikuistyössä toimitaan hyvin eri tavalla, sillä se on usein työntekijävetoista.
17-vuotias Nea Salminen on huomannut saman. Hän ehdottaa, että myös aikuisille voisi järjestää nuorteniltojen tyyppisiä hengausaikoja, joissa syödään, lauletaan, jutellaan, pelataan lautapelejä ja kuunnellaan musiikkia.
Walesissa isosista halutaan kirkon istuttajia
Vantaalaisten isosten osaaminen on huomattu Walesissa asti. Pohjois-Walesissa sijaitsevan St. Asaphin hiippakunnan työntekijöitä vieraili helmikuussa Hakunilan seurakunnan urheilurippileirillä, ja viime kesänä kaksitoista walesilaista nuorta ohjaajineen osallistui Vantaankosken seurakunnan rippileirille. Nyt walesilaisnuorista koulutetaan suomalaisten avulla isosia, ja siksi viisitoista isosta viidestä vantaalaisseurakunnasta vietti osan syyslomastaan Isossa-Britanniassa.
Walesissa ei ole samanlaisia rippikouluja kuin meillä, joten isostenkin tehtävät ovat erilaisia. He ohjaavat esimerkiksi nuoriso- ja lapsiryhmiä ja ovat järjestämässä nuorteniltoja ja jumalanpalveluksia.
– Melkein kaikki niistä hiippakuntamme nuorista, jotka olivat mukana Suomessa, ovat olleet sen jälkeen aloitteellisia ja halunneet ottaa enemmän vastuuta. Osa heistä on myös muuttanut urasuunnitelmiaan ja haluaisi kirkkoon töihin, kertoo St. Asaphin hiippakunnan nuorisosihteeri Tim Feak.
– Perinteinen kirkon toiminta ei kiinnosta nuoria, vaan tarvitsemme luovia ja vuorovaikutteisia tapoja puhua uskosta. Jos kirkko ei nyt tee mitään, sitä ei enää parinkymmenen vuoden päästä ole. Meidän toiveenamme olisi, että isosista tulisi kirkon istuttajia.
Walesilainen Melody Lewis sai viime kesän rippileirillä Suomesta uusia ystäviä.
Suomalaisisosilla on paljon vastuuta
18-vuotias Melody Lewis on yksi Suomessa viime kesänä vierailleista nuorista. Ripariviikon aikana Lewisiin teki vaikutuksen se, kuinka paljon suomalaiset isoset saivat vastuuta ja kuinka itsenäisesti he tekivät asioita. Walesissa tapana on, että joku aikuinen sanoo, mitä pitää tehdä, ja nuoret toimivat ohjeiden mukaan.
St. Asaphin hiippakunnassa toimii 51 kirkon koulua, joten kristinusko on monille nuorille tuttua. Lewisin mukaan kirkko kuitenkin saattaa tuntua vieraalta ja vanhanaikaiselta. Esimerkiksi hänen kotikaupungissaan Holywellissa ei kirkon toiminnassa juuri nuoria näy. Lewisin lisäksi säännöllisesti mukana ovat vain hänen veljensä ja eräs toinen poika.
– Jos nuoria tosiaan halutaan mukaan jumalanpalveluksiin, niitä pitäisi muuttaa. Saarnojen sijaan voisi olla keskustelua. Ja ajankohta aamulla on nuorille huono. Nuorilla on ideoita, mutta monesti ne jätetään huomiotta, koska muutos olisi vanhemmille ihmisille liian vaikea, Lewis miettii.
Ohjaajat ovat apuna tarvittaessa
Walesissa isosryhmää vetivät Vantaankosken seurakunnan nuorisotyönohjaajat Riikka Hillebrand ja Marika Pasanen. Heidän seurakunnassaan on noin 150 isosta, ja määrä on kasvanut tasaisesti viimeisten kolmen–neljän vuoden ajan. Hillebrand arvioi, että yhtenä syynä saattaa olla se, että nuorten koulumaisena pitämästä toimintatavasta on siirrytty siihen, että nuoret saavat itsenäisesti tehdä ja pohtia asioita.
– Tämän ikäisten nuorten kanssa toiminta on tasavertaista yhdessäoloa. Asioita tuotetaan yhdessä, Hillebrand sanoo.
Walesin-leiripäivinä isoset valmistelivat pienryhmissä työpajoja, joita he sitten pitivät toisilleen ja walesilaisnuorille. Työpajoissa suunniteltiin esimerkiksi iltaohjelmaa ja hartauksia ja pohdittiin isosen tehtäviä ja roolia. Ohjaajat olivat apuna tarvittaessa.
– Uskonto opettaa kärsivällisyyttä ja auttaa aikuistumisessa, sanoo Jenni Mustonen.
Iltahartauksissa saa hengähtää
16-vuotiaan Jenni Mustosen ryhmässä suunniteltiin jumalanpalvelusta koulutuksen viimeiseksi illaksi. Siihen kuului muun muassa rukousaiheiden kokoaminen ja rukousten kirjoittaminen. Mustoselle on tärkeää, että rukoillaan nuorille tärkeiden asioiden puolesta.
– Hartauksien olisi myös hyvä olla rauhoittavia. Niissä voi olla kivoja ja ihania tarinoita, tyyntä musiikkia ja kynttilöitä. Ja asiat pitää esittää rauhallisesti, Mustonen kuvailee.
Riikka Hillebrandin mukaan isoskoulutukseen kuuluva hartauselämä on nuorille rauhoittumista, hiljentymistä ja itsensä hoitamista varten.
– Iltahartauksissa he saavat hengähtää. Suhde Jumalaan on se, jossa he voivat koota ajatuksiaan ja olla turvassa.
Nea Salminen on huomannut, että isoskoulutusiltojen kompletorio eli rukous päivän päätteeksi on hänelle koko päivän paras hetki. Siitä tulee rauhallinen olo.
– Isosporukka jakaantuu uskon suhteen. Itse olen just siinä välissä: en usko kaikkea, mitä Raamatussa on kerrottu, mutta uskon, että Jumala on olemassa ja saan siitä lohtua.
Työpajassa mietitään, millainen voisi olla iltahartauden soittolista.
Mallia vapaaehtoistyöhön ja hengelliseen elämään
Vantaankosken seurakunnassa oli jo jonkin aikaa etsitty yhteistyökumppania Euroopasta, sillä seurakunta halusi lisätä kansainvälistä ja monikulttuurista nuorisotyötä.
– Kun sitten kuulimme, että walesilainen St. Asaphin hiippakunta etsii yhteistyökumppania rippikoulutyön kehittämiseen, palaset loksahtivat kohdalleen. Olen iloinen siitä, että tämä on käynnistynyt näin nopeasti ja alkanut nuorista. He ovat jo löytäneet toisensa, sanoo Vantaankosken kirkkoherra Hannu Pöntinen.
Viime kesänä Vantaankosken seurakunnan kansainväliseen rippikouluun osallistui walesilaisia isoskoulutettavia. Ensi kesänä Walesista tulee koko rippikouluryhmä pitämään leiriä suomalaisten kanssa.
Pöntisen mukaan walesilaiset ovat olleet innoissaan suomalaisten pedagogisesta osaamisesta. Suomalaiset nuoret puolestaan voisivat oppia walesilaisilta ikätovereiltaan esimerkiksi puhumaan uskostaan rohkeammin.
Kesäkuussa St. Asaphin ja Helsingin hiippakunnat solmivat virallisen yhteistyösopimuksen, joka on voimassa viisi vuotta. Hiippakuntasihteeri Salla Poropudas Helsingin hiippakunnasta kertoo, että yhteistyötä tehdään kokeilukulttuurin hengessä. Rippikoulujen osalta ollaan jo hyvässä vauhdissa. Suunnitteilla on lisäksi opiskelija- ja työntekijävaihtoa ja vapaaehtoistoiminnan kehittämistä.
– Walesissa maallikoiden rooli on vahva, koska työntekijöitä on vähemmän. Aikuiset pääsevät vaikuttamaan paljonkin ja toimivat aktiivisesti kirkossa. Nuorten potentiaalia siellä ei ole oikein vielä löydetty. Siinä yhteistyömme voi auttaa heitä, Poropudas sanoo.
Myös Hannu Pöntinen näkee yhteistyössä oppimisen mahdollisuuksia muillekin kuin nuorille. Tulevaisuudessa tarkoitus on hakea Walesista eväitä hiljaisuudenviljelyyn ja pyhiinvaelluksiin. Myös seurakuntavierailuista on ollut puhetta.
St. Asaphin hiippakunnassa resurssit ovat pienet ja alueen ihmisistä vain noin kolme prosenttia käy kirkon tilaisuuksissa. Siksi hiippakunnassa on yhdistetty entiset pienet seurakunnat 21 lähetysalueeksi.
– Jos emme tee mitään, tilanne voi muutaman vuoden päästä olla samanlainen meilläkin. Walesilaisten uudenlainen tapa toimia kertoo, ettei pidä luovuttaa, Pöntinen sanoo.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Helsinkiin muuttanut opiskelija Liina Bäckman kaipasi seurakunnasta paikkaa – syntyi nuorten aikuisten olohuone
AjankohtaistaIsostoiminnan ja erilaisten perhekerhojen välissä on jopa kymmenen vuoden aukko.
