null ”Pahin uhka uskonnonvapaudelle Suomessa on itsesensuuri”, sanoo professori Ilkka Huhta

Ilkka Huhdan mukaan vuoden 2003 uskonnonvapauslakia on alettu tulkita sen alkuperäisen hengen vastaisesti negatiivisena vapautena.

Ilkka Huhdan mukaan vuoden 2003 uskonnonvapauslakia on alettu tulkita sen alkuperäisen hengen vastaisesti negatiivisena vapautena.

”Pahin uhka uskonnonvapaudelle Suomessa on itsesensuuri”, sanoo professori Ilkka Huhta

Kirkko on itsekin vauhdittanut omaa kuplautumistaan, arvioi Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professori Ilkka Huhta.

Suomessa kaikilla on vapaus uskoa tai olla uskomatta. Valtiovalta ei syrji ketään uskon tai sen puuttumisen vuoksi. Sata vuotta sitten oli toisin, kun kaikkien oli pakko kuulua johonkin tunnustuskuntaan, jonka kaiken lisäksi piti olla kristillinen.

Vasta vuonna 1923 Suomi sai ajanmukaisen uskonnonvapauslain. Se takasi kenelle tahansa oikeuden erota kirkosta tai liittyä siihen.

Sadassa vuodessa on tapahtunut paljon. Suomesta on tullut moniarvoinen ja -uskontoinen maa, jossa millään katsomuksella ei ole monopoliasemaa. Kaikki saavat uskoa, mitä haluavat. Tämän kääntöpuolena on tullut epävarmuus, voivatko koulut yhdessä seurakunnan kanssa järjestää enää vaikkapa joulukirkkoja.

Suomessa saa kenenkään estämättä sanoa ihan mitä tahansa. 

Kirkko ja kaupunki kysyi Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professorilta Ilkka ­Huhdalta, kuinka hyvin Suomi on uskonnonvapauttaan vaalinut. Huhta on uransa aikana tutkinut paljon juuri kirkon ja uskonnon asemaa julkisessa keskustelussa ja on juuri palannut työmatkalta Yhdysvalloista.

– Suomessa ei näy vielä merkkiäkään amerikkalaisyliopistojen sensitiivisyydestä, jossa on syytä miettiä tarkkaan jopa kravatin väriä. Tässä mielessä ajatus siitä, että Suomessa jokin taho rajoittaisi mielipiteenvapautta, on liioittelua. Suomessa saa kenenkään estämättä sanoa ihan mitä tahansa. Jos porua tulee, se tulee vasta jälkikäteen, Huhta sanoo.

Ja se on kokonaan eri asia kuin se, että valtiovalta ennalta estäisi joidenkin uskomusten tai mielipiteiden esittämisen.

Tsaarille vapaus valtakunnan yhdessä osassa olisi ollut mahdoton

Kun uskonnonvapaudesta sata vuotta sitten säädettiin, Suomi oli köyhä maatalousmaa. Väes­tö oli kahtia jakautunut, ja varsinkin 1920-luvun lopulla poliittinen ääriliikehdintä huojutti haurasta demokratiaa.

Samaan aikaan oli paljon myönteistä kehitystä. Teknistä edistystä aivan kirjaimellisesti valaisi sähköverkon laajeneminen. Köyhäinhoidosta ja oppivelvollisuudesta säädettiin laissa. Uskonnonvapauslaki oli siis vain yksi osa prosessia, jossa Suomesta luotiin länsimainen demokratia.

– Tarve uskonnonvapauslaille oli syntynyt jo 1800-luvulla, mutta asia ei voinut edetä ennen kuin Suomi itsenäistyi, Ilkka Huhta sanoo.

Esteenä oli Venäjä.

Uudessa historiallisessa tilanteessa tarvittiin laki, joka takaisi myös vähemmistöille saman oikeuden uskontoon. 

– Tsaarin näkökulmasta tällaiset vapausvaatimukset Venäjän yhdessä osassa olisivat merkinneet samanlaisia vaatimuksia valtakunnan muissakin osissa. Siksi uskonnonvapauslaki voitiin säätää vasta sitten, kun Suomesta tuli itsenäinen valtio.

Suomessa oli ollut vuodesta 1889 voimassa eriuskolaislaki, mutta se koski vain protestanttisia vähemmistöjä eikä esimerkiksi keisarin omaa uskontoa ortodoksisuutta. Juuri Venäjältä Suomeen oli tullut esimerkiksi muslimeja ja juutalaisia. Ei mikään ihme, että tarvittiin laki suojaamaan vähemmistöjen oikeuksia olla kuulumatta kirkkoon.

– Kärjistäen voidaan sanoa, että vuoden 1923 laki tarvittiin negatiivisen ­uskonnonvapauden turvaamiseksi. Vuonna 2003 säädetty ­uusi uskonnonvapauslaki taas tarvittiin positiivisen uskon­nonvapauden turvaamiseksi, Huhta sanoo.

Ilkka Huhdan mielestä olisi hyvä, jos kiistatilanteissa eri osapuolet kykenisivät neuvottelemaan sen sijaan, että ongelmat ratkaistiin oikeusteitse.

Ilkka Huhdan mielestä olisi hyvä, jos kiistatilanteissa eri osapuolet kykenisivät neuvottelemaan sen sijaan, että ongelmat ratkaistiin oikeusteitse.

Neuvostoliiton hajoaminen pakotti turvaamaan perusoikeuksia

Kylmän sodan aikana sosialistiset maat vainosivat uskontoja. Kun Neuvostoliitto romahti, Euroopan kartalle ilmestyi uusia itsenäisiä valtioita, joilta puuttui kokonaan perusoikeudet turvaava lainsäädäntö. Ilkka Huhdan mielestä 1990-luvulla tämä oli yksi syy, miksi myös Euroopan Unionissa tuli tarve huomioida positiivinen vapaus harjoittaa uskontoa.

– Suomessa oli ollut yksi etuoikeutettu enemmistö eli luterilainen kirkko ja yksi etuoikeutettu vähemmistö eli ortodoksikirkko. Uudessa historiallisessa tilanteessa tarvittiin laki, joka takaisi myös vähemmistöille saman oikeuden uskontoon. Tämän vuoksi positiivinen uskonnonvapaus korostui vuoden 2003 uskonnonvapauslaissa, Huhta sanoo.

Maahanmuuttajien näkökulmasta oli laki luonnollisesti enemmän kuin tarpeellinen, mutta aluksi sen suuri voittaja oli luterilainen kirkko. Lakihan merkitsi, että valtiovallan velvollisuus oli turvata jokaisen päiväkotilapsen, koululaisen, varusmiehen ja -naisen tai vaikkapa vangin perusoikeus harjoittaa uskontoa. Vähitellen ilmapiiri kuitenkin muuttui. Huhdan mielestä uskonnonvapauslakia ei enää tulkita positiivisen vapauden hengessä.

Todellisuudessa takaraivossa soiva Suvivirsi-korvamato saattaa olla monelle ainoa tapa harjoittaa uskontoa. 

– Edesmennyt kirkkohistorian professori Juha Seppo painotti, ettei oman uskonnon harjoittaminen voi olla omantunnonvapauden vastaista. Nykyään uskonnonvapauslakia tulkitaan toisin, kun päiväkotien on pakko pyytää vanhemmilta lupa, saako heidän kirkkoon kuuluva lapsensa harjoittaa omaa uskontoaan joulukirkossa, Huhta sanoo.

– Tosin ymmärrän myös rehtoreita, jotka nykyisessä loukkaantumisherkässä tilanteessa eivät halua konflikteja. On vaivattomampaa toteuttaa negatiivista uskonnonvapausoikeutta, koska vain ani harva tapaus päätyy oikeuteen siksi, että jonkun positiivista vapausoikeutta harjoittaa uskontoa olisi loukattu, Huhta sanoo.

Tilanteen teki aikanaan myös hieman koomiseksi linjamuutos, jonka mukaan virsikirjan virsistä esimeriksi virsi 571 eli Suvivirsi ei yhtäkkiä ollutkaan uskontoa vaan maallista kulttuuri­perintöä.

– Todellisuudessa takaraivossa soiva Suvivirsi-korvamato saattaa olla monelle ainoa tapa harjoittaa uskontoa, Huhta toteaa.

Kirkko on itse vauhdittanut omaa kuplautumistaan

Maailmanlaajasti vapaus harjoittaa uskontoa näyttää toteutuvan parhaiten maissa, jotka ovat kaikkein maallistuneimpia. Sen sijaan vähemmistöjen asema on heikko maissa, joissa koko valtiovalta taistelee maallistumista vastaan. Sellaisesta esimerkkeinä ovat vaikkapa Venäjä ja Iran.

– On huomattavaa, että kaikkein maallistuneimmat maat ovat järjestään protestanttisia. Protestanttisissa maissa on perinteisesti siedetty keskustelua kiistanalaisista aiheista. Kun erimielisten kanssa on täytynyt tulla toimeen, siitä on seurannut, että perusoikeudet on turvattu hyvin, Ilkka Huhta pohtii.

Hän arvioi, että pahin uhka uskonnonvapaudelle Suomessa ei tulevaisuudessakaan ole julkinen vallankäyttö vaan itsesensuuri, jossa kirkko itse ei uskalla pitää omaa sanomaansa esillä.

Kun kirkosta tulee muusta julkisesta keskustelusta eriytynyt ”kirkkokupla”, sen asema julkisessa tilassa muuttuu väistämättä.

– Moni voi kokea, että uskonnon julkinen liikkumavara on kaventunut, mutta historiantutkimuksen näkökulmasta esimerkiksi kirkollinen lehdistö itsekin on ollut osa tällaista kehitystä, Huhta sanoo.

– Tämän voi nähdä siitä, että kun kirkolliset teemat marginalisoituivat 1920-luvulla maallisessa lehdistössä, samantyyppinen kehitys on myöhemmin tapahtunut seurakuntalehdistössä, Huhta sanoo.

Kun kirkosta tulee muusta julkisesta keskustelusta eriytynyt ”kirkkokupla”, sen asema julkisessa tilassa muuttuu väistämättä. Huhdan mukaan tämä heijastuu esimerkiksi siinä, miten joulukirkko sopii peruskouluun.

– On tilannesidonnaista, miten kukin yksittäinen kysymys olisi viisasta ratkaista. Ikävintä on, jos vain yksi tulkinta voittaa, tai jos neuvottelemisen sijaan asiat täytyy ratkaista raastuvassa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: