– Vainajan muisteleminen on tärkeää. Se on hänen elämänsä kunnioittamista ja samalla myös surun hoitamista ja lohduttautumista, piispa Teemu Laajasalo sanoo.
”Riento täällä loppuu, ja niin voi käydä aika yllättäenkin” – Äidin kuolema pysäytti Teemu Laajasalon pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan eri kulmasta
Surussa poikaa lohdutti usko siitä, että hän näkee äidin vielä.
Viime pyhäinpäivänä piispa Teemu Laajasalo, 47, ei voinut aavistaakaan, minkälainen vainajien muistopäivä hänellä on tänä vuonna.
– Kahdeksan kuukauden aikana kuolivat äiti, mummo, täti ja läheinen työkaveri. Kaikki heidät olen myös siunannut. Tämä on ollut vuosi, jonka aikana olen ehtinyt useasti miettiä kuolemaa.
Äidin kuolema pysäytti Laajasalon pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan eri kulmasta. Yllättäen löydetty vakava sairaus vei äidin muutamassa kuukaudessa.
– Riento täällä loppuu, ja niin voi käydä aika yllättäenkin. Sellaista tämä elämä on, että voi kompastua seuraavaan kynnykseen.
Ensimmäisen äidin kuoleman jälkeisen saarnan pidettyään Laajasalo ihmetteli, mikä tutussa tilanteessa ei täsmännyt. Hän oli jotain vailla.
– Vasta myöhemmin tajusin, että puuttui äidin tekstiviesti, jonka sain yleensä heti saarnan jälkeen. Häneltä tuli aina palaute hyvistä tai huonoista saarnoista, ’kuule, oli kyllä hieno saarna’.
Viimeisenä Laajasalon äiti ehti kommentoida poikansa pitämää saarnaa, jonka aiheena oli ”Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa”.
– Se oli koskettava juttu. Saarnasin seitsemäs päivä maaliskuuta, ja äiti kuoli yhdestoista päivä. Äitini oli kuollessaan 75-vuotias. Hän oli fyysisesti, henkisesti ja kaikella tavalla vahva nainen ja iskussa. Mutta elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä, ja siihen on taivuttava, Laajasalo sanoo.
Suru muuttui kaipaukseksi ja kiitollisuudeksi
Teemu Laajasalo ei itke usein eikä helposti. Koskaan hän ei ole itkenyt niin paljon kuin äidin kuoleman jälkeen. Alkusuru oli isoa, ja ajatuksissa oli, että olisihan äiti voinut olla kuollessaan mieluummin 80 tai 85 kuin 75.
– Äidin kuoleman jälkeisten päivien ja viikkojen aikana pysähdyin suremaan. Itkin, muistelin ja laitoin kädet ristiin. En välttämättä osannut siinä kohtaa varsinaisesti rukoilla mitään, mutta se oli sanatonta turvautumista.
– Suru muutti kuitenkin muotoaan aika nopeasti. Siinä on jotain tervettä ja lohduttavaa. Kyse oli iäkkäästä ihmisestä ja ihmisestä, joka oli valmis lähtemään. Uskon, että näen äidin vielä taivaassa.
Minulle oli selvää, että siunaan äidin, ja se oli myös hänen tahtonsa. Turvallinen, armollinen ja omistautuva rakkaus ovat sanoja, joilla minun on äitiä helppo kuvailla.
Surun tilalle on tullut kaipaus ja kiitollisuus. Laajasalo on saanut kokea, että vanhempien rakkauden alati kantava voima on totta, ei pelkkää teoriaa.
– Kun vanhemmat rakastavat lastaan, rakkaus kertyy tankkiin, josta voi nähtävästi ammentaa vanhemman kuoleman jälkeenkin, sillä minusta tuntuu, että ihmeellisesti sitä bensaa tankistani vaan löytyy.
Laajasalo siunasi äitinsä Pakilan Hyvän Paimenen kirkossa, samassa paikassa, jossa hänen vanhempansa oli vihitty avioliittoon 53 vuotta sitten. Siunauspuhetta kirjoittaessaan Laajasalo mietti, minkälainen äiti hänellä oikeastaan oli.
– Minulle oli selvää, että siunaan äidin, ja se oli myös hänen tahtonsa. Turvallinen, armollinen ja omistautuva rakkaus ovat sanoja, joilla minun on äitiä helppo kuvailla. Äiti oli pitkän linjan opettaja, jolla oli vastaus kaikkeen ja käsitys siitä, miten asiat menevät.
– Armollinen hän oli siinä mielessä, että hän näki minut hyvänä silloinkin, kun ei ehkä ollut syytä. Mutta sellainen hän oli. Minun onnistumiseni ja epäonnistumiseni ovat osittain seurausta siitä, että minua lapsena kehuttiin paljon. Se on tehnyt vahvaksi ja heikoksi.
Tyhjä paperi ja kynä tuovat Teemu Laajasalon mieleen lapsuuden käsialaharjoitukset.
Kuolemaa ei voi kokonaan selittää
Äidin kuolema on osoittanut Teemu Laajasalolle, että oikeastaan on aika ihmeellistä, että saa elää. Elämän kauneus ja katoavaisuus ovat tulleet selvemmin näkyviin. Äidin elämänasenne ja arvot kantoivat myös kuoleman hetkellä.
– Äitini lähti hyvin tyynesti. Olimme isän kanssa viimeisenä iltana hänen lähellään, kun hän vähitellen hiipui pois. Äidin vakaalla uskolla, että kuolema ei ole piste vaan pilkku ja että hän on menossa taivaaseen, oli mielettömän rauhoittava voima meille omaisille.
– En ollut sitä aikaisemmin ajatellutkaan niin. Olin ajatellut, että usko on hyvä ihmisen itsensä kannalta, ja näinhän se tietysti onkin. Mutta tajusin, että tieto äidin vahvasta uskosta kantoi myös meitä, jotka olimme siinä hänen vierellään pienempinä ja surullisempina. Se oli koskettavaa ja sopi äidin persoonaan.
Ne viimeisetkin kyyneleet pyyhitään sitten taivaassa. Se on pyhäinpäivän lupaus.
Kuolemaan liittyy tuskaa ja kysymys miksi. Laajasalo sanoo, ettei kuolemaa voi kokonaan selittää, eikä se varmaan olisi viisastakaan.
– Kuolema on vihollisista viimeisin, jonka Kristus kukistaa. Sen takia kuolema saakin tuntua epäluonnolliselta, kauhealta ja erottavalta, sillä sitähän se on. Mutta kaikki ei lopu kuolemaan. Vielä kerran on jotain.
– Vainajan muisteleminen on tärkeää. Se on vainajan elämän kunnioittamista ja samalla myös surun hoitamista ja lohduttautumista. Suurin kristityille annettu lahja on toivo. Se on sekä lahja että tehtävä. Toivo on meille lahja taivaasta ja toisaalta tehtävä, jonka pohjalta meidän tätä elämää tulee rakentaa.
Pyhäinpäivänä katsotaan taaksepäin, mutta myös eteenpäin. Laajasalo muistaa ulkoa lupauksen: ”Jumala itse on heidän luonaan ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”
– Näin Johanneksen ilmestyksessä sanotaan, että hän pyyhkii joka ainoan kyyneleen. Me voimme täällä pyyhkiä toinen toisemme kyyneleitä, mutta emme pysty pyyhkimään joka ainutta kyyneltä. Ne viimeisetkin kyyneleet pyyhitään sitten taivaassa. Se on pyhäinpäivän lupaus.
Teemu Laajasalo muistaa äitinsä ohjeet, kun hän kirjoittaa käsin tervehdyskirjeitä.
Äidin tarkat mutta armolliset harjoitukset
Viime aikoina Teemu Laajasalo on katsellut kotikaupunkiaan Helsinkiä toisin silmin kuin aiemmin: Tuolla olen asunut pienenä. Tuolla olen ollut äidin kanssa. Tuossa osoitteessa äiti ja isä ovat asuneet aikoinaan. Oman elämänhistorian paikat ovat tulleet tärkeiksi. Kaupunginosat ja kadunkulmat ovat alkaneet elää eri tavalla.
– Olen myös katsellut paljon äidistä otettuja kuvia ja lukenut hänen lähettämiään tekstiviestejä. On kiva, että digitaalisten kuvien päivämäärä- ja paikkatiedoista näkee helposti, missä ja milloin kuva on otettu.
Laajasalo muistaa äitiänsä aina silloin, kun hän kirjoittaa käsin. Tyhjästä paperista ja kynästä hänelle tulevat mieleen äidin käsialaharjoitukset. Vanhan koulukunnan opettajana Laajasalon äidille kaunokirjoitus ja käsiala olivat sydämen asioita.
– Kirjoittamista harjoiteltiin. Se oli tarkkaa tekemistä, eikä se ihan onnistunut. Äiti sitten sanoi, että hän on saanut lähes kaikki opettamansa lapset kirjoittamaan kauniisti, paitsi oman poikansa, mutta että kyllä suttuisemmallakin selviää.
Toiveena ja pyrkimyksenä Laajasalolla itselläänkin on ollut ja on, että käsin kirjoittaminen sujuisi kauniisti.
– Kirjoittaessani onnittelukortteja tai tervehdyskirjeitä muistan äidin ohjeen oikeaoppisesta kynän pitämisestä niin, ettei teksti suttaannu. Kun katson tulosta, ajattelen, että armollisesti tulkittuna tämä on ihan riittävä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Minusta ei tule koskaan vanhaa” – syöpää sairastava Krista Launonen ymmärsi, että miksi-kysymyksiin ei ole vastausta
Hyvä elämäKrista Launonen sairastaa parantumatonta syöpää. ”Sairastuminen ei ole jalostanut minua paremmaksi ihmiseksi enkä halua puhua syövästä taisteluna”, hän sanoo.
