null "Kiva nähdä just sut täällä tänään" – Kallion Suhe on tavoittanut nuoret aikuiset, joita luterilainen kirkko ei löydä

Lasse Sahimaa johtaa rukousta Suhen sunnuntaitilaisuudessa.

Lasse Sahimaa johtaa rukousta Suhen sunnuntaitilaisuudessa.

Hengellisyys

"Kiva nähdä just sut täällä tänään" – Kallion Suhe on tavoittanut nuoret aikuiset, joita luterilainen kirkko ei löydä

Uskonnollisesta yhteisöstä ei haeta vain suhdetta Jumalaan vaan myös yhteyttä toisiin ihmisiin.

Kone tuprauttelee savua. Screenillä laskuri näyttää sekunteja tilaisuuden alkuun. Saliin valuu pari–kolmekymppistä joukkoa, tuolit täyttyvät pikkuhiljaa.

Tähän tilaisuuteen ei pääse luikahtamaan huomaamatta. Ulko-ovella ja aulassa on vastassa hymyileviä ihmisiä keltaiset laput kaulassaan. He ovat vapaaehtoisia, joiden tehtävänä on toivottaa tulijat tervetulleiksi Suhen eli Suur-Helsingin seurakunnan sunnuntaitilaisuuteen. Lapuissa lukee moi moi moi.

– Kiva nähdä just sut täällä. Toivottavasti sulla oli kiva viikko, sanoo punapaitainen nuori nainen lavalla mikrofoniin.

Bändi aloittaa. Musiikki on melodista poppia. Vain sanat erottavat sen siitä, mitä radiokanavat soittavat: ”On Herramme suuri, Herramme korkein, Herramme vahvempi kuin kukaan toinen.” Moni laulaa mukana. Jotkut kohottavat käsiään ja keinuvat musiikin tahdissa.

Lasse Sahimaa on pukeutunut vaaleanpunaiseen lippikseen ja huppariin. Räppärin tyylillä hän johdattaa seurakuntaa rukoilemaan. Screenille heijastetaan asioita, joiden puolesta ihmiset juuri nyt toivovat rukousta. Pyydetään siunausta uudelle kodille ja keskeneräiselle projektille.

– Kiitos, että sä oot Jumala, joka pystyy parantamaan yliluonnollisesti. Kiitos siitä, että sä haluat toimia meidän elämässä, Sahimaa rukoilee.

– Hullun siistii nähdä just sut täällä tänään, hän muistuttaa vielä lopuksi kuulijoitaan.

Saman asian kuulee illan aikana useampaan kertaan: hienoa, kivaa, siistiä, että juuri sinä olet tänään täällä. Ensikertalaisille olisi tilaisuuden jälkeen tarjolla kakkua.

– Saat olla omana itsenäs täällä läsnä, sanoo myös Suhen pastori Kirsi Mentu aloittaessaan saarnansa.

Hänen saarnansa on aika kaukana siitä, mitä perinteisissä luterilaisissa kirkonmenoissa saarnalla ymmärretään. Se on puhekielinen, ja tämän tästä Mentu kyselee kuulijoiltaan ”eiks niin?”.

– Saa muuten fiilistellä! Hirveen hiljaista, hän huomauttaa.

Silloin tällöin seurakunta huutelee väliin ”hyvä” ja ”yes” ja ”joo” ja ”amen”. Joku nauraa ääneen, monta kertaa.

– Nyt sulla on loistava mahdollisuus ottaa Jeesus sun sydämeen. Jos sä haluut tehdä tän ratkaisun tänään, nosta sun käsi, Mentu rohkaisee saarnan lopuksi.

Tänään yksikään käsi ei nouse.

Kaikki ei ole rentoa

Suhe eli Suur-Helsingin seurakunta on itsenäinen, mihinkään kirkkokuntaan kuulumaton kristillinen yhteisö, joka on perustettu vuonna 1990. Toiminnan keskus on Kalliossa, jossa Suhe järjestää sunnuntaisin kolme eri tilaisuutta: aamupäivällä espanjaksi ja iltapäivällä ja illalla suomeksi. Kallion lisäksi toimintaa on myös Tikkurilassa ja Leppävaarassa. Joka sunnuntai näihin tilaisuuksiin osallistuu noin viisisataa ihmistä.

– Ihan kaikenlaista porukkaa, mutta suurin osa on nuoria. Varsinkin täällä Kalliossa toiminta on keskittynyt nuoriin aikuisiin, kertoo Kirsi Mentu, joka on Suhen Kallion kampuksen pastori.

Myös kävijöiden taustat ovat monenlaisia: On muualta Helsinkiin muuttaneita, jotka ovat kotipaikkakunnillaan toimineet Vapaakirkossa tai helluntaiseurakunnissa. On niitä, jotka ovat luterilaisen kirkon jäseniä, mutta eivät ole koskaan aktiivisesti olleet seurakunnassaan mukana. On myös niitä, joilla ei ole aiemmin ollut mitään kosketusta kristinuskoon.

Ja kuulemma yleensä joka sunnuntai joku tulee Suhessa uskoon.

Varsinkin täällä Kalliossa toiminta on keskittynyt nuoriin aikuisiin.

– Suhen pastori Kirsi Mentu

Uusille seurakuntalaisille järjestetään kastetilaisuus kahdesti vuodessa. Suhe kastaa uudelleen myös niitä, jotka on lapsena kastettu esimerkiksi luterilaisessa kirkossa. Lapsia sen sijaan ei kasteta.

– Ihminen tietysti itse päättää, haluaako kasteen vai ei, mutta rohkaisemme ainakin miettimään asiaa. Kaste on julkinen tunnustautuminen kristityksi, Mentu sanoo.

Suositut sunnuntaitilaisuudet ovat ulospäin näkyvin osa Suhen toimintaa. Mentun mukaan ne ovat eteinen, josta kävijät halutaan ohjata peremmälle pienryhmiin ja vapaaehtoistyöhön eli olohuoneeseen ja keittiöön. Ihmisten sitouttaminen – Mentu puhuu opetuslapseuttamisesta – on tärkeää siksikin, että koko toiminta rahoitetaan vapaaehtoisilla lahjoituksilla.

Jos Suhen suosiolla on joku salaisuus, se on Mentun mukaan muutoskyky. Tehdään niitä asioita, jotka sillä hetkellä koetaan tarpeellisiksi. Jumalanpalveluksia ei ole sidottu tiettyyn liturgiseen kaavaan eikä saarnan aiheita kirkkovuoden kiertoon. Ehtoollista vietetään kerran kuukaudessa.

Vaikka monessa asiassa ollaan joustavia ja rentoja, kaikessa ei olla.

– Sanoma pysyy. Siitä ei tingitä pätkääkään, Mentu sanoo.

Nuorille annettiin mahdollisuus

Suhe tuskin olisi nykyisen näköinen ja kokoinen seurakunta, jos siellä ei olisi 2000-luvun alussa tehty kauaskantoista päätöstä. Suhen perustaja Rauno Kokkola kertoo, että tuolloin seurakunnassa toimineet nuoret halusivat tuoda uusia ideoita sunnuntaijumalanpalvelukseen ja heille annettiin siihen mahdollisuus. Musiikki muuttui ja puheet lyhenivät. Nuoria alkoi käydä tilaisuuksissa yhä enemmän ja seurakunta kasvoi.

– Kyllähän osa vanhemmasta polvesta sanoi, että he lähtevät rahojensa kanssa pois ja niin tapahtuikin. Me kuitenkin pidimme kiinni siitä, että nyt ollaan tällä tiellä. Meidän täytyy saavuttaa uusi sukupolvi heidän omalla kielellään, ja siksi nuorille täytyy antaa aitoa vastuuta. Se oli pakon sanelema juttu, Kokkola kertoo.

Hän arvioi, että juuri tilan antaminen nuorille ja seurakuntalaisten sitouttaminen pienryhmiin ovat Suhen menestystekijöitä. Selviä, omia opillisia korostuksia sillä ei Kokkolan mukaan ole. Karismaattinen Suhe on siinä mielessä, että siellä uskotaan Pyhän Hengen työn erilaisiin ilmenemismuotoihin, kuten parantamiseen, kielilläpuhumiseen ja profetoimiseen.

– Mutta ei se Suhen julkisissa tilaisuuksissa hirveästi näy. Emme järjestä parantumiskokouksia, vaikka tietenkin rukoilemme sairaiden puolesta, Kokkola tarkentaa.

– Jotkut seurakunnat painottavat ihmeitä ja merkkejä, me haluamme painottaa Kristusta. Tietysti ihmeiden tulisi seurata julistettua sanomaa, ja me uskomme, että näin tulee tapahtumaankin. Kaikella on aikansa, emme me voi väkisin ihmeitä tehdä.

Josefiina Haapalainen, Verna Laine ja Anneli Waris musisoivat Suhella.

Josefiina Haapalainen, Verna Laine ja Anneli Waris musisoivat Suhella.

Seurakunta kuin perhe

Luterilaiseen jumalanpalvelukseen tottuneelle ensikertalaiselle saattaa Suhessa tulla hämmentynyt olo. Tiina Koskisesta meno tuntui pikemminkin kotoisalta, kun hän kuutisen vuotta sitten tuli Suheen ensimmäisen kerran. Karismaattinen kristillisyys oli tuttua hänen lapsuudenkodistaan, ja jo aiemmin hän oli kuunnellut samantyyppistä ylistysmusiikkia kuin Suhessa soitetaan.

Pienemmät yhteisöt ovat opillisesti selkeämpiä. Siellä ajatellaan pääsääntöisesti yhdellä tavalla.

– Pastoraaliteologian professori Auli Vähäkangas

Koskinen on 25-vuotias kasvatustieteen opiskelija. Suheen hän tuli aikoinaan silloisen poikaystävänsä mukana, ja jatkoi käymistä, koska koki vastaanoton niin lämpimäksi. Kyseisen poikaystävän kanssa Koskiselle tuli ero, mutta seurakunnan piiristä on vuosien varrella löytynyt hänelle sekä paras ystävä että aviomies.

– Minusta oltiin kiinnostuneita. Suhesta tuli minulle kuin perhe. En tiedä, olisinko uskaltanut jäädä ilman ihmiskontakteja, olin niin arka siihen aikaan.

Koskinen pyrkii käymään Suhessa joka sunnuntai. Hän osallistuu myös pienryhmään ja tekee vapaaehtoistyötä ohjaamalla lasten toimintaa.

– Oma henkilökohtainen uskoni on kasvanut hurjan paljon. Olen saanut tukea siihen sekä opetuksesta että ihmiskontakteista. Hengellisyys on meillä aika vapaamuotoista. Sunnuntain tilaisuuksissa on tilaa ihmisten kohtaamisille. Voimme esimerkiksi rukoilla toistemme puolesta.

Pienyhteisöt voivat hyvin

Sitä, mikä saa ihmisen hakeutumaan uskonnollisiin yhteisöihin, on tutkittu paljonkin, kertoo pastoraaliteologian professori Auli Vähäkangas Helsingin yliopistosta. Selitykset ovat kahdentyyppisiä: uskonnoista etsitään elämän merkityksellisyyden kokemusta ja yhteisöllisyyttä, ihmissuhteita ja suhdetta myös korkeampaan voimaan. Ihminen ei siis tule esimerkiksi kirkkoon pelkästään sen uskonnollisen sanoman vuoksi vaan hän haluaa tulla myös kohdatuksi.

Juuri yhteisöllisyyden kaipuu saattaa selittää sitä, miksi uudet pienet seurakunnat menestyvät ja suuri luterilainen kirkko kuihtuu.

– Onko luterilainen kirkko niin iso, että yhteisö puuttuu? Vähäkangas kysyy.

Vähäkankaan mukaan pienien karismaattisten yhteisöjen – jollaisena Suhea voisi pitää – nousu on maailmanlaajuinen ilmiö. Ennen pitkää se näkynee selvemmin meilläkin. Vertailukohtaa voi hakea Britanniasta. Englannin anglikaanikirkon jäsenmäärä romahti 20–30 vuotta sitten, mutta viime aikoina tilanne on muuttunut. Kirkon piirissä – ja myös sen ulkopuolella – on syntynyt tiiviitä, karismaattishenkisiä pienyhteisöjä, jotka voivat hyvin.

Monet karismaattiset yhteisöt ovat teologisesti konservatiivisia. Niistä etsitään selviä vastauksia uskonnollisiin ja myös moraalisiin kysymyksiin. Sellaisia vastauksia perinteiset kansankirkot eivät anna. Kun kirkkoon kuuluu enemmistö väestöstä, sinne myös mahtuu mielipiteitä ja näkemyksiä laidasta laitaan.

– Pienemmät yhteisöt ovat opillisesti selkeämpiä. Siellä ajatellaan pääsääntöisesti yhdellä tavalla. Varjopuolena voi olla kontrolli, Vähäkangas arvioi.

Maailmalla karismaattiset yhteisöt leviävät erityisesti Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Selitystä ilmiölle on haettu epäselvästä poliittisesta tilanteesta, köyhyydestä ja ihmisten tarpeesta hakea turvaa.

Vähäkangas harmittelee, että suomen kielessä ei ole mahdollista tehdä eroa kahdenlaisen kuulumisen välille. Englanniksi tutkijat käyttävät termejä affiliation ja belonging. Ensimmäinen viittaa viralliseen jäsenyyteen, toinen sitoutumiseen ja osallisuuteen. Suurilla kansankirkoilla on paljon ensimmäisentyyppisiä jäseniä, pieniin yhteisöihin taas usein sitoudutaan tiiviimmin.

On havaittu, että niillä suomalaisilla, jotka hakevat perinteisestä luterilaisuudesta poikkeavaa hengellisyyttä, ei yleensä ole aktiivista kirkollista taustaa. He siis ovat niitä, joita kirkko ei ole pystynyt tavallisella toiminnallaan tavoittamaan. Osa heistä saattaa hakeutua myös kirkon sisällä toimiviin pienempiin yhteisöihin, kuten Tuomasyhteisöön, tai esimerkiksi retriittitoimintaan. Osa etsii paikkaansa muualta.

Tarve uskonnon harjoittamiseen ei katoa

Suhen tapaisten yhteisöjen äänekkäät jumalanpalvelukset ja esimerkiksi retriitit, joissa ollaan päiväkausia hiljaisuudessa, tuntuvat äkkiseltään toistensa vastakohdilta. Niissä on kuitenkin jotakin samaa: kokemuksellisuus ja kokonaisvaltaisuus. Usko ei jää vain pään asiaksi, vaan se on myös tekemistä, kokemista, tuntemista ja aistimista. Uskontoa harjoitetaan.

Pappina minun on vaikea nähdä, että kristityt kilpailisivat keskenään. Ajattelen, että kaikki työ on arvokasta ja tärkeää.

– Kallion seurakunnan pappi Laura Huovinen

Auli Vähäkangas toteaa, että nykyisinkin ihmisillä on tarve rituaaleihin. Ne vain näyttävät muuttavan muotoaan. Hän on huomannut, että samaan aikaan, kun monet pitävät esimerkiksi perinteistä jumalanpalveluksen liturgiaa aikansa eläneenä, syntyy uusia rituaaleja esimerkiksi kriisien aikaan. Myös jotkut vanhat rituaalit, kuten kynttilöiden sytyttäminen haudoille, elävät uutta tulemistaan.

– Ihmisillä näyttää olevan tarve uskonnon harjoittamiseen, mutta esimerkiksi körttivirret eivät ole kauhean kova sana naistenlehtien julkkishaastatteluissa. Sen sijaan on ihan ok kertoa menevänsä Valamon luostariin hiljentymään. Näyttää siltä, että ihmiset etsivät rituaaleja, jotka he itse kokevat merkityksellisiksi, eivätkä ne välttämättä ole perinteisiä kirkollisia rituaaleja. Rituaalit yksilöllistyvät, mutta edelleen niiden kautta selvästi etsitään jonkinlaista suhdetta korkeimpaan voimaan. Osa puhuu Jumalasta, osa jostakin muusta.

Pappi Laura Huovinen ja ehtoollisavustaja Janne Kilpirinne Kallion kirkon Kivimessussa.

Pappi Laura Huovinen ja ehtoollisavustaja Janne Kilpirinne Kallion kirkon Kivimessussa.

Kokemuksellinen ja elämyksellinen aika

Suhen toimitiloista Pengerkujalta on noin puoli kilometriä Kallion kirkolle. Vaikka kirkko hallitsee Kallion katukuvaa, sillä on yhä harvemman kaupunginosan asukkaan elämässä minkäänlaista roolia. Tämän vuoden alussa Kallion seurakunnan alueella asuvista kuului kirkkoon 47,4 prosenttia.

Kallion alueella väestön keski-ikä on alle 40 vuotta. Lähes puolet asukkaista on 25–39-vuotiaita – juuri sitä ikäluokkaa, jota näkee paitsi alueen baareissa myös Suhessa. Riittääkö heitä myös luterilaiseen seurakuntaan?

Jos Kallion seurakunnan nuorisotyöstä vastaava pappi Laura Huovinen pyörittäisi tapahtumia järjestävää yritystä, hän saattaisi hyvinkin kokea Suhen kilpailijakseen.

– Mutta pappina minun on vaikea nähdä, että kristityt kilpailisivat keskenään. Ajattelen, että kaikki työ on arvokasta ja tärkeää.

Sen sijaan hänen on helppo nähdä, miksi Suhen sunnuntaitilaisuudet vetävät nuoria aikuisia – juuri sitä joukkoa, jonka tavoittaminen on luterilaiselle kirkolle hankalaa.

– Me elämme kokemuksellisessa ja elämyksellisessä ajassa, informaatiotulvan ja laadukkaiden visuaalisten sisältöjen keskellä. Jos jumalanpalvelus on kovin kaukana normaalista arjesta, niin kuin perinteinen luterilainen sunnuntaimessu pahimmillaan saattaa olla, sillä ei Jumalan sanan ja ehtoollisen lisäksi ole mitään annettavaa. Se puhuu ihan eri kieltä kuin muu elämänpiiri.

Ja vaikka Huovinen ei koekaan kilpailevansa, Kallion kirkossa torstai-iltaisin järjestettävässä Kivimessussa on samoja elementtejä kuin Suhen sunnuntaitilaisuuksissa.

– Lyhyempi kesto, kevyempää musiikkia, bändi, enemmän vuorovaikutusta, arkikielinen saarna, rennompaa menoa. Messua tehdään pitkälti nuorten vapaaehtoisten voimin, listaa Huovinen asioita, jotka erottavat Kivimessun tavallisesta messusta.

Täytyyhän se nähdä.

"Yhtä perhettä kristityt ovat, veli veljeä voi rakastaa"

Kallion kirkon alttarin edessä on astioissa eri värisiä lasikiviä. Ehtoolliselle menijät poimivat kukin vuorollaan kiviä ja pudottavat ne kirkkaaseen lasimaljaan, joka vielä äsken oli tyhjä. Kivien värit kertovat, mitä ihmisillä tänään on sydämellään. Esimerkiksi punainen viittaa rakkauteen ja ihmissuhteisiin, sininen omaan jaksamiseen ja terveyteen. Kivistä kuuluu iloinen ropina.

Näistä rukouskivistä Kivimessu on saanut nimensä.

– Paranna, kanna, siunaa, lohduta, rukoilee pappi Laura Huovinen alttarilla.

Keväinen ilta on toiveikkaan aurinkoinen. Ehkä nyt lopultakin lämpenee. Kirkko kylpee valossa, niin etteivät seinälle heijastetut laulunsanat tahdo erottua. Kaunis sää näkyy myös tyhjinä penkkeinä. Paikalla on tänään nelisenkymmentä seurakuntalaista. Nuorimmat näyttävät rippikouluikäisiltä, vanhimmat ovat keski-iässä.

– Yhtä perhettä kristityt ovat, veli veljeä voi rakastaa, laulaa nelihenkinen lauluryhmä.

Jaa tämä artikkeli:

Löydä lisää näkökulmia


Keskustele Facebookissa
Keskustele ja kommentoi Facebookissa
Lähetä juttuvinkki
Lähetä juttuvinkki
Kirkko ja kaupunki -mediaan.

Tilaa Kirkko ja kaupungin viikoittainen juttukooste.