”On järkyttävää, jos kirkon kasvot julkisuudessa ovat aina miehen” – tuore kirja katsoo kirkkoa tasa-arvon näkökulmasta
Millaista Jumalaa kirkko julistaa? kysyy Taantuvan tasa-arvon kirkko -kirjan toimittanut Anni Tsokkinen. Hänen mielestään tasa-arvo-ongelmat ovat kirkolle myös uskottavuusongelmia.
Syksyllä 2017 Anni Tsokkinen oli yksi niistä, joilla oli jotenkin pettynyt olo. Helsingin piispa Irja Askola oli jäämässä eläkkeelle. Sen jälkeen piispojen joukossa ei taas olisi ketään naista.
– Jotain uutta olisi voinut alkaa, mutta palattiinkin ajassa taaksepäin, Tsokkinen sanoo.
Tsokkinen on filosofian tohtori, pappi ja kouluttaja, joka on toimittanut juuri ilmestyneen kirjan Taantuvan tasa-arvon kirkko (Kustantamo S&S, 2019). Helsingin piispanvaali oli yksi alkusysäys kirjalle, toinen oli viimetalvinen arkkipiispan vaali. Siinä yksi ehdokkaista, Sleyn lähetysjohtaja Ville Auvinen, teki selväksi, että ei piispana vihkisi naisia papeiksi.
– Vaikka hänellä ei ollut mahdollisuuksia voittaa, tuntui aivan uskomattomalta, että hän voi olla ehdolla kirkon korkeimpaan tehtävään. Että tie syrjinnälle on kirkossa edelleenkin auki, Tsokkinen sanoo.
Piispanvaaleja on viime talven jälkeen ollut jo kahdet, ja 10. helmikuuta vihittiin virkaan toinen naispuolinen piispa koko Suomen luterilaisen kirkon historiassa, Kaisamari Hintikka Espoon hiippakuntaan. Nyt yksi kymmenestä piispasta on nainen. Naapurimaissa tilanne on toisenlainen. Ruotsin luterilaisessa kirkossa viisi neljästätoista piispasta on naisia, yksi heistä arkkipiispa. Norjassa naisia piispoista on yli puolet, seitsemän kahdestatoista, ja piispainkokousta johtaa nainen.
– On tärkeää, että missä tahansa johtotehtävissä on sekä naisia että miehiä – myös kirkon johdossa. On aika järkyttävää, jos ne kirkon kasvot, jotka eniten näkyvät julkisuudessa, ovat aina miehen ja ne äänet, jotka esittävät kirkon kannanottoja, ovat pelkästään miesten ääniä, Tsokkinen sanoo.
Naisten pappeuden vastustaminen ei ole pieni ilmiö
Vuosi sitten Suomessa juhlittiin sitä, että ensimmäisten naisten vihkimisestä papeiksi tuli kuluneeksi 30 vuotta. Nykyisin naisia on papeista jo lähes puolet, mutta kirkkoherroista vain noin viidesosa.
– Naiset ovat muuttaneet käsitystä siitä, mitä on olla pappi. Toisaalta heihin pappeina liitetään kulttuurisia stereotypioita: heidän odotetaan olevan ihmisläheisiä, empaattisia ja äidillisiä, arvioi Anni Tsokkinen.
Minusta on käsittämätöntä, että kristityt, syvästi uskovat ihmiset eivät voi kirkossa solmia avioliittoa.
Mutta vaikka nainen pappina on suomalaisten enemmistölle jo itsestäänselvyys, vastustajiakin riittää. Toisin kuin moni odotti, erimielisyydet eivät ole kolmessakymmenessä vuodessa loppuneet. Tsokkinen nostaa esimerkiksi viime syksynä piispoille lähetetyn kirjeen, jossa 28 kirkolliskokousedustajaa toivoi naisten pappeuden vastustajille lisää elintilaa kirkossa.
– Eikä vastustus ole pieni ilmiö, sillä konservatiiviset herätysliikkeet kasvattavat omassa piirissään yhä uusia naisten pappeutta vastustavia sukupolvia. Ymmärrän, että monilla on iso intressi pitää konservatiiviset herätysliikkeet kirkon helmassa, mutta millainen hinta siitä maksetaan ja keitä silloin poljetaan maahan?
Isoin ongelma seksuaalivähemmistöjen kohtelu
Kun mainitaan samassa yhteydessä kirkko ja tasa-arvo, juuri naispuolisten pappien kohtelu on se, mikä monille nousee ensimmäisenä mieleen. Anni Tsokkisen mielestä tällä hetkellä isoimmat tasa-arvo-ongelmat koskevat kuitenkin ihan tavallisia kirkon jäseniä, sillä ne liittyvät sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaan.
– Minusta on käsittämätöntä, että kristityt, syvästi uskovat ihmiset eivät voi kirkossa solmia avioliittoa. Se on loukkaavaa ja epäinhimillistä. Tämä on ihmisoikeuskysymys ja myös kirkon uskottavuuden kannalta iso haaste. Millaista on olla kristitty, joka kirkkoon tullessaan ei koe olevansa tervetullut? Tsokkinen sanoo.
Hän kysyy myös, miten kirkko voi tehdä yhteistyötä sellaisten järjestöjen kanssa, jotka julistavat, että homoseksuaalisessa parisuhteessa elävät joutuvat helvettiin.
Kirkko tuntuu edelleen konservatiiviselta ja omahyväiseltä
Yksi Anni Tsokkista hiertävä asia on se, että kirkolliskokouksessa tietyt päätökset vaativat taakseen kolmen neljäsosan määräenemmistön mennäkseen läpi.
– Sen takia naisten pappeuden hyväksyminen kesti ja kesti, ja nyt samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on jäänyt samaan pullonkaulaan. Määräenemmistöpykälällä pystytään siirtämään muutama vuosikymmen asioita, jotka kuitenkin lopulta tapahtuvat. Sillä aikaa kirkko jää enemmän ja enemmän menneeseen maailmaan ja sen uskottavuus murenee entisestään.
Tsokkinen kysyy, miksi kirkon toiminta ja päätöksenteko ei tunnu juuri kiinnostavan muita kuin aktiivista herätysliikeväkeä, vaikka kirkkoon kuitenkin kuuluu 70 prosenttia suomalaisista.
– Mikä on kirkon pihvi? Millaista kristinuskoa kirkko on tarjoamassa ja millaista Jumalaa kirkko julistaa? Puhutaanko Jumalasta sellaisella tavalla ja kielellä, joka koskettaa? Millaista teologiaa ja kristinuskon tulkintaa kirkon johto edustaa? Tsokkinen kyselee.
Vastauskin hänellä on: kirkossa näkyy edelleen konservatiivisuus, hierarkkisuus ja pappisvaltaisuus. Instituutiona kirkko tuntuu aika omahyväiseltä.
– Kristinuskon voisi ajatella myös toisella tavalla, elämälähtöisesti. Ollakseen uskottava uskonnollisen yhteisön pitäisi kertoa sanomansa ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Jos kirkko haluaa säilyä edes jollakin tavalla kansankirkkona, tämä pitäisi ottaa vakavasti.
Ratkaisevaa ei ole jonkin tietyn sanan käyttö vaan läsnäolo, rakkaus, syrjimättömyys.
Tsokkisen väitöskirja käsitteli yhtä feministisen raamatuntutkimuksen edelläkävijöistä, Elisabeth Schüssler Fiorenzaa. Fiorenza ja monet muutkin feministiteologit ovat tuoneet esille sitä, kuinka kirkon jumalakuva ja kieli, jolla Jumalasta puhutaan, ovat yksipuolisia ja patriarkaalisia.
– Kun puhutaan Isästä tai Herrasta, rakennetaan tietynlaista suhdetta Jumalaan. Kirkon valtavirta ja liturgiset tekstit ovat hyvin yksipuolisia. Mutta ratkaisu ei myöskään ole niin yksioikoinen, että esimerkiksi korvattaisiin vain kaikki isä-sanat äidillä, Tsokkinen sanoo.
– Eikä kyse ole vain siitä, miten pappi puhuttelee Jumalaa, vaan siitä, miten rakkauden sanoma välittyy hänen toiminnassaan. Ratkaisevaa ei ole jonkin tietyn sanan käyttö vaan läsnäolo, rakkaus, syrjimättömyys. Se, miten hän välittää sellaista kristinuskoa, jossa ei aseteta rajoja tai ehtoja.
Korjattu 27.2. klo 11.50. Tsokkinen on filosofian tohtori, ei teologian.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka on ehdolla vuoden Lyytiksi
AjankohtaistaAiemmin Lyyti-arvonimen ovat saaneet muun muassa piispa emerita Irja Askola ja laulaja Paula Vesala.
