Suru möyhentää ja muokkaa sisintä, kunnes menetyksen aiheuttama kipu muuttuu rakkaudeksi
Suru voi muuttua masennukseksi, jos keinoja suremiseen ei ole. 

Suru voi muuttua masennukseksi, jos keinoja suremiseen ei ole. 

Suru möyhentää ja muokkaa sisintä, kunnes menetyksen aiheuttama kipu muuttuu rakkaudeksi

Vaikeinta surussa on omien tunteiden sietäminen ja kestäminen, sanoo pappi ja tietokirjailija Miia Moisio. Kun suru on tehnyt työnsä, jäljelle jää puhdas rakkaus.

Ennemmin tai myöhemmin jokainen joutuu kohtaamaan surun. Se voi alkaa rajusti ja yhtäkkisesti: saamme tiedon läheisen kuolemasta tai tapahtuu jotakin peruuttamatonta. Suru voi myös hiipiä elämään pitkän ajan kuluessa.

– Joskus suruaika alkaa harkitusta surupäätöksestä. Sitä on edeltänyt vaihe, jossa ihminen on tunnustellut surua kuin kylmää vettä ja pohtinut, uskaltaako tuonne mennä, sanoo pappi, tietokirjailija ja skeematerapeutti Miia Moisio.

Moision mukaan on yllättävän tavallista, ettemme tavoita johonkin elämänkokemukseen liittyvää surua. Tästä vaikeudesta kertoo hänen syksyllä 2019 ilmestyneen kirjansa nimi Lupa surra.

– Suomalainen suru on monesti häpeään sidottua. Herkästi kysellään, onko oma suru lapsellista ja valitanko turhasta. Sellaisessa tilanteessa tarvitaan toinen ihminen, joka sanoo, että tuo, mitä sinulle on tapahtunut, on oikeasti surullista.

Sureva ihminen on jollakin tavalla auki, ja siihen liittyy kauneutta ja haavoittuvuutta. 
– Miia Moisio

Moisio nostaa esimerkiksi lapsuuden vaille jäämisen kokemukset, jotka nousevat toistuvasti esiin hänen terapiatyössään. Eri sukupolviin kuuluvat suomalaiset kantavat sisimmässään kokemusta siitä, että heidät on jätetty lapsena selviytymään yksin tai he ovat jääneet ilman syliä.

– Usein tällaiset ihmiset eivät osaa turvautua toisiin, vaan tuntevat, että heidän pitää pärjätä yksin. He saattavat olla kilttejä vastuunkantajia, jotka huolehtivat enemmän toisten kuin omista tarpeistaan.

Suru voi piiloutua muiden tunteiden alle

”Mieli takertuu vanhaan eikä jaksa luottaa siihen, että luopuminen ja se, että antaa asioiden kuolla, jos ne ovat kuollakseen, on luonnollista ja hyvää. Enkä puhu nyt ihmisen kuolemista vaan toimimattomien olosuhteiden kuolemisesta. Toki joskus joutuu tekemään senkin kivuliaan päätöksen, että antaa kuolevalle ikään kuin luvan mennä”, Miia Moisio kirjoittaa Lupa surra -kirjassaan.

Suru on hänen mukaansa aina sydänsurua, joka avaa ihmisen sisintä.

– Ihminen on rakastanut jotakin, mistä hän joutuu luopumaan, tai jäänyt vaille jotakin tärkeää. Sureva ihminen on jollakin tavalla auki, ja siihen liittyy kauneutta ja haavoittuvuutta.

Joskus surua on Moision mukaan vaikea tunnistaa. Se voi piiloutua syyllisyyden, häpeän, katkeruuden, vihan tai jonkin muun tunteen alle. Surun on vaikea päästä pintaan, jos menetykseen liittyy jotakin traumaattista. Silloin trauman käsittely on erityisen tärkeää.

Moisio toteaa, että vihan tunne ja itku ovat usein lähellä toisiaan. Viha voi olla suojatunne, joka varjelee ihmistä pettymyksen, turhautumisen ja avuttomuuden kokemukselta.

– Viha on vahva, energinen tunne, joka voi pitää surun poissa. Samalla viha on kuluttava tunne, joka tarvitsee bensaa pysyäkseen käynnissä.

– Tunteiden välttely kuluttaa tiedostamattomasti ihmisen energiaa ja elinvoimaa, Miia Moisio sanoo.

– Tunteiden välttely kuluttaa tiedostamattomasti ihmisen energiaa ja elinvoimaa, Miia Moisio sanoo.

Aikaisemmassa kirjassaan Toivon kirja masennuksesta Moisio toteaa, että masennus ja suru saattavat kietoutua toisiinsa. Masennuksen taustalla on usein surematonta surua. Suru voi laukaista masennuksen tai muuttua masennukseksi, jos keinoja suremiseen ei ole.

– On tärkeää erottaa suru ja masennus toisistaan. Suru lähtee suremalla, mutta masennuksesta selviytyminen saattaa vaatia esimerkiksi omien ajatusmallien ja tunnelukkojen työstämistä, Moisio sanoo.

Eroa surevan kannattaa varautua taka-askeliin

Suuri menetys järkyttää mieltä ja vie voimia. Parisuhteen päättymiseen voi liittyä useita järkytyksiä kuten lapsettoman arjen kohtaaminen, luopuminen kesämökistä tai tieto entisen puolison uudesta kumppanista.

Terapiatyössään Miia Moisio kuuntelee paljon parisuhteiden sisällä koettua surua. Moni huonossa parisuhteessa elävä pitää viimeiseen saakka kiinni toivon rippusesta, koska pelkää eroon liittyvää kipua.

Pappina ja eroryhmien vetäjänä saamansa kokemuksen perusteella Moisio sanoo, että erosurun tuskallinen alkuvaihe kestää tavallisesti enintään kaksi kuukautta. Ensimmäisen myrskyn laannuttua ihminen alkaa löytää omia selviytymiskeinojaan.

– Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että surusta olisi selvitty. On hyvä varautua siihen, että uudet tunnemylläkät aiheuttavat taka-askelia. On sanottu, että erosuru kestää puolet siitä ajasta, minkä suhde on kestänyt.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat jumpanneet, kävelleet, tanssineet tai lenkkeilleet surunsa läpi. 
– Miia Moisio

Vaikeinta surussa on Moision mukaan omien tunteiden sietäminen. Siinä on avuksi, jos sureva pystyy tunnistamaan tunteensa ja antaa sen tuntua. Lopuksi on tärkeää päästää tunteesta irti.

– Usein toimimme juuri päinvastoin: yritämme päästä tunteesta pois ja välttyä siltä, että se tulee uudestaan. Sillä tavalla kuitenkin takerrumme tunteeseen. Tunteiden välttely kuluttaa tiedostamattomasti ihmisen energiaa ja elinvoimaa.

Kehoa kuuntelemalla löytyy oma tapa surra  

Keho tietää Miia Moision mukaan ensimmäisenä, mitä ihmiselle kuuluu. Kehon viestit voivat auttaa piilevän surun tunnistamisessa. Kehoa kuuntelemalla voi myös löytyä itselle sopiva tapa purkaa surua.

Suru voi tuntua kehossa väsymyksenä ja syvänä voimattomuutena. Usein sureva ei saa nukutuksi tai nukkuu liikaa. Kehossa saattaa olla kipuja tai se tuntuu raskaalta. Suru voi tulla kehosta ulos myös sairauden muodossa.

Moni on saanut liikunnasta avun esimerkiksi suruun liittyvien vihan tunteiden purkamiseen. Moisio muistuttaa kuitenkin, että suru on aina stressitila, jossa kehon voimakas rasittaminen ei välttämättä ole hyväksi.

– Tunnen ihmisiä, jotka ovat jumpanneet, kävelleet, tanssineet tai lenkkeilleet surunsa läpi. Myös lämmin suihku tai hieronta voi olla avuksi. Kaikki sellainen auttaa, mikä saa surun virtaamaan sen sijaan, että sisimpämme jää jumiin.

On viisasta antaa itselleen aikaa ja hyväksyä se, että suruaika voi kestää vuosia, Miia Moisio neuvoo. Suruun ei kannata suhtautua suorituksena tai prosessina, jolla on alku ja loppu. Moisio puhuu mieluummin siitä, että suru tekee työtään ihmisessä.

– Usein sureva etsii vertaista, jonka kanssa voisi kulkea edessä olevan matkan. Ystävän lisäksi sellainen voi löytyä vertaisryhmästä tai kirjasta. Moni löytää surun ilmaisemiseen luovan kanavan kuten kirjoittamisen, maalaamisen tai piirtämisen.

Suru vie mielen epätasapainoon, joka voi kestää pitkään tai sävyttää jopa koko loppuelämää. Moision mukaan on kuitenkin yleisempää, että sureva kokee jossakin vaiheessa selvinneensä pahimmasta ja hyväksyneensä tapahtuneen.

– Läheisen menetyksissä surevat kyselevät paljon, miksi näin kävi. Suru voi pitkittyä, jos ihminen ei löydä selitystä, miksi puoliso lähti tai läheinen kuoli kovin varhain tai äkillisesti. Surua voi helpottaa sen hyväksyminen, että asia jää vaille selitystä.

Moision kokemuksen mukaan suru möyhentää ja muokkaa ihmisen sisintä, kunnes menetyksen aiheuttama kipu puhdistuu ja muuttuu pitkän ajan kuluessa rakkaudeksi. On kuin surumatka olisi polttanut kaiken muun pois. Katkeruuden tai syyllisyyden vangiksi jäänyttä hän neuvoo hakemaan apua.

– Kaikki se, mikä ei ole muuttunut rakkaudeksi ja hyväksynnäksi, kannattaa katsoa vielä kerran, Moisio sanoo.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi