Kun ohjaaja Klaus Härön äiti kuoli, lääkäri sanoi, että suru on kasa hiekkaa, joka pitää kantaa pois
Klaus Häröä kiehtoo se, miten eri vinkkeleistä ihmiset katsovat maailmaa.

Klaus Häröä kiehtoo se, miten eri vinkkeleistä ihmiset katsovat maailmaa.

Kun ohjaaja Klaus Härön äiti kuoli, lääkäri sanoi, että suru on kasa hiekkaa, joka pitää kantaa pois

Palkitun elokuvaohjaajan uusin teos sisältää omaelämäkerrallisia elementtejä, sillä siinäkin isä suree puolisoa ja poika äitiä.

Kun Klaus ­Härölle esittää kysymyksen elokuvasta Elämää kuoleman jälkeen, alkaa puhetta tulvia. Kyseessä on elokuvaohjaajan tähän asti omakohtaisin teos. Härö oli parikymppinen elokuvaopiskelija, kun hänen äitinsä kuoli syöpään.

Elämää kuoleman jälkeen -elokuvassa on sama asetelma kuin Härön suomenruotsalaisessa lapsuudenperheessä Porvoossa oli 25 vuotta sitten.

– Kun äitini sairastui, en ajattelut, että se olisi lopullista. Uskoin, että jossain vaiheessa tulisi käänne parempaan. Olin isäni kanssa aivan eri planeetoilla, sillä pessimistinä hän totesi heti, että tämä oli tässä, Härö kertoo.

– Vuoden kuluttua äidin sairastumisesta isä hälytti minut sairaalaan. Äitini kuoli samana iltana. Olin täysin surun murtama. Isä taas oli mielestään surrut jo asian valmiiksi, ja hän alkoi saman tien järjestää hautajaisia.

Myös uuden elokuvan päähenkilöt Nisse ja hänen poikansa Stefan surevat rakkaan ihmisen kuolemaa hyvin eri tavoin.

Härön mukaan elokuvassa on paljon muutakin todellisuudessa tapahtunutta. Isä esimerkiksi halusi, että vaimolle pidettäisiin pienet hautajaiset. Surkuhupaisia riitoja puolestaan aiheutti se, että sukulaisilla oli erilaisia toiveita muun muassa muistotilaisuuden tarjoiluista.

– Isä ei jaksanut sitä, että niin moni otti osaa ja olisi halunnut tulla hautajaisiinkin. Jouduin siis elokuvan Stefanin tavoin isän käskystä soittamaan ihmisille ja kieltämään heitä tulemasta.

Suomenruotsalainen Härö sanoo, ettei hänen lapsuudenkodissaan oltu herraskaisia. – Jos joskus oli rapujuhlia, niissä syötiin pakasterapuja, hän sanoo.

Suomenruotsalainen Härö sanoo, ettei hänen lapsuudenkodissaan oltu herraskaisia. – Jos joskus oli rapujuhlia, niissä syötiin pakasterapuja, hän sanoo.

Uusi elokuva perustuu nuoruuden muistiinpanoihin

Läheisen ihmisen kuolemaan ei Klaus Härön mielestä voi suhtautua luonnollisena asiana, sillä eihän se ole luonnollista, että toinen vain on yhtäkkiä kokonaan poissa kuvioista.

Jälkikäteen käynnit äidin luona sairaalassa tuntuivat merkityksellisiltä. Härölle on jäänyt erityisesti mieleen hiljainen kahvihetki, jossa he jakoivat puoliksi Aleksanterin leivoksen.

Pian äitinsä kuoleman jälkeen Härö lähti työharjoitteluun Ruotsiin. Hän koki vieraan ympäristön stressaavana, mikä ilmeni siten, että hänelle nousi kuume joka iltapäivä.

– Menin lääkäriin, ja hän kysyi, mitä minulle on viime aikoina tapahtunut. Mainitsin siinä ohimennen myös äidin kuoleman. Silloin lääkäri totesi, että surutyö on kuin kasa hiekkaa, joka on kannettava hiljalleen käsin pois. Elokuvassa nämä sanat sanoo pappi.

Härö on iloinen siitä, että lopultakin teki tämän elokuvan, sillä se oli ollut ajatuksissa äidin kuolemasta lähtien.

– Tein kokemastani jo nuorena muistiinpanoja mahdollista elokuvantekoa varten. Muistot tuolta ajalta nousivat taas mieleen edellisen elokuvani Tuntemattoman mestarin leikkausvaiheessa. Vaimoni rohkaisi minua ottamaan muistiinpanot yöpöydän laatikosta ja tarttumaan toimeen.

Härö joutui pohtimaan, miten tekisi elokuvan. Kun kyse on massojen taiteesta, pieni ja intiimi teos ei välttämättä kiinnosta.

– Muistin sitten, että Postia pappi Jaakobille -elokuvan tekeminen kymmenen vuotta sitten oli hienoimpia kokemuksiani. Se on pieni, ihmisläheinen tarina, joka sisältää komediallisen vireen.

Elokuvassa Elämää kuoleman jälkeen leskeksi jäänyt Nisse ja hänen poikansa Stefan ovat eri mieltä hautajaisjärjestelyistä.

Elokuvassa Elämää kuoleman jälkeen leskeksi jäänyt Nisse ja hänen poikansa Stefan ovat eri mieltä hautajaisjärjestelyistä.

Anteeksianto paransi välejä isään

Elämää kuoleman jälkeen -elokuva kuvaa isän ja pojan kommunikointia melko karusti. Nuorena Klaus Häröllä olikin huonot välit isäänsä.

– Isäni oli linturetkillä viihtyvä erakkoluonne, ja kotonakin hän tuntui olevan henkisesti poissa. Kun olisin teini-iässä tarvinnut tukea, hän vain totesi, että jokaisen on pärjättävä itse. Minun oli vaikea ymmärtää sellaista tylyyttä.

Härö ei kuitenkaan halunnut tehdä elokuvasta liian repivää ja ahdistavaa. Hän on sitä paitsi antanut isälleen ajan myötä anteeksi.

– Ymmärsin, että isän syyttelyä oli turha jatkaa loputtomiin. Kun olin antanut hänelle anteeksi, välimme pehmenivät, ja myöhemmin isä myönsi saunan lauteilla katuvansa sitä, että oli ollut niin kova minua kohtaan.

Elokuvassa Nisse-isää esittää suomenruotsalainen näyttelijä Peik Stenberg, jonka konstailematon näytteleminen teki koekuvauksissa vaikutuksen Häröön. Äkkiväärä Nisse muistuttaa kuulemma hänen isäänsä.

– Meillä kotona ei muutenkaan ollut mitään hienostelevaa eikä herraskaista, vaikka suomenruotsalaisten elämästä usein sellainen kuva annetaan. Jos joskus oli rapujuhlia, niissä syötiin pakasterapuja.

Uskonasioiden pohtimista nuorena

Elokuvat alkoivat kiinnostaa Klaus Häröä teini-iässä. Samoihin aikoihin hän alkoi pohdiskella myös uskonasioita, ja oli lähellä, ettei hän valinnut elokuvaohjaajan sijasta papin ammattia.

Rippikoulun käytyään Härö halusi ottaa kunnolla selvää kristinuskosta. Hän luki Raamattua ja vaikuttui erityisesti Jeesuksen hyvyydestä.

– Ajattelin, että joko hän oli suuruudenhullu saarnamies tai sitten se, mitä hän puhui, on totta. Vakuutuin lopulta siitä, että Jeesus on pelastanut meidät ottamalla kantaakseen kaikkien häneen turvaavien synnit. Ja jos ihmiset eläisivät Jeesuksen vuorisaarnan mukaan, olisi maailma paljon parempi paikka elää.

Sen luettuaan Häröstä tuli vankka Jumalan armon puolestapuhuja.

Härön vanhemmat hieman ihmettelivät, kun heidän poikansa alkoi liikkua seurakunnan porukoissa.

– Vanhempani kuuluivat kirkkoon, mutta intoani Raamatun lukemiseen he eivät ymmärtäneet.

Lukion jälkeen Härö lähti siviilipalvelusmieheksi Espooseen. Noihin aikoihin hän päätyi siihen, ettei hänestä ollut oikeanlaiseksi kristityksi.

Edelleen hän pohti uskonkysymyksiä. Tärkeäksi käännekohdaksi muodostui ruotsalaisen kristillisen kirjailijan C.O. Roseniuksen teos Yksin armosta. Sen luettuaan Häröstä tuli vankka Jumalan armon puolestapuhuja. Silloin hän suunnitteli myös teologian opintoja.

– Jos hengellisessä maailmassa paikkaansa ei voi lunastaa teoillaan, niin elokuvamaailmassa asia on täysin päinvastoin, sanoo Klaus Härö.

– Jos hengellisessä maailmassa paikkaansa ei voi lunastaa teoillaan, niin elokuvamaailmassa asia on täysin päinvastoin, sanoo Klaus Härö.

Elokuvan keinoin voi jakaa kokemuksia

Elokuvan vetovoima oli kuitenkin vahvempi. Klaus Härö ei ole katunut ammatinvalintaansa, sillä hänen kokee itsensä tarinankertojaksi. Elokuvan keinoin hän voi jakaa kokemaansa muiden ihmisten kanssa.

– Elokuvalla on mahtavat mahdollisuudet toimia samastumisen välineenä ja empatian lisääjänä. Omissa elokuvissani on usein kyse armosta inhimillisellä tasolla, Härö sanoo.

– Minua kiehtoo se, miten eri vinkkeleistä ihmiset katsovat maailmaa. Olenkin sitä mieltä, että jokainen ihminen on elokuvan arvoinen. On hienoa, kun kamera pääsee kurkistamaan jonkun ihmisen yksityiseen puoleen ja samalla yllättämään. Kaikki ei olekaan sitä, miltä päältä päin näyttää!

Kun Härö aloitti elokuvien tekemisen, alan kilpailu tuntui kovalta. Nyt hänestä näyttää siltä, että kilpailua on vähän kaikilla aloilla.

– Olen tottunut siihen, että työt etenevät pätkissä ja koko ajan on käynnissä useampi projekti. Joskus herään keskellä yötä saatuani hyvän idean, mutta tiedän hyvin, ettei se voi toteutua heti siinä paikassa.

Vaikka Härön elokuvat ovat menestyneet ja saaneet kansainvälisiä palkintoja, se ei hänen mukaansa automaattisesti takaa jatkoa.

– Tällä alalla luottamus on rakennettava aina alusta. Jos hengellisessä maailmassa paikkaansa ei voi lunastaa teoillaan, niin elokuvamaailmassa asia on täysin päinvastoin, hän sanoo.

Härö asuu edelleen entisillä kotikulmillaan Porvoossa. Hän vertaa kotipaikkaansa vanhaan oloasuun: se ei ole välttämättä hieno, mutta siinä on mukava olla.

Luovan työn vastapainoksi Härö viettää vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa tavallista arkea.

– Kaikki aika, mikä työltä jää, kuuluu perheelle. Aikaa ei jää mihinkään ylimääräisiin rientoihin.

Elokuva kuoleman kohtaamisesta

Klaus Härön omiin kokemuksiin perustuvaan Elämää kuoleman jälkeen -elokuvaan voi moni läheisensä menettänyt samastua. Elokuva kuvaa sitä, miten monella eri tavalla ihmiset kokevat läheisen kuoleman. Kaipauksen ja ikävän lisäksi surevalla saattaa olla muun muassa vihan, häpeän ja katumuksen tunteita. Ne voivat aiheuttaa yllättävää käytöstä, jota toisen voi olla vaikea ymmärtää.

Härön elokuvassa leskeksi jäänyt Nisse haluaisi pitää vaimolleen hiljaiset hautajaiset, joissa olisi mukana lähinnä vain oma Stefan-poika. Stefan on toista mieltä: pitäähän myös lähisuvun päästä jättämään hyvästejä, ja moni äidin ystäväkin ottaa osaa ja haluaisi tulla hautajaisiin.

Nissen sisar, hössöttävä Elsa, ilmaantuu kutsumatta paikalle niin sanotusti auttamaan ja järjestämään asioita. Tämä aiheuttaa Nissessä pelkkää kiukkua. Hermoja koettelee myös anoppi ja hänen intonsa vaikuttaa muistotilaisuuden tarjoiluihin.

On koskettavaa, miten Nisse hautaa surunsa riitelemiseen. Ja miten hämillään nuori Stefan on kaiken keskellä. Molemmat ovat uudessa ja oudossa tilanteessa.

Härön pienimuotoinen elokuva kertoo tästä kaikesta eleettömästi, vailla minkäänlaista pateettisuutta. Hautajaisiin ja suruun sisältyy myös tahattomia koomisia piirteitä, joita kuvataan hiljaisen huumorin keinoin.

Peik Stenberg on hyvin uskottava vihaisen lesken roolissa. Myös Martin Paul Stefanina ja Lena Labart Elsana tekevät osuvat roolityöt.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi