null Kirkko erotettiin valtiosta jo 1869, mutta tuo valtio oli Ruotsi – pitäisikö kirkko erottaa myös Suomesta?

Keskustelua kirkon ja valtion erottamisesta on käyty jo ennen kuin itsenäistä Suomen valtiota oli olemassakaan.

Keskustelua kirkon ja valtion erottamisesta on käyty jo ennen kuin itsenäistä Suomen valtiota oli olemassakaan.

Kirkko erotettiin valtiosta jo 1869, mutta tuo valtio oli Ruotsi – pitäisikö kirkko erottaa myös Suomesta?

Tutkijat Ilkka Huhta ja Pekka Leino ovat hieman eri mieltä, voidaanko Suomen kohdalla edes puhua valtionkirkosta.

”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisäiset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.”

Keskustelu kirkon ja valtion erottamisesta pomppaa julkisuuteen usein juuri tämänkaltaisten ulostulojen kautta. Yllättävää tai ei, mutta myös itse vaatimus on säilynyt hyvin samanlaisena vuosikymmenestä toiseen.

Yllä oleva lainauskaan ei ole aivan tuore: se on peräisin sosiaalidemokraattien puolueohjelmasta vuodelta 1903. Moni asia oli 118 vuotta sitten toisin, mutta kirkon ja valtion erottamisvaatimuksen sanamuoto on pysynyt samana. Tämä herättää kysymyksen, ovatko vuosikymmenestä toiseen toistettujen sanojenkaan merkitykset enää samoja.

Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professori Ilkka Huhta toteaa ykskantaan, että eivät ole. Hänen ja Juha Meriläisen toimittama kirjauutuus Käsitteet Suomen kirkkohistoriassa (Suomen kirkkohistoriallinen seura 2021) koskee sitä, miten samat sanat ovat saaneet eri merkityksiä Suomen kirkkohistoriassa.

Eihän Venäjä tietenkään voinut ajatella, että luterilainen kirkko olisi valtionkirkko,
koska Venäjän näkökulmasta Suomen suuriruhtinaskunta ei ollut valtio.
– Ilkka Huhta

– Kun valtionkirkosta alettiin 1800-luvulla puhua, valtio tarkoitti tsaarin Venäjää, eikä Suomen evankelis-luterilainen kirkko ole koskaan ollut Venäjän valtionkirkko, Huhta sanoo.

Asiasta saatiin mustaa valkoiselle vuonna 1870 voimaan tulleessa, Porvoon piispan Frans Ludvig Schaumanin (1810–1877) mukaan nimetyssä kirkkolaissa. Schaumanin kirkkolaki ainakin jossain merkityksessä erotti kirkon valtiosta.

– Kirkkolaki oli samaan aikaan sekä Suomen että Venäjän etu. Eihän Venäjä tietenkään voinut ajatella, että luterilainen kirkko olisi valtionkirkko, koska Venäjän näkökulmasta Suomen suuriruhtinaskunta ei ollut valtio, Huhta sanoo.

Hänen mukaansa Schaumanin kirkkolaki oli myös Suomen etu.

– Kun Suomi oli osa Venäjää, luterilaisuus erotti Suomen siitä paremmin kuin valtiolliset suhteet. Tällöin oli Suomelle eduksi, että kirkolla oli mahdollisimman suuri itsenäisyys suhteessa valtiovaltaan, jota edusti ortodoksinen tsaari.

Ilkka Huhta muistuttaa, että kunakin aikana sanalla valtionkirkko on tarkoitettu hieman eri asioita. Kuva: Itä-Suomen yliopisto.

Ilkka Huhta muistuttaa, että kunakin aikana sanalla valtionkirkko on tarkoitettu hieman eri asioita. Kuva: Itä-Suomen yliopisto.

Pekka Leino: Kirkollisverosta ei kannattaisi luopua

On siis olemassa perusteluita väitteelle, että kirkko on jo erotettu valtiosta, eikä meillä ole valtionkirkkoa. Tätä mieltä on kirkkolakijärjestelmän monipuolinen tutkija, sekä oikeustieteestä että teologiasta väitellyt tohtori Pekka Leino. Hän vastaa Kirkko ja kaupungin haastattelupyyntöön sähköpostitse.

Leinon mukaan nykyisin kirkko on jo niin eriytynyt valtiosta, että juridiikan näkökulmasta Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ei voida pitää enää esimerkkinä valtionkirkosta.

– Valtionkirkkona voidaan pohjoismaisittainkin enää pitää lähinnä Tanskan evankelis-luterilaista kirkkoa, jossa ei ole kirkolliskokousta, vaan kirkollisia asioita varten on erikseen kirkollisministeriö, Leino toteaa.

Vuoden 1919 hallitusmuodon eli vuoteen 2000 voimassa olleen perustuslain mukaan Suomen hallitus tai presidentti eivät kuitenkaan
tunnusta mitään uskoa. 
– Ilkka Huhta

– Islannin ja Norjankin kirkoillakin on jäljellä valtiokirkon piirteitä, vaikka myös niissä on nähtävissä pyrkimystä valtion ja kirkon välisten suhteiden löysentämiseen. Ruotsissa oli kirkossa pitkään pyrkimystä eroon valtionkirkon luonteestaan, mutta siellä oikeastaan valtio lopulta toteutti kirkon irtaantumisen valtiosta lailla. Ruotsin kirkkolaki korvattiin lyhyellä puitelailla, ja kirkko tasapäistettiin lainsäädännöllä muiden uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Kirkollisvero korvattiin kirkollismaksulla, Leino luettelee.

Hän toivoo, että Suomessa ei siirrytä vastaavaan käytäntöön.

– Kirkon jäsenten vapaaehtoisuuteen perustuvaan kirkollismaksuun siirtyminen olisi toki kirkon taloudellisen toimeentulon kannalta huonompi varojen keräämisen muoto kuin nykyinen kunnallisveron kantamista vastaava muoto. Kirkolle annetusta avusta tulojensa keräämiseen yhteiskunta saa korvauksen, ja järjestelmää voidaan perustella kirkon yhteiskunnan kannalta tärkeiden tehtävien, kuten hautausmaiden ylläpitämisellä ja väestönrekisteritietojen keräämisellä, Leino sanoo.

Pekka Leino muistuttaa, että vaikka kirkko on Yhdysvalloissa erotettu valtiosta, uskonnolla on politiikassa tärkeä rooli.

Pekka Leino muistuttaa, että vaikka kirkko on Yhdysvalloissa erotettu valtiosta, uskonnolla on politiikassa tärkeä rooli.

Kansainvälisessä vertailussa Suomessa on valtionkirkko

Ilkka Huhta huomauttaa, että vuodesta toiseen keskustelussa jää huomaamatta Schaumanin kirkkolakiakin paljon merkittävämpi seikka: Itsenäisen Suomen tasavallan ensimmäinen hallitusmuoto vuodelta 1919.

– Siihen asti Suomessa oli vallinnut Ruotsin vuoden 1634 hallitusmuoto, jossa todettiin, että ”yksimielisyys uskonnossa ja oikeassa jumalanpalveluksessa ovat arvollisen, sopuisan ja pysyvän hallituksen vahvin perusta”. Vuoden 1919 hallitusmuodon eli vuoteen 2000 voimassa olleen perustuslain mukaan Suomen hallitus tai presidentti eivät kuitenkaan tunnusta mitään uskoa, Huhta sanoo.

– Periaatteessa valtionkirkko on semmoinen, jossa valtionpäämieheltä edellytetään kirkon jäsenyyttä, tai sellainen, jossa hallinnollisen siteen lisäksi kirkolla on valtioon myös taloudellinen side, Huhta sanoo.

Pekka Leino on tyytyväinen nykyiseen tapaan järjestää kirkon ja valtion suhteet. Kuva: Heli Voipio / Uusi tie

Pekka Leino on tyytyväinen nykyiseen tapaan järjestää kirkon ja valtion suhteet. Kuva: Heli Voipio / Uusi tie

Silti vielä vuoden 1919 hallitusmuodonkin jälkeen lehdistö käytti sanaa valtionkirkko – ja Huhdan mukaan taas kerran ulkopoliittisista syistä.

– Tuolloin sanomalehdissä uutisoitiin, että hallitus oli antanut erillisaseman ortodoksiselle kansan- eli valtionkirkolle. Tällä puhetavalla ortodoksikirkko haluttiin vetää pois Moskovasta, Huhta sanoo.

Myöhemmin valtionkirkosta tuli kuitenkin niin vahva vapaa-ajattelijoiden ja vasemmiston poliittinen lyömäase, ettei sitä voitu Huhdan mukaan käyttää enää kirkon piirissä.

Kirkossa koetaan kiusalliseksi se, että puhe valtionkirkosta on jossain suhteessa myös totta.

– Kansainvälisessä tutkimuksessa Suomi selvästi edustaa valtionkirkkomallia. Eikä se tarkoita vain sitä, että eduskunta hyväksyessään kirkkolain päättää kirkon tunnustuksesta. Siihen liittyy lukuisia juridisia näkökohtia ja kirkolle laissa säädettyjä velvollisuuksia. Jos esimerkiksi kirkollisessa virantäytössä tulee menettelyvirhe, tapauksen käsittely siirtyy hallinto-oikeuteen. Prosessit toisin sanoen etenevät samalla tavalla kuin valtion viroissa, Huhta sanoo.

Ja tärkeimpänä kaikista: Kun kaikki muut kirkot ja uskonnot muodostavat yksityisoikeudellisia, rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia, Suomen ortodoksikirkko ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko ovat julkisoikeudellisia laitoksia, joiden olemassaolosta säädetään laissa.

– Kirkon piirissä voidaan toki piiloutua sen taakse, että julkisoikeudellista asemaa ei voida ottaa, vaan sen voi antaa ainoastaan valtio, joka vain yllättäen ja pyytämättä on päättänyt, että kaksi kirkkokuntaa saa tämän aseman ja muut eivät. Kansainvälisessä vertailevassa tutkimuksessa tämä on vahvin syy, miksi Suomi laitetaan samaan koriin Maltan ja Kreikan kanssa, Huhta sanoo.

Vasta Schaumanin kirkkolain jälkeen perustettiin kunnallishallinto

Tarkkarajainen valtionkirkon määritteleminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin voisi luulla.

– Kirkon ja valtion välisiä järjestelyjä on monenlaisia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ei sen syntyhistoriasta johtuen ole syntynyt katolisen kirkon lisäksi yhtä suurempaa protestanttista kirkkoa samaan tapaan kuin monessa maassa Euroopassa. Katolinen kirkko eri maissa on oma lukunsa, sen asema yhteiskunnissa on järjestynyt eri tavoin. Yhdysvalloissa kirkot valtion holhouksesta vapainakin ovat olleet poliittisessa elämässäkin yhteiskunnallisesti merkittäviä vaikuttajia, Leino sanoo.

Sekin on erikoinen historian oikku, että vaikka Suomesta tuli vuonna 1809 osa Venäjää, lainsäädäntö ei koskaan muuttunut venäläiseksi. Kun 1800-luvulla kirkkoa ruvettiin erottamaan valtiosta, tuo valtio oli itse asiassa Ruotsi, johon emme enää edes kuuluneet. Schaumanin kirkkolaki merkitsi kuitenkin valtavan suurta ”sote-uudistusta”, jonka seurauksena perustettiin kunnallishallinto.

Frans Ludvig Schaumanin kirkkolaki merkitsi kuitenkin valtavan suurta ”sote-uudistusta”, jonka seurauksena perustettiin kunnallishallinto. Maalaus: Bernhard Reinhold, 1871.

Frans Ludvig Schaumanin kirkkolaki merkitsi kuitenkin valtavan suurta ”sote-uudistusta”, jonka seurauksena perustettiin kunnallishallinto. Maalaus: Bernhard Reinhold, 1871.

– Käytännössä kirkon ja yhteiskunnan muodostivat samat ihmiset. Yhteiskunnassa arvopohja rakentui pitkälti kristillisyyden varaan. Oli riittävää, että kirkolle suotiin sen tunnustuksen edellyttämä vapaus toimia oppiperustansa mukaan yhteiskunnassa. Näin ollen monet siteet kirkon ja valtion välillä nähtiin kansallisistakin lähtökohdista tarpeellisiksi, Leino sanoo.

Myös hän viittaa vuoden 1919 hallitusmuotoon, joka selvästi antaa ymmärtää, ettei Suomessa ole valtionkirkkoa.

– Evankelis-luterilainen kirkko on vain yksi maassa toimivista kirkkokunnista. Se ei ole mikään kansalliskirkko, kuten usein erheellisesti ymmärretään. Laajana kansalaisryhmänä sillä on ollut kuitenkin tälle väestölle kuuluvat luonnolliset yhteiskunnalliset oikeudet ja velvollisuudet. Myös kirkon ja valtion väliset suhteet ovat määräytyneet tältä pohjalta ja monet yhteiskunnalliset toimet ja ratkaisut ovat rakentuneet monesti kristillisen arvopohjan mukaan. Niinpä kirkon toiminnot on liitetty yhteiskunnan toimintoihin ilman että se olisi tehnyt niistä valtiokirkollisia, Leino sanoo.

Hänen mukaansa vielä vuoden 1977 parlamentaarinen Kirkko ja valtio -komitea kirjasi lukuisia sidoskohtia kirkon ja valtion suhteessa. Niitä on pala palalta purettu.

– Muun muassa tuomiokapitulit ovat siirtyneet 1990-luvulla kokonaan kirkon rahoittamiksi virastoiksi, ja piispojen nimitysoikeus siirtynyt pois presidentiltä ja piispan valitseminen on täysin kirkon sisäinen asia.

Nyt kirkkoa patistetaan mukautumaan muun yhteiskunnan mukaan

Nimittipä nykykäytäntöä valtionkirkoksi tai ei, sille löytyy niin puolustajia kuin vastustajia. Kirkon piirissä viimeisistä valtionkirkollisista rippeistä halutaan pitää kiinni. Viimeksi tämä nähtiin marraskuussa, kun kirkolliskokous lähetti eduskunnan hyväksyttäväksi uuden kirkkolain. Siihen edelleenkin haluttiin sisällyttää niin sanottu tunnustuspykälä, joka suomeksi tarkoittaa sitä, että eduskunta määrää, että kirkko tunnustaa ”Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa”, vaikka tämän luulisi olevan kokonaan kirkon sisäinen asia.

Pekka Leinon mielestä tunnustuspykälä ei ole niin dramaattinen jäänne kuin miltä se saattaa jonkun mielestä kuulostaa.

– Onhan julkisen vallan suojelusta nauttivan ortodoksista kirkkoakin koskevassa laissa kirkon teologisesta perustasta lakipykälää. Kirkkolaissa ainoastaan ilmaistaan, missä kirkon oppiperusta on löydettävissä, mutta siinä ei puututa tunnustuksen sisältöön. Kirkolle puolestaan on tärkeä yhteiskunnan kannalta lainsäädäntöön – perustuslakiin – perustuva vakuutus siitä, että se saa ja voi toimia suomalaisessa yhteiskunnassa oman tunnustuksensa mukaan, Leino sanoo.

Niinpä valtiovalta joidenkin oikeusoppineidenkin mielestä voisi pakottaa kaikki papit vihkimään samaakin sukupuolta olevat parit, koska vihkimättä jättäminen olisi virkavelvollisuuden laiminlyönti.

Mutta entä, jos kirkon tunnustus joutuu vastakkain valtiossa vallitsevien näkemysten kanssa? Kirkon ja valtion suhteita ajan saatossa purettaessa on alkanut voimakkaammin näkyä Leinon mielestä kehitys, jota hän nimittää uusvaltiokirkollisuudeksi. Se tarkoittaa hänen mukaansa yksinkertaisesti sitä, että kirkon odotetaan mukautuvan yhteiskunnalliseen muutokseen.

– Uusvaltiokirkollisuus ei enää ilmene rakenteissa vaan säädösharmonisoitumisen tasolla. Kirkon julkisyhteisöasemaan vedoten ja kirkon omaleimainen julkisyhteisöluonne sivuuttaen on vaadittu kirkon teologisesta luonteesta johtuvan omaleimaisen järjestysmuodon mukautumista muiden julkisyhteisöjen, valtion ja kuntien, yhteiskunnalliseen sääntelyyn. Niinpä kirkkolain sääntelyn alan osalta on ilmennyt pyrkimystä kirkkolain alan ja kirkon järjestysmuodon käsitteen tulkitsemiseen suppeammin kuin miten se puolentoista vuosisadan ajan on ymmärretty sekä kirkossa että valtion puolella, Leino sanoo.

Vaikka kirkko ja valtio on jossain merkityksessä jo erotettu, kansainvälisessä vertailussa tutkijat sijoittavat Suomen niiden maiden joukkoon, joissa on valtionkirkko.

Vaikka kirkko ja valtio on jossain merkityksessä jo erotettu, kansainvälisessä vertailussa tutkijat sijoittavat Suomen niiden maiden joukkoon, joissa on valtionkirkko.

Valtiovallan mielestä kirkon tunnustus ei kuulu sille

Ilkka Huhta tunnistaa Leinon esiin nostaman ilmiön. Huhdan mielestä kirkon ja valtion välisen suhteen ongelma konkretisoituu kysymyksessä, voiko valtiovalta pakottaa pappeja vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja.

Uskonnonvapauden nimissä on mahdollista, että uskonnollisen yhteisön oma avioliitto-opetus poikkeaa maan virallisesta avioliittolaista. Kirkon ongelma on, ettei sen enempää kirkkolaissa kuin sitä juridisesti heikommassa kirkkojärjestyksessäkään sanota suoraan, että avioliitto on vain miehen ja naisen välinen suhde. Niinpä valtiovalta joidenkin oikeusoppineidenkin mielestä voisi pakottaa kaikki papit vihkimään samaakin sukupuolta olevat parit, koska vihkimättä jättäminen olisi virkavelvollisuuden laiminlyönti. Käytännössä näin ei kuitenkaan tapahdu.

– Tämä tuli selväksi tapauksessa, jossa Oulun hiippakunnan tuomiokapituli oli antanut varoituksen sateenkaaripapille, joka vastoin kirkon ohjeita oli vihkinyt samaa sukupuolta olevan parin. Pohjois-Suomen hallinto-oikeus oli ensin kumonnut kapitulin antaman varoituksen, mutta kun tuomiokapituli valitti saamastaan tuomiosta, Korkein hallinto-oikeus pyörsikin aiemman tuomion. Korkeimman hallinto-oikeuden näkökulmasta tämä oli sittenkin kirkon sisäinen asia huolimatta siitä, että maallisen avioliittolain näkökulmasta vihkiminen oli pätevä, Huhta sanoo.

– Valtiovalta on toistuvasti vihjaissut, että teidän tunnustuksenne ei oikeastaan kuulu meille mitenkään.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: