Ninni Lundahnin lähikirkko on Mikaelinkirkko Kontulassa.
”Messussa käyminen tuo ihanaa lohtua ja turvaa”, sanoo 25-vuotias Ninni Lundahn – Kirkko ja kaupungin lukijat, tutkija, piispa ja virsirunoilija kertovat, mikä messussa on niin ihmeellistä
Messusta haetaan yhteyttä Jumalaan, mutta myös rauhoittumista, turvaa ja perinteitä. Jos hyvin käy, kirkossakävijä saa myös uusia tuttavia ja uusia ajatuksia.
Messussa saa levähtää ja kokea henkilökohtaista yhteyttä Jumalaan. Messussa käyminen tuo tunteen, että olen osa jotain suurempaa ja jotain, mikä on jatkunut vuosisatoja. Messun jälkeen on levollinen ja puhdas olo, koska olen tuntenut vahvasti Jumalan läsnäolon ja rakkauden.
Yllä olevat lauseet on poimittu Kirkko ja kaupungin marraskuussa tekemän verkkokyselyn vastauksista. Kyselyssä kerättiin ihmisten messukokemuksia, ja vastauksia tuli 121. Aktiivisimmat kertoivat käyvänsä messussa muutamia kertoja viikossa, mutta vastaajien joukossa on myös niitä, jotka käyvät messussa vain harvoin.
Lukijat sanoivat hakevansa ja myös saavansa messusta rauhoittumista, lepoa, perinteitä, pyhyyttä, turvaa ja toivoa sekä yhteyttä Jumalaan ja tukea elämäänsä. Aika lailla samoja asioita on saatu vastaukseksi myös muissa maissa tehdyissä kyselytutkimuksissa. Esimerkiksi Ruotsin kirkon arkkipiispa Martin Modéus on tiivistänyt ihmisten odotukset kymmeneen asiaan: yhteisöllisyys, osallisuus, ilo, koskettavuus, pyhyys, tunnistettavuus, avoimuus, turvallisuus, aitous ja läsnäolo.
Käytännöllisen teologian yliopistonlehtori, liturgiikan tutkija Sini Hulmi poimii Modéuksen listalta kaksi keskeisimpinä pitämäänsä asiaa: pyhyyden ja yhteisöllisyyden.
– Ihmiset hakevat kirkosta jotakin muuta kuin tavallisessa arjessa olevia asioita – olkoonkin, että esimerkiksi saarnojen he odottavat liittyvän omaan elämäänsä, eli että niissä pyhyys tuodaan koskettamaan arkea. Ihmisillä on myös kaipuu yhteisöihin. Nekin, jotka haluavat istua kirkossa yksin hiljaa, voivat kokea olevansa siellä yhdessä toisten kanssa.
Hulmi kutsuu messua kolmisäikeiseksi kohtaamiseksi: se on Jumalan kohtaamista, mutta samalla myös toisten ihmisten ja oman itsen kohtaamista.
Sini Hulmilla on tapana käydä Tapiolan kirkossa messussa kahdesti viikossa.
Ensimmäinen messukäynti jännitti
– Minulle messussa käyminen tuo ihanaa lohtua ja turvaa. Siitä tulee hyvä mieli, ja se pitää myös vähän nöyränä, sanoo Ninni Lundahn, joka on yksi kyselyyn vastanneista.
Kun 25-vuotias Lundahn menee sunnuntaiaamuna messuun Kontulan Mikaelinkirkkoon, ei hän näe siellä kovin monia ikätovereitaan. Penkeissä istuu enimmäkseen varttuneempaa väkeä, ja Lundahninkin messuseurana ovat usein hänen isovanhempansa.
Lundahn arvelee, että monella hänen ikäisellään kynnys lähteä messuun on korkea, vaikka kiinnostustakin olisi. Niin se oli hänellä itselläänkin, kun hän vuoden 2024 pääsiäisen aikoihin alkoi käydä kirkossa.
– Minua jännitti ensimmäisellä kerralla ihan hirveästi. Ajattelin, että on jokin sääntö, jonka mukaan pitää toimia. Että ei voi olla hiljaa ja paikallaan, vaan täytyy olla aktiivinen, nousta seisomaan ja sanoa tervehdyksiä. Enkä osannut edes lukea sitä lehtistä, joka ovella jaettiin, Lundahn kertoo.
Jännittäminen osoittautui turhaksi. Lundahn kertoo päässeensä messuun hyvin sisään.
– Ja se tunne, mikä tuli ensimmäisen messun jälkeen, oli ihan uskomaton. Minulle tuli tosi lämmin ja hyväksytty olo. Tunsin olevani osa jotain. En ollut aiemminkaan epäillyt Jumalan olemassaoloa, mutta se messu innosti tutkimaan asioita enemmän.
Kirkkoon Lundahn päätyi, koska oli löytänyt lähetyskirpputorilta hengellisen kirjan. Enää hän ei muista kirjan nimeä, mutta sitä lukiessaan hän alkoi miettiä omaa hengellisyyttään ja sitä, olisiko luterilainen kirkko hänen juttunsa.
– On se, ehdottomasti. Kirkon arvot ja periaatteet käyvät yksiin omieni kanssa, ja kolmiyhteinen Jumala on se, johon minäkin uskon.
Ehkä Jumalakin pystyy vetämään ihmisiä kirkkoon.
Lundahn ja hänen ikätoverinsa ovat juuri sitä joukkoa, jota kirkko kovasti haluaisi tavoittaa ja joka tuoreiden tutkimusten mukaan onkin alkanut kiinnostua kristinuskosta. Myös Helsingin piispa Teemu Laajasalo, joka itse käy kirkossa joka sunnuntai, on kiinnittänyt huomiota siihen, että lähes jokaisessa messussa on mukana ainakin muutamia nuoria tai nuoria aikuisia.
– Siis ihan tavallisissa messuissa. Kun heidän kanssaan juttelee, niin useimmiten he eivät toivo mitään erityistä toimintaa, vaan he haluavat tulla juuri messuun. Riittää, että heidät otetaan kivasti vastaan, annetaan tilaa ja vastataan kysymyksiin, jos niitä on.
Myös Sini Hulmi huomauttaa, että ihmiset kyllä löytävät kirkkoon silloin, kun heillä on sellainen elämäntilanne, että he kaipaavat esimerkiksi lohdutusta, turvaa tai rauhoittumista.
– Ja ehkä Jumalakin pystyy vetämään ihmisiä kirkkoon. Voi ajatella, että jos se on tarpeen, niin joku ihmisiä suurempi kyllä huolehtii siitä.
”Tuo mielenrauhaa, toivoa arkeen” – Näin parikymppiset kokevat messun
”Minua puhuttelee kirkossa perinne, jumalanpalveluselämä ja kirkkovuosi painotuksineen ja teksteineen. Kirkko ja kirkollinen elämä kiinnostaa ylipäätään, lisäksi ehtoollisella on mielestäni tärkeää ja rauhoittavaa käydä. Virret ja liturginen musiikki tuovat mielekkyyttä jumalanpalvelukseen. Messussa saa levähtää ja kokea henkilökohtaista yhteyttä Jumalaan.” Mies, 21
”Se on tärkeä rutiini ja osa kristillistä elämääni. Messun jälkeen olo on rauhallisempi ja selkeämpi, olen enemmän läsnä.” Nainen, 24
”Herran kohtaaminen ehtoollisessa vaikuttaa hengelliseen hyvinvointiini ja näin koko muuhun elämääni. Messu saa sieluni kiinnittymään lähemmäksi Jumalaa ja seurakuntaa.” Mies, 25
”Tuo mielenrauhaa, toivoa arkeen. Messu inspiroi ja tuo tunteen yhteenkuuluvuudesta ja välittämisestä. Messussa käyminen tuo myös tunteen, että olen osa jotain suurempaa ja jotain mikä on jatkunut vuosisatoja.” Nainen, 25
”Jos elämässä on rankkaa, sunnuntain messua alkaa odottaa jo viikon puolivälissä. Muistan useita kertoja, kun olo on keventynyt paljon kirkossa käydessä. Viimeksi tänä syksynä unettomuutta aiheuttanut stressin kierre katkesi ihanaan messuun, joka vei stressin mennessään.” Muunsukupuolinen, 28
Toivoa, jota ei muualta saa
Kun runoilija Anna-Mari Kaskinen oli lapsi, hän kävi sunnuntaisin vanhempiensa kanssa Turun tuomiokirkossa. Hän muistaa edessä istuneiden rouvien hienot hatut. Ja sen, että papit tuntuivat lentävän saarnastuoliin, sillä takana olevat portaat eivät näkyneet kirkkokansalle.
Tuomiokirkon tunnelma tuntui lapsesta hyvin juhlalliselta, ehkä vähän pelottavaltakin lattiassa olevien hautojen ja ehtoollisliturgian surumielisen musiikin vuoksi. Tuohon aikaan lapset eivät vielä saaneet osallistua ehtoolliselle. Kaskinen muistaa ihmetelleensä, miksi monet aikuiset lähtivät pois kirkosta ehtoollisosan alkaessa.
– Isä kertoi, että jotkut ajattelevat, etteivät he kelpaa ehtoolliselle. Se lisäsi hämmennystäni.
Vaikeiden asioiden hyväksyminenkin on helpompaa, kun on mukana yhteisössä, jossa ihmiset voivat jakaa asioitaan ja rukoilevat toistensa puolesta.
Kaskisen mieleen on jäänyt myös se, että hänen perheensä oli kirkossa aina keskenään, koska muualta muuttaneina vanhemmat eivät tunteneet juuri ketään.
– Ei silloin ollut sellaista kohtaamista ja yhteisöllisyyttä kuin nykyään. Nythän jo kirkon ovella toivotetaan tervetulleeksi. Yhteisöllisyys on minusta tosi tärkeää: se, että ihminen ei ole messussa yksin tai oman perheensä kanssa, vaan että hän tapaa toisia ja osallistuu heidän elämäänsä.
Anna-Mari Kaskinen on löytänyt yhteisön Roihuvuoren seurakunnasta. Hänet kuvattiin Roihuvuoren kirkon kappelissa.
Kun vanhemmiten elämään tulee yhä enemmän surua ja luopumista, Kaskinen on huomannut saavansa messusta sellaista toivoa ja lohdutusta, jota muualta ei saa.
– Vaikeiden asioiden hyväksyminenkin on helpompaa, kun on mukana yhteisössä, jossa ihmiset voivat jakaa asioitaan ja rukoilevat toistensa puolesta.
Jokin aika sitten Kaskinen jutteli kirkossa nuoren miehen kanssa, joka oli hiljattain alkanut käydä messuissa.
– Minua kosketti, kun hän sanoi, että täällä on niin hyvä olla.
Yhteisöllisyys tai sen puute nousi esiin myös joissakin lukijoiden vastauksissa. Kiiteltiin kirkkokahveja, jotka varsinkin yksinasuville ovat tärkeitä, ja kerrottiin kirkkokavereista, joita messussa tapaa. Toisaalta oli myös niitä, jotka tunsivat olonsa messussa ulkopuolisiksi. Jotkut arastelivat ehtoolliselle osallistumista tai tuntemattomien kohtaamista, toisilla oli kipeitä kokemuksia ulossulkemisesta.
”Istun peräosassa” – Näin kertovat itsensä messussa ulkopuolisiksi tuntevat
”Ihmiset eivät ole ottaneet vastaan. En ole voinut olla oma itseni tai ihmiset ovat tuominneet mielipiteitäni, jotka ovat aika konservatiivisia.” Nainen, 31
”Olen pitkään halunnut mennä messuun mutten ole uskaltanut. Jostain syystä tilaisuus jännittää, vaikka samaan aikaan tunnen kaipausta. Tarvitsisin elämääni rauhaa ja uskon, että säännöllinen kirkossa käyminen auttaisi ahdinkooni, mutta toisten ihmisten kohtaaminen tuntuu vaikealta.” Nainen, 41
”Ulkopuolisuuden tunne on pahasta ja se, jos en tiedä mitä tapahtuu. Pelkään vieraiden pappien saarnoja, tuomitsemista.” Nainen, 42
”Ehtoolliselle pääsy on evätty, samoin kuin kirkkoon pääsy, koska olen monen vähemmistön väkeä – liikuntavammainen, sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluva. Useimmiten en pääse edes alttarille.” Muunsukupuolinen, 47
”Ehtoollisella olen käynyt ehkä kaksi kertaa rippikoulun jälkeen. En koe sitä itselleni kuuluvaksi. Olen usein ainoa, joka ei ehtoolliselle mene. Istun peräosassa.” Nainen, 63
”Tunnen itseni välillä liian huonoksi menemään kirkkoon. Tuntuu, että siellä ovat vain "hyvät seurakuntalaiset", jotka tuntevat toisensa ja osallistuvat kaikenlaiseen toimintaan. Olen liian erakko sellaiseen. Istun penkissä yksin ajatusteni kanssa Jumalan edessä.” Nainen, 68
Sanojen ylivalta on vähentynyt
Kauas on tultu 1700-luvun jumalanpalveluksista. Silloin Saksassa jouduttiin asiakseen kieltämään pappeja pitämästä yli kolme tuntia kestäviä saarnoja. Nykyisin messun saarna on ehkä vartin pituinen.
Sini Hulmi arvioi, että vuosituhannen vaihteessa toteutetun jumalanpalvelusuudistuksen myötä sanojen ylivalta messuissa on entisestään vähentynyt ja seurakuntalaiset ainakin pyritään ottamaan huomioon myös aistivina ja ruumiillisina olentoina. Siinä missä jumalanpalvelukset ennen hoidettiin virkamiestyönä passiivisesti katselevalle ja kuuntelevalle yleisölle, nykyisin seurakuntalaisia pyritään osallistamaan eri tavoin. Monessa seurakunnassa he ovat mukana messun toteuttamisessa, ja osallisuutta on sekin, että ehtoollista on alettu viettää lähes poikkeuksetta jokaisena sunnuntaina.
Kun Kirkko ja kaupungin lukijoilta kysyttiin, mitkä messun osat ovat heille erityisen puhuttelevia, 121 vastaajasta 80 mainitsi ehtoollisen tai ehtoollisliturgian. Eniten ehtoollisen merkitystä korostivat ne vastaajat, jotka käyvät messussa useimmin. Seuraavaksi eniten mainintoja, 56, sai saarna. Virret mainittiin 22 vastauksessa. Toisin kuin ehtoollinen, saarna ja virret keräsivät myös kriittisiä arvioita.
Erityisesti nuorimmat ja vanhimmat vastaajat ovat kyselyn perusteella perinteisten virsien ystäviä. Kriittiset näkemykset koskivat virsien valintaa eli outoina, synkkinä tai vaikeina pidettyjä virsiä sekä virsien toteutustapaa – mainittiin esimerkiksi hidas tempo tai liian korkea sävellaji. Urkujen rinnalle kaivattiin välillä muitakin soittimia.
”Olisipa edes osa lauluista normaaleja” – Tällaista musiikkia messuihin toivotaan
”Erityisesti vanhoja virsiä, joiden sanoitukset ovat olleet monien kristittyjen huulilla vuosisatojen aikana. Ne ovat lohduttaneet heitä ja antavat nyt minulle saman.” Mies, 23
”Rakkaimpia ovat pääsiäis- ja jouluvirret, koska ne ovat tuttuja ja niihin on vahva tunneside.” Nainen, 24
”Vanhoja suomalaisia virsiä. Instrumentiksi kelpaa muukin kuin urut, mutta itse suosin ennemmin klassista ja rauhallista musiikkia kuin poppia tai rockia.” Muunsukupuolinen, 28
”Rauhallista, juhlavaa, pohdiskelevaa. Urku- ja kuoromusiikkia. Kepeitä kitaralaulelmia vähemmän. Niitä joutuu kuulemaan jo radiosta ja marketeissa, eikä niiden perässä oikeasti kukaan kirkkoon tule.” Mies, 32
”Kaikkea – virsiä lukuun ottamatta. Olisipa edes osa lauluista normaaleja.” Nainen, 37
”Töölössä oli ennen hyvä pop-messu, jossa tutut virret oli sovitettu bändille. Toivoisin vastaavaa muihinkin kirkkoihin ja ihan ”perusmessuihin”. Laahaavat, uruilla säestetyt virret ovat tosi ankeita ja raskaita.” Nainen, 40
”Uudempia virsiä ja tuomaslauluja. Iloa ja toivon näkökulmaa, ei ainaista kurjuuden korostamista.” Nainen, 49
”Tuttuja virsiä enemmän. Seurakuntalaisten pitäisi saada valita edes osa virsistä. Äänestys nettiin!” Nainen, 65
”Kauniit virret koskettavat, mutta kovin synkistä en oikein pidä. Uudetkin laulut sopivat messuun, mutta liika gospel-heiluminen on ärsyttävää. Sambakarnevaaleja en kirkkoon halua.” Nainen, 68
Saarnalta odotetaan uusia ajatuksia
Ninni Lundahnille mieluisinta messussa ovat saarna ja Raamatun tekstit.
– Pidän saarnoista, joissa on punainen lanka: joku opetus ja henkilökohtainen tarina, johon voin verrata omaa elämääni. Ne saavat miettimään, mitä voisin tehdä toisin.
Jos jotain messussa voisi muuttaa, Lundahn toivoisi toisenlaista musiikkia.
– Tykkäisin gospel-tyyppisestä musiikista, sellaisesta melodisesta ja mukaansatempaavasta kuin Jenkeissä on.
Viime aikoina Lundahn on ehtinyt messuun tavallista harvemmin, sillä opintoihin kuuluva työharjoittelu on vienyt paljon aikaa. Silloin, kun hän ei ehdi tai jaksa lähteä kirkkoon, hän seuraa striimattuna Helsingin tuomiokirkon messua tai tarkistaa sosiaalisesta mediasta, mikä on pyhäpäivän aihe.
– Aina se kiinnostaa.
Lundahnin tavoin monet muutkin odottavat saarnan herättävän ajatuksia. Lukijoiden mielestä hyvä saarna avaa Raamatun tekstiä ja tuo sitä tähän päivään. Joskus saarna on kuitenkin pettymys: liian pitkä tai yhdentekevä. Pahimmillaan se voi pilata koko messukokemuksen. Jotkut vastaajat kertoivat myös ahdistuneensa, kun pappi on saarnassaan tuominnut tai pelotellut helvetillä.
– Saarnan ei ole tarkoitus olla mikään esitelmä tai opetuspuhe. Ihmiset eivät niinkään hae tietoa vaan uusia ajatuksia. Jumalanpalveluksen oppaassa sanotaan aika viisaasti, että saarna tuo Jumalan ihmisten luo, Sini Hulmi sanoo.
Hän itse käy kirkossa niin usein, että on tottunut jättämään huonoina pitämänsä saarnat omaan arvoonsa ja ajattelemaan sillä aikaa jotakin muuta.
Rukouksen pitäisi olla sellainen, että ihminen kuuntelee Jumalaa, asettuu Jumalan eteen ja kantaa huolensa hänelle.
– Mutta ymmärrän, että saarnalla voi satuttaa tosi paljon. Niin ei saisi käydä.
– Ylipäätään kun ihminen puhuu julkisesti, hänen pitää kunnioittaa kuulijoitaan. Haavoittaminen on kaikkein pahinta, mutta ei myöskään saisi tuhlata kuulijoiden kallista aikaa. Tämä koskee saarnaa, mutta myös muita messun osia. Joskus esimerkiksi kuulee rukouksia, joissa on jäätävä määrä sanoja ja joissa ikään kuin informoidaan Jumalaa ja kuulijoita asioista. Rukouksen pitäisi olla sellainen, että ihminen kuuntelee Jumalaa, asettuu Jumalan eteen ja kantaa huolensa hänelle.
Traditiot kantavat
Jos on käynyt kirkossa reilun neljänkymmenen viime vuoden aikana, on melkein väistämättä törmännyt Anna-Mari Kaskisen teksteihin. Hän on sanoittanut ja suomentanut virsiä ja hengellisiä lauluja, ja hänen kynästään ovat lähtöisin myös monien erikoismessujen, kuten mukulamessun ja afrikkalaisen gospelmessun, tekstit.
Kaskinen itse pitää todellisina aarteina vanhoja virsiä.
– Niistä ei pitäisi luopua, eikä ajatella, että ne ovat tämän ajan ihmisille vaikeita. Ne ovat valtavan syvällisiä ja liittyvät kirkon vaiheisiin ja myös Suomen historiaan.
Aikana, jolloin kaikki tuntuu vaihtuvan ja muuttuvan nopeasti, traditiot ovat Kaskisen mielestä tärkeitä. Ne kantavat. Samalla messun osia voi toteuttaa hyvinkin luovasti ja ottaa huomioon esimerkiksi lapset ja nuoret tai maahanmuuttajat.
Kaskinen ajattelee, että mitä enemmän messussa käy, sitä syvemmin ymmärtää, kuinka se yhdistää ihmisiä: ei vain sillä hetkellä kirkon penkissä istuvia, vaan kristittyjä kaikkina aikoina ja eri puolilla maailmaa. Psalmit, joita jumalanpalveluksissa luetaan tai lauletaan, ovat samoja, joita Jeesuskin synagogassa kuunteli. Monet messun elementit tunnetaan jo varhaiskirkon ajalta, ja virsikirjan vanhin virsikin on 300-luvulta.
– Mutta ei jumalanpalveluksessa olla vain jotain vanhaa asiaa juhlistamassa, vaan kyse on elävästä Jumalasta ja elävästä uskosta. Ei vain puhuta Jeesuksesta, vaan hänet oikeasti kohdataan ehtoollisella, Kaskinen sanoo.
– Messuun kannattaa mennä avoimin mielin ja ehkä tietyllä tavalla nöyränäkin, eikä miettiä, että en ymmärrä tätä tai tämä ei nyt toimi. Voi olla siinä ja kuulostella ja ehkä oppia jotain.
Teemu Laajasalon työpaikalta on Vanhaan kirkkoon matkaa parisataa metriä.
“Ehtoollista ei voi mokata”
Kahdeksankymmentäprosenttisesti itsekkäistä syistä. Niin vastaa Teemu Laajasalo, kun häneltä kysyy, miksi hän käy messussa vapaapäivinäänkin. Kahtena tai kolmena sunnuntaina kuukaudesta hän on messussa töissä, muina sunnuntaina seurakuntalaisena.
– Käyn messussa, koska se tekee minulle hirveän hyvää. Siitä tulee elämään rytmi. Jokainen sunnuntai on ylösnousemusjuhla, jota voin viettää riippumatta tämän maailman tosiasioista tai murheista.
– Saan messusta sellaista, mitä mikään muu ei voi lahjoittaa: sanan ja sakramentin. Ja vaikka musiikki ei toimisi tai saarna olisi keskinkertainen, ehtoollista ei voi mokata – se on se messun suuri salaisuus ja lahja.
Paitsi hakemassa itselleen hyvää, Laajasalo käy messussa myös ammatillisista syistä. Prosenttiosuudetkin hänellä on selvillä: kymmenprosenttisesti siksi, että kirkon työntekijän on hyvä nähdä ja kuulla, miten kollegat messun toteuttavat. Ja kymmenprosenttisesti siksi, että hän haluaa näyttää esimerkkiä ja rohkaista muitakin kirkon työntekijöitä käymään messussa muulloinkin kuin työvuorossa.
– Minun on vaikea ymmärtää, miten voisi kutsua uskottavasti muita messuun, jos itse ei mene.
Pääkaupunkiseudulla messuun pääsee halutessaan vaikka joka päivä, ja sunnuntaisin messuja on tarjolla moneen eri aikaan. Teemu Laajasalon mielestä messuja saisi olla enemmänkin.
– Tarjonta lisää kysyntää. Ei se ole sattumaa, että meillä on joka kadunkulmassa saman brändin kahviloita tai hampurilaisravintoloita. Katolisissa kirkoissa saattaa olla kuudesta kymmeneen messua joka sunnuntai.
Suomalaiset ovat suhteellisen laiskoja kirkossakävijöitä, joskin parin viime vuoden aikana messuun osallistuvien määrät ovat olleet kasvussa. Vilkkaimpia kuukausia ovat joulukuu ja pääsiäisen ajankohdan mukaan joko maalis- tai huhtikuu sekä konfirmaatioiden ansiosta kesäkuukaudet.
Muutosten kanssa pitää olla hidas ja varovainen.
Laajasalon mielestä ei ole messun vika, jos ihmiset eivät sinne löydä. Ennemminkin kirkossa pitäisi miettiä, kuinka ihmisiä osattaisiin kutsua ja rohkaista osallistumaan.
– Joskus kuulee sanottavan, että messua pitäisi muuttaa tai jokin asia pitäisi sanoittaa uudella tavalla. Itse olen tällaisten vaatimusten suhteen aika kriittinen ja jarrutteleva. Ajattelen, että ihminen tarvitsee nimenomaan jotakin pysyvää ja tunnistettavaa, mihin voi liittyä. Muutosten kanssa pitää olla hidas ja varovainen.
– Ajatellaan vaikka messun ehtoollisosaa. Kun siellä on tuttuja, toistuvia tekstejä, me voimme olla siinä mukana. Siis ylistää, kuten sanotaan, taivaan enkelien ja kaikkien pyhien kanssa. Ja samalla olla niin sanotusti hoo moilasena, koska emmehän me voi järjellä ymmärtää sitä. Vaikka ehtoollista selittäisi millä nykysuomella, ei se siitä sen selkeämmäksi tule, koska se on uskon mysteeri.
Tämän jutun kuvituskuvat ovat Paavalinkirkosta ja Töölön kirkosta.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Sunnuntaiaamu kirkonpenkissä: Toimittaja koki messussa hyviä hetkiä, mutta olisi kaivannut enemmän aikaa rauhoittumiselle
HengellisyysSunnuntain jumalanpalvelus oli osittain hämmentävä kokemus ihmiselle, joka käy harvoin kirkon tilaisuuksissa.
.jpg)