Ortodoksiseen kirkkoon liityttyään Saila Keskiaho sukkuloi yksitoista vuotta kahden kirkon välillä, kunnes päätti palata luterilaiseen kirkkoon.
”Se on kuin avioliitto, joka on päättynyt eroon”, kertoo ortodoksisesta kirkosta eronnut ja luterilaiseksi palannut Saila Keskiaho
Ortodoksiseen kirkkoon liittyneen Saila Keskiahon ulkopuolisuuden tunne ei koskaan kokonaan hellittänyt. Esseessään hän kirjoittaa hiertymisestään kahden kirkon välillä.
Minulla oli pitkään kaksi kotia. Oli hengellinen koti ortodoksisessa kirkossa, jossain Uspenskin katedraalin kivisen pylvään vierellä. Välillä siirryin hengelliseen kakkosasuntooni luterilaiseen kirkkoon, rakkaiden virsien poljentoon, vähempien vaatimusten keskelle. Sieltä saattoi sitten taas palata sinne, missä kauneus ja traditio vuoroin avasivat ovia, vuoroin sulkivat niitä.
Yksitoista vuotta matkasin näiden kahden kodin väliä. Viime vuoden huhtikuussa tein sen, minkä monet muutkin kahden kodin omistajat: tein kakkosasunnosta oikean kodin. Lähdin ortodoksisesta kirkosta ja palasin luterilaiseen kirkkoon.
Minut kastettiin luterilaisen kirkon jäseneksi. Kotitien toisella puolella asui rakas leikkikaveri, jonka kodin nurkassa näin ikoneita. Naapureiden olemisen tavassa oli jotain sellaista avoimuutta, jonka lapsikin tajusi ja joka tarttui.
Syvemmälle luterilaisuuteen kasvoin seurakunnan kerhoissa ja iltarukouslauluissa. Mummi luki minulle lastenraamattua, ja olin kerrasta koukussa kirjaan, joka on jotain ihan muuta kuin muut lukemani teokset. Pupu Tupunassa ei heitetä ketään kaivoon eikä synnytetä tallissa.
Kun ensimmäinen raskauteni päättyi keskenmenoon, avasin lapsuudesta tutun virsikirjan, vaikkei veisuusta mitään tullutkaan.
Kerran luokkani teki retken paikalliseen ortodoksiseen kirkkoon. Osasin vastata kaikkiin papin kysymyksiin, tunsin tuohukset ja pyhät, mistä lienen sen kaiken imenyt. Pappi katsoi jotenkin uteliaasti, jännästi, ja sanoi, että minusta tulisi hyvä ortodoksi.
Mutta minusta tuli kuitenkin luterilaisen seurakunnan aktiivi, koska sen kieli oli niin rakasta. Vaikka rippikoulu oli yksi yksinäisen teini-ikäni yksinäisimmistä hetkistä, halusin silti isoseksi. Lähdin Vienan Karjalaan Inkerin kirkon kesäleirille. Siellä pistäydyin Kalevalan kylän ortodoksisessa kirkossa. Menin suoraa päätä suutelemaan ikoneita, sen kummemmin ajattelematta. Se oli yhtä aikaa yllättävää ja täysin luontevaa.
Uspenskin katedraali pelasti elämälle
Kajaanissa luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välissä oli vain Kekkonen, tarkemmin ottaen hänen äkkiväärä patsaansa. Eräänä lauantai-iltana olin menossa nuorten messuun, mutta ilmeisesti olin sekoittanut päivät, sillä luterilainen kirkko oli pimeänä. Hetken mielijohteesta pujahdin Kekkosen ohi Kristuksen kirkastumiselle pyhitettyyn kirkkoon. Siellä oli lauantai-illan vigiliapalvelus.
Aistit saivat täyslaidallisen jo ovella. Tuoksut ja Petros Sasakin freskot pistivät jalat lyömään loukkua. Osasin mitenkuten tehdä ristinmerkin ja katsoin mallia muista. Kun kumarruimme maahan, kurkin jalkojen välistä, ovatko muut vielä kontallaan.
Ensimmäisenä opiskelusyksynä Helsingissä minut pelasti elämälle Uspenskin katedraali. Laittauduin sinne joka lauantai-ilta. Sen valo todisti minulle, ettei pimeydellä ole viimeistä sanaa, minussakaan.
Kesällä lähdin Lintulan luostariin talkoolaiseksi. Mankeloin, kitkin ja rukoilin. Samoihin aikoihin löysin Tuomasmessun ja Taizé-laulut.
Sukkuloin eri perinteissä, kunnes eräänä kesäisenä iltapäivänä keräsin rohkeuteni ja lähetin viestin ortodoksisen kirkon papille, jonka tiesin avarakatseiseksi. Tapasimme kebabilla, ja pappi kirjoitti keltaiseen lautasliinaan lukuvinkkejä. Siitä hetkestä oli selvää, että minusta tulisi ortodoksi.
Kebabista kului vain hetki, ja otsaani voideltiin kaukana Istanbulissa valmistettua kallista ainetta, sitä samaa, jota yksi tietäjistä toi Jeesus-vauvalle: mirhaa. Katselin paljaita varpaitani. Nekin oli voideltu. Nekin olivat ortodoksisen kirkon jäseniä.
Ja taas kului vain hetki, kun istuin pitkillä harmailla seurapenkeillä Espoon herättäjäjuhlilla veisaamassa Siionin virsiä. Niiden ikävä, suru, realismi ihmisen edessä ja varovainen mutta sinnikäs toivonkaltainen odotus koskettivat niin paljon, että ajattelin, että jos en olisi juuri liittynyt ortodoksiseen kirkkoon, minun kävisi huonosti. Karkaisin takaisin luterilaiseen kirkkoon ja vähän vikkelään.
Jokin harasi jatkuvasti vastaan
Vaikka oikeastaan huonosti oli jo käynyt. Minut voideltiin ortodoksisen kirkon jäseneksi Suurena lauantaina eli päivänä, jolloin Kristus makaa haudassaan. Varsinaisena pääsiäisyönä olin liian väsynyt kaikesta juhliakseni myöhään. Siksi suuntasin askeleeni aamulla Tuomiokirkkoon. Siellä, luterilaisessa kirkossa, juhlistin ensimmäistä pääsiäistäni ortodoksina. Siitä lähtien mietin, teinkö oikean siirron. Silloin viimeistään valoin itselleni hengellisen kodin ja kakkosasunnon sokkelit.
Ortodoksinen kirkko oli koko ajan koti, tavallaan. Seisoin palveluksessa muiden joukossa, opin rytmin ja tekniikan. Tapasin ihmisiä, joista tuli tärkeitä.
Liityin aikoinaan ortodoksiseen kirkkoon, koska se on Kristuksen kirkko. Samasta syystä palasin luterilaiseen kirkkoon.
Olin omasta mielestäni osa pitkää historiallista jatkumoa. Jo teini-ikäisenä olin tajunnut, että apostoli Paavalin ja Martin Lutherin välissä on rikas teologinen perinne, vaikka luterilainen uskonnonopetukseni ei sitä aina jaksanut esiin tuodakaan. Ortodoksina pääsin kiinnittymään juuriin, niin sen koin. Pian myös tajusin, miten kirkossa esitetty traditio on osittain kuviteltu menneisyys, valikoivan muistin tuote, niin kuin kenen tahansa elämäntarina. Silti terävimpien teologien oivallukset avasivat niin huikeita näköaloja, ettei niiden ääreltä malttanut siirtyä pois.
Suurimpia hetkiä olivat kuitenkin ne, kun olin katumuksen sakramentissa puhunut sydämeni sysimustan auki, ja pappi peitteli pääni kuin armon suojiin, sanoi: ”Mene rauhassa”.
Ja samaan aikaan jokin jatkuvasti harasi vastaan. Siitä oli mahdoton saada kiinni, se oli jonkinlaista ulkopuolisuutta, joka ei hellittänyt, vaikka kuinka menin mukaan. Se oli kuin lihaa pistelevä piikki, joka piti koti-ikävää yllä. Vaatimukset paastosta, rukouksesta, liturgisesta tarkkuudesta ja hyvään elämään pyrkimisestä löivät välillä korville niin lujaa, ettei puhe armosta niitä peittänyt. Jos kerran Jumala on armollinen, miksi hänen lähellään elämisestä täytyy tehdä tällainen esterata, huusin pahimpina päivinä.
Olin ajatellut, että teologisesti rikkaan perinteen ja elämän kylkiäisinä voisin ortodoksiseen kirkkoon liittyessäni muuttaa siihen lapsuuden leikkikaverin kodin avaruuteen, jonkinlaiseen menetettyyn Karjalaan. Evakko pääsisi viimein kotiin. Mutta paikka ei ollutkaan enää se, joksi sitä luulin. Kirkossa oleminen ei saanutkaan ikävää heltiämään.
Mitä jos teen virheen?
Pitkään ajattelin, että kahden kirkon välissä hiertyminen on jonkinlainen Jumalan valmistama huone, josta käsin minun on palveleminen. Sitten sattui isoja asioita.
Kun ensimmäinen raskauteni päättyi keskenmenoon, en hakeutunut kirkkoni papin puheille vaan avasin lapsuudesta tutun virsikirjan, vaikkei veisuusta mitään tullutkaan. Kun kaivattu pieni tyttö syntyi, iltahetkissä osasin vain virren: ”Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus, Herrani”.
Vastaus alkoi kasvaa sisälläni kuin lapsi ja täytti mieleni peloilla ja vastaväitteillä. Mitä jos teen virheen? Mitä jos vien rakkailta ihmisiltä jotain arvokasta pois? Mitä jos turhaudun luterilaiseenkin kirkkoon? Mitä jos minut on tähän kutsuttu ja potkin nyt vain turhaan tutkainta vastaan?
Kun ensi kerran avasin suuni, sain kuulla rohkaisevia sanoja. ”Jos olet kerran itseäsi tällä jo vuosia kiduttanut, päästä itsesi pahasta”, sanoi rippi-isä. Kun läheisimmät yksi kerrallaan saivat kuulla ajatuksistani, taivas ei romahtanutkaan. En pettänytkään odotuksia.
Kun vein paperit Haagan kirkkoherranvirastoon, suntio tarjosi kahvit.
Ikonit eivät lähde kotoa
Eniten kaipaan ortodoksisesta kirkosta seurakunnan elävää, voimakasta pulssia. Että pienen ihmisen kanssa meidät puoliväkisin pakotettiin ehtoollisjonon kärkeen, että taaperon touhut herättivät vain ihastusta, eivät närkästystä. Että porukkaa tuli ja meni, osa lähinnä vaihtoi kuulumisia koko liturgian ajan ja silti kaikki olivat lopulta yhtä.
Eikä ortodoksinen kirkko minusta mihinkään lähde. Se on kuin avioliitto, joka on päättynyt eroon. Ei toisen kanssa eletty elämä lakkaa olemasta. Ikonit eivät lähde kotini seiniltä. Ristinmerkkiä en varmaan koskaan opi tekemään toisinpäin. Kirkon syvä ajattelun virta on kaikille yhteinen eikä siitä ammentaminen vaadi kirkollisveron maksamista tietylle organisaatiolle.
Ortodoksisissa jumalanpalveluksissa porukkaa tuli ja meni – ja sellaista elävyyttä Saila Keskiaho kaipaa.
En eronnut ortodoksisesta kirkosta siksi, että se on joidenkuiden mielestä liian vanhoillinen. En palannut luterilaiseen kirkkoon vain siksi, että pappisvirka on naisillekin auki.
En eronnut ortodoksisesta kirkosta siksi, että sen kirkkopolitiikka on vastenmielistä likaviemäriä täynnä löperöä hallintoa, työpaikkakiusaamista, verovarojen väärinkäyttöä ja kirkkojen välistä naurettavaa kissanhännänvetoa.
En liittynyt luterilaiseen kirkkoon siksi, että sen millilleen segmentoidut jäsenkampanjat pyrkivät tavoittamaan mahdollisimman monia ihmisiä, mutta onnistuvat olemaan vain jotain vaivaannuttavan ja luotaantyöntävän väliltä.
Liityin aikoinaan ortodoksiseen kirkkoon, koska se on Kristuksen kirkko. Samasta syystä palasin luterilaiseen kirkkoon. Lopulta luterilaisen kirkon muoto ja elämä ovat ne puitteet, joiden suojissa voin syvimmin ja täydellisimmin seurata Kristusta.
Kun kirjoitan tätä, odotan pientä poikaa syntyväksi. Aikanaan laulan hänellekin kotoisaksi vanunutta iltavirttä. Siinä on kaikki, ei mitään liikaa: ”Suojaasi minut peitä, oi Jeesus, Herrani. Sinussa vain on turva, jos kuinka kävisi. Kaikeksi tule mulle, ja ole valona. Päivästä päivään elää suo yksin armosta.”
Lue aiheeseen liittyvä artikkeli: Perinteet, mysteeri ja rikkaat jumalanpalvelukset vetävät ortodoksiseen kirkkoon.
Muokattu 9.10.2020: Kajaanin ortodoksinen kirkko ei ole Kristuksen taivaaseenastumiselle pyhitetty, kuten tekstissä aiemmin sanottiin, vaan Kristuksen kirkastumiselle.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tutkijan mukaan 2010-luku oli käännekohta: usko Jumalaan romahti, ja kristinusko alkoi näyttää nuorten silmissä vieraalta – ”Osa työntekijöistä on henkisesti luovuttanut”, sanoo kirkkoherra
AjankohtaistaNuoret aikuiset ovat vieraantuneet kristinuskosta, mutta eivät suhtaudu yhtä kriittisesti muunlaiseen hengellisyyteen.
