Voima olkoon kanssanne, siskot! – Tytöt ja naiset saavat kolmessa romaanissa tarpeekseen miesten uskonnollisesta vallankäytöstä
Suomalaisnaisten uutuusromaaneissa jätetään uskonyhteisö ja kokeillaan, millaista on tehdä syntiä. Naomi Aldermanin Voima-romaani paljastaa Jumalan äidinkasvot, eivätkä ne ole kovin lempeät.
”Teille on kerrottu, että mies hallitsee naista niin kuin Jeesus hallitsee kirkkoa. Mutta minä lausun teille, että nainen hallitsee miestä niin kuin Maria johdatti pientä lastaan: lempeydellä ja rakkaudella.” Näin saarnaa Äiti Eeva. Hän on Äiti Jumalan profeetta Naomi Aldermanin romaanissa Voima. Ja tässä Eeva nyt kiepauttaa päälaelleen apostoli Paavalin opetuksen siitä, kuka on kenenkin pää.
Äiti Eeva on kasvattikodissaan seksuaalista ja hengellistä väkivaltaa kokenut teinityttö, jolle lohduttava ja suojeleva ääni on puhunut lapsesta asti. Hänen seurakuntansa koostuu aluksi muista kovia kokeneista tytöistä, jotka ovat saaneet katon päänsä päälle katolisten nunnien luota. Älypuhelinten välityksellä uudenlaista Jumalan valtakuntaa julistava evankeliumi leviää reaaliaikaisena koko maailmaan.
Äiti Jumalan potentiaalisia seuraajia on ainakin puolet ihmiskunnasta: ne, joita monien uskontojen opetuksessa ja käytännöissä on kohdeltu heikompana astiana ja ruumiiltaan jotenkin likaisena. Kuukautisten aikana tai synnytyksen jälkeen nainen on ollut epäpuhdas.
Äiti Jumalan fiktiiviset alamaiset eivät ole sen parempia tai pahempia kuin tämän maailman oikeat ihmiset.
Vuosituhansia jatkuneen mitätöinnin jälkeen kenestä tahansa naisesta tuntuisi varmasti mullistavalta kuulla uskonnollisen julistajan suusta tällaista puhetta: ”Teille on opetettu, että te olette likaisia, että te ette ole pyhiä, että teidän ruumiinne on epäpuhdas eikä voisi koskaan kätkeä sisälleen jumalaista. Teidät on opetettu halveksumaan kaikkea sitä mitä te olette ja toivomaan mieheksi muuttumista. Mutta teille on opetettu valheita. Jumala on teissä, Jumala on palannut maan päälle opastamaan teitä tämän uudenlaisen voiman muodossa.”
Toisin kuin Jeesuksen seuraajien avuksi lähetetty Pyhä Henki, tämä Äiti Eevan lupaama uudenlainen Jumalan voima on silkkaa sähköä. Tytöt ja naiset eri puolilla maailmaa pystyvät yhtäkkiä aiheuttamaan sormenpäillään sähköiskuja, joilla voi halutessaan jopa tappaa.
Isä Jumala vaihdetaan Äiti Jumalaksi
Uusi uskonto Äiti Jumalineen yhdistää voimaansa heränneitä naisia. Vähitellen siitä tulee voimankäyttöä oikeuttava ja siihen kannustava systeemi. Retoriikkaa nuoren naisprofeetan ei tarvitse luoda omasta päästään. Esimerkiksi Raamatusta löytyy yllin kyllin tekstejä ja puheenparsia, jotka semmoisinaan tai pienillä muutoksilla istuvat uuden uskonnon julistukseen. Usein riittää, että tekee sen, mitä jotkut feministiteologitkin ovat ehdottaneet: vaihtaa vain Isä-sanan Äidiksi.
Äiti Eevan opetus tehoaa luultavasti juuri siksi, että se on tuttua. Sitä samaa on tarpeeksi kauan tuutattu saarnatuoleista ja megafoneista Kaikkivaltiaan nimessä, toisinaan sorrettuja lohduttamaan, usein myös korostamaan tietyn joukon erityisasemaa valittuina: ”Meille on luvassa uusi maa” ja ”Äiti Jumala lähettää meille pelastuksen”.
Sitä mukaa kun Äiti Jumalan joukot vahvistuvat ja vallanhalu kasvaa, paisuvat myös profetiat ja teot yhä suuruudenhullummiksi. Sitten puhutaankin jo Harmageddonin taistelusta. Se ei yllätä, sillä tuo Ilmestyskirjan kertomus, jossa Jumala viimeisessä taistelussa kukistaa vihollisensa, on ollut suuri innoittaja muillekin lahkoille ja maailmanlopun julistajille.
Kuvitelkaapa vaikka sitä, että lestadiolaisten rauhanyhdistyksen keittiössä Marimekon printtiessuihin sonnustautuneet miehet keittäisivät kahvia.
Yksi Aldermanin romaanin vahvuuksista onkin se, että se näyttää, kuinka helppo uskontoa on käyttää omien valtapyrkimysten edistämiseen ja väkivallan oikeuttamiseen esittämällä ne Jumalan tahtona. Niin on tehty iät ajat ja tehdään tälläkin hetkellä – Äiti Jumalan fiktiiviset alamaiset eivät ole sen parempia tai pahempia kuin tämän maailman oikeat ihmiset.
Naomi Alderman: Voima. Suom. Marianna Kurtto.
Entä jos vallanvaihto tapahtuisi Suomessa?
Mitä jos Naomi Alderman olisi sijoittanut Voiman Suomen oloihin? Kuvitelkaapa vaikka sitä, että lestadiolaisten rauhanyhdistyksen keittiössä Marimekon printtiessuihin sonnustautuneet miehet keittäisivät kahvia, taittelisivat lautasliinoja ja lämmittäisivät pullia. Tenavat leikkisivät heidän jaloissaan. Aika kuluisi silti rattoisasti, sillä kaiuttimista raikuisi vuorossa olevan saarnanaisen – sillä puhujiksi pääsisivät tietenkin vain naiset – julistus: ”Äiti Jumala rakastaa meitä kaikkia.”
Lestadiolaisuus ei juolahtanut mieleeni sattumalta, sillä hiljattain on ilmestynyt kaksikin kotimaista romaania, jossa nuori nainen saa tarpeekseen ahtaasta uskonyhteisöstä. Poislähteminen on kapinallisinta, mitä hänen tilanteessaan voi tehdä.
Katja Kärjen Jumalan huone ja Suvi Ratisen Matkaystävä kuvaavat taitavasti sitä, kuinka naisena olemista kontrolloidaan yhteisössä jo lapsesta asti. Jokainen tyttö oppii, että meikki on syntiä, mutta peitepuikko ok. Tai että hiuksia ei saa värjätä, mutta kihartaa saa. Tanssia ei ole lupa edes koulun liikuntatunnilla. Seksiä on odotettava avioliittoon asti, mutta sen jälkeen on otettava vastaan kaikki lapset, jotka Jumala antaa. Eikä se edes ole pelottavin kohtalo naiselle – hirveintä on jäädä koko yhteisön säälimäksi ja pompottamaksi vanhaksipiiaksi, ilman miestä ja lapsia.
Suvi Ratinen: Matkaystävä ja Katja Kärki: Jumalan huone.
Tottelemiseen, jatkuvaan tarkkailun alaisena olemiseen ja itsetarkkailuun sopeutuu luultavasti niin kauan kuin tähtäimessä on yhteisön jäsenille luvattu taivaspaikka. Jos siihen ei enää usko, on vaikea perustella itselleen, miksi pitäisi elää niin tämä ainoa elämänsä. Ei siis ihme, että Matkaystävän päähenkilö haluaa olla vain tavallinen suomalainen, joka tietää samat bändit ja elokuvat kuin muutkin ikätoverinsa. Ei ole myöskään ihme, että Jumalan huoneen Emma päättää kokeilla kaikkea, minkä on opetettu olevan syntiä: hiusten värjäämistä, alkoholia, esiaviollista seksiä. Mitä he olisivat tehneet, jos heidän sormenpäistään olisi alkanut virrata sähköä?
Naomi Alderman: Voima. Suom. Marianna Kurtto. Gummerus 2019.
Katja Kärki: Jumalan huone. Bazar 2019.
Suvi Ratinen: Matkaystävä. Otava 2019.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Ei partaveitsi saa koskea nasiirin tukkaa eikä partaa” – hiukset ovat edelleen yhteiskunnallisen kontrollin ja ulossulkemisen väline
Hyvä elämäHiukset on nähty monissa kulttuureissa myös seksuaalisuuden symbolina.
Gurun opissa: Jumalassa ei ole tilaa epätasa-arvolle
Hengellisyys
