Piispa Kaisamari Hintikan taustalla on kuva hänestä 12-vuotiaana. Hänen nuoruuteensa kuului raju kokemus jengiväkivallasta. Kuva: Yhteisvastuu
”Vaikka minua potkittiin, pyysin, että saisin jäädä jengiin” – Piispa Kaisamari Hintikka koki nuorena totaalisen yksinäisyyden kesän
Espoon piispa Kaisamari Hintikka on huolissaan nuorten yksinäisyydestä ja väkivallasta. Oma raju nuoruuden kokemus auttaa ymmärtämään, miltä tuntuu jäädä yksin.
Yhteisvastuukeräystä varten otetussa kuvassa piispa Kaisamari Hintikka istuu tuolilla taustanaan kuva itsestään 12-vuotiaana. Kuvan tunnelma on toisenlainen kuin kesällä, jolloin hän täytti 14. Sitä kesää hän kuvaa totaalisen yksinäisyyden kesäksi.
Hintikka oli 13-vuotiaana parin kuukauden ajan mukana Kumpulassa kokoontuneessa jengissä, jossa oli nuoria Maunulasta ja Käpylästä. Jengissä oli mukana joitakin luokkakavereita, ja hän kulkeutui mukaan heidän perässään.
– Se oli tietysti jännää, kun se oli kiellettyä. Nuorison parissa oli tuolloin vahva rockabilly-kulttuuri, ja Kumpulassa kokoontunut jengi edusti sitä laitaa. Vastapuolena pidettiin punkkareita, joita piti vihata, koska ne olivat punkkareita, Hintikka kertoo.
Lähtiessään mukaan hän ei ajatellut, minkälaisiin arvoihin jengissä esillä pidetyt Yhdysvaltain etelävaltioiden liput ja väkivallan ihannointi liittyivät. Tuntui vain hienolta kuulua joukkoon, johon kaveritkin kuuluivat. Hän kertoo itsekin olleensa mukana tilanteessa, jossa jonkun naama ei miellyttänyt ja tämä hakattiin.
Helsingin kaupungin Lapsen Vuoden komitean ilmaiskonsertti Helsingin Messukeskuksessa 27. marraskuuta 1979. Rockabilly-bändi the Ducktails innosti teddypoikia. Kuva: Juha Jormanainen/Lehtikuva.
”Idiootti olinkin minä”
Sitten kävi niin, että Kaisamari Hintikan koululla järjestettiin bileet. Mukaan tuli kuokkavieraina hänen jengiläisiään. Hintikka kertoi opettajalle, mitä porukkaa nämä olivat.
– Tyhmyyksissäni menin puhumaan asiasta kavereiden kesken.
Se riitti päätökseen, että vasikoijalle täytyy antaa opetus.
– Yhtenä iltana kevätjuhlaviikolla yksi kaveri soitti ja kehotti minua tulemaan illalla Kumpulaan. Luvassa olisi tosi makea ilta: ”annetaan yhdelle idiootille turpaan”. Lähdin kauhealla tohinalla sinne tajuamatta, että se idiootti olinkin minä.
Pahoinpitely oli raju
Perillä Hintikalle sanottiin, että hänet hakataan nyt, mutta ensin pitää käydä ostamassa muille tupakkaa.
– Menin kiltisti kiskalle, ostin tupakat ja tulin takaisin. Siinä olisi ollut erinomainen mahdollisuus sanoa ainoalle aikuiselle, jonka tapasin koko illan aikana, että minua uhataan väkivallalla. Mutta se ei tullut pieneen mieleenkään, Hintikka kuvaa.
– Siinä vaiheessa, kun minua jo potkittiin ja lyötiin, niin vielä kysyin, että olemmehan me tämän jälkeen kavereita, saanhan jäädä jengiin. Pelkäsin hylkäämistä. Tämä antaa minulle ymmärrystä siihen, millaista dynamiikkaa väkivallan uhrin päässä voi liikkua.
Luojan kiitos tekijöillä oli tennarit jalassa.
Pahoinpitely oli raju, osin kidutuksen omainen. Hänen luokkakaverinsa seurasivat vierestä, kun muutama poika ja tyttö, pääsääntöisesti kaksi tyttöä, hakkasivat Hintikan.
– Luojan kiitos se tapahtui keväällä ja tekijöillä oli tennarit jalassa. Muutamaa viikkoa aikaisemmin oli ollut vielä bootsit. Minua potkittiin päähän, lyötiin joka paikkaan ja tupakkaa tumpattiin niskaan ja suuhun. Mitään ei murtunut, mutta naama oli tosi pahan näköinen. Sain elämäni ensimmäiset aurinkolasit, joilla sain peitettyä mustat silmät.
Kun tilanne oli ohi, Hintikka lähetettiin kotiin. Häntä kiellettiin uuden pahoinpitelyn uhalla kertomasta totuutta tapahtuneesta. Sen sijaan sepitettiin tarina, jonka mukaan pahoinpitely ei tapahtunut Kumpulassa vaan Taivaskalliolla. Tekijöinä olivat tuntemattomat punkkarit.
Suunnilleen tällä paikalla Helsingin Kumpulassa piispa Kaisamari Hintikka pahoinpideltiin 13-vuotiaana. Syynä hakkaamiseen oli vasikointi opettajalle. Kuva: Jussi Helttunen
”Kieltäydyin menemästä kouluun”
Kotona isä soitti poliisille, jotka kysyivät, oliko tyttö joutunut raiskatuksi. Ei ollut. Kaisamari Hintikka kertoi vanhemmilleen tarinan, joka hänen oli käsketty kertomaan. Hän kierteli poliisiautossa näyttämässä paikkaa, jossa pahoinpitely oli muka tapahtunut. Samaa tarinaa hän kertoi koko kesän ja valehteli myös vanhempien hankkimalle psykologille.
– Vanhemmat olivat tosi huolissaan. Ei siinä minunkaan oloni helpottunut, kun en pystynyt kertomaan siitä, mikä oli totta. Vietin kesän, jota olen kuvannut totaalisen yksinäisyyden kesäksi. Muistaakseni pari noista kavereista tuli kyllä mökillemme, mutta sielläkin jouduin kiusatuksi. Kun koulu syksyllä alkoi, pelkäsin ja kieltäydyin menemästä sinne. Itkin ja huusin ja valvoin öitä, Hintikka muistelee.
Lopulta tilanne purkautui, kun rehtori alkoi selvittämään asiaa. Pari koulukaveria lipsautti vahingossa, että Hintikka oli hakattu Kumpulassa eikä Taivaskalliolla. Rehtori soitti kotiin ja käski tytön kouluun. Rehtori palautti luottamuksen siihen, että aikuiset huolehtivat tilanteesta. Toisaalta muuta tukea ei koulu tuolloin tarjonnut.
Kun en ihmisille voinut kertoa, hain Jumalasta turvaa.
Samana vuonna Hintikka löysi rippikoulusta ja seurakuntanuorista uuden kaveriporukan. Myös partiosta oli apua. Raamattua hän oli alkanut ahdistuksissaan lukea pahoinpitelyn jälkeen alusta alkaen.
– Eivät ne Mooseksen kirjat ihan hirveästi auttaneet, mutta ajattelin, että Jumala tietää, mitä on tapahtunut. Kun en ihmisille voinut kertoa, hain Jumalasta turvaa.
Jokainen päivä yksin on yksi päivä liikaa
Yhteisvastuukeräyksellä autetaan tänä vuonna nuoria, jotka kokevat syvää yksinäisyyttä tai ovat vaarassa syrjäytyä. Jopa joka kolmas yksinäisyyttä kokeva nuori ei tapaa ikätovereitaan viikoittain, ei edes verkossa. Joka kuudes nuori kokee yksinäisyyttä.
Väkivallan kohteeksi joutuminen, hylätyksi jääminen ja teininä lohduttomalta tuntunut yksinäisyys ovat kokemuksia, jotka tekevät keräyksen teeman Kaisamari Hintikalle erityisen läheiseksi. Hän on tänä vuonna keräyksestä vastaava piispa.
Miksi kavereidensa hakkaama nuori saattaa ajatella niin kuin Hintikka nuorena? Haluta kuulua joukkoon, vaikka joutuu väkivallan ja kiristyksen kohteeksi?
– Jotta voisi irrottautua omista vanhemmista ja kasvaa itselliseksi ihmiseksi, täytyy löytyä jostain muualta se porukka, johon liittyy ja joka venyttää ja repii irti sitä napanuoraa kotiin. Se on osa itsenäistymisprosessia. Kaverit ovat tuossa iässä se tärkein viiteryhmä, jota ei missään tapauksessa haluaisi menettää.
Piispa Kaisamari Hintikan mukaan olisi tärkeää kuulla ihmisiä, joiden elämään liittyy pitkäkestoinen kokemus yksinäisyydestä. Hänelle yksi kesä tuntui paljon pidemmältä ajalta. Kuva: Jussi Helttunen
Hintikka vietti yksin kesän, joka tuntui paljon pidemmältä ajalta. Siitä, millaista on olla yksin vuodesta toiseen, hänelle ei ole kokemusta, vain kalpea aavistus.
– Olisi tärkeää, että ihmiset, jotka ovat sen kokeneet puhuisivat siitä. Ajattelen siis sellaista yksinäisyyttä, joka ei ole itse valittua yksin olemista, vaan syvää yksinäisyyden kokemusta.
Piispan mielestä olisi hyvä kuulla kokemusasiantuntijoita, jotka ovat olleet sellaisessa tilanteessa pitkään ja päässeet siitä irti tai joku on murtanut sen yksinäisyyden.
– Ajattelen, että jokainen vuosi, kuukausi, viikko ja päivä, jolloin joku joutuu olemaan yksinäinen ilman, että haluaa sitä tai on syrjäytymisvaarassa, on yksi vuosi, kuukausi, viikko tai päivä liikaa. Siksi on tärkeää, että pyrimme vaikuttamaan siihen, että yhteiskunta kaiken tämän velka- ja kustannus- ja talouskeskustelun keskellä kohdentaisi resursseja nimenomaan niihin paikkoihin, joissa nuoria autetaan elämään turvallisempaa nuoruutta ja luomaan kivijalkaa elämälle, Hintikka sanoo.
Tarvitaan kokemus siitä, että joku välittää
Kaisamari Hintikan nuoruudessa teddyt ja punkkarit ilmaisivat identiteettiään pukeutumisella. Nyt on mukana uudenlainen elementti: nuori saatetaan ryöstää vaatteiden tai kenkien takia.
– Onhan se ihan sairasta, että status ja valta ja halu toisen omaan muka oikeuttavat väkivallan. Yksi asia, mikä tekee väkivallan mahdolliseksi, on kykenemättömyys empatiaan. Empatia kuuluu ihmisyyteen ja yhteisössä elämiseen. Sitä pitäisi pitää enemmän esillä.
– Vastuu nuorista on paljon laajempi kuin vain lastensuojelun toimenpiteet tai nuorisotyöntekijöiden lisääminen. Kyse on siitä, miten me yhdessä rakennamme tätä yhteiskuntaa ja minkälaisia toimintamalleja nuoret saavat. Syntyykö kokemus siitä, että minusta välitetään ja olen tärkeä. Jos ei ole kokemusta omasta arvosta ja ainutlaatuisuudesta, ei sitä pysty sille toisellekaan suomaan, Hintikka sanoo.
Väkivallan kohteeksi joutuneen täytyy saada kokea, ettei hän ole yksin.
Hän haluaa nostaa esille vielä yhden asian, joka liittyy väkivaltaan ja yksin jäämiseen. Se on lähisuhdeväkivalta, jota ei piispan mielestä oteta riittävän vakavasti.
– Vasta ihan viime aikoina olen tajunnut, että yhteyteen kuulumisen toivo, johon takerruin, vaikka minua hakattiin, on pieni vilaus siitä, mitä väkivallan kokija voi kokea lähisuhdeväkivallassa. Parisuhteeseen liittyy niin monenlaisia sitoumuksia, odotuksia ja yhteisiä kokemuksia, ettei siitä ole niin helppoa noin vain kävellä pois, Hintikka sanoo.
– Meidän täytyy voida murtaa se sitkeä hiljaisuus, joka lähisuhdeväkivallan ympärillä edelleen tässä yhteiskunnassa vallitsee ihan niin kuin jonkun piti murtaa se hiljaisuus, jota minut peloteltiin pitämään yllä. Väkivallan kohteeksi joutuneen täytyy saada kokea, ettei hän ole yksin.
Hintikka haluaisi muutoksia myös lainsäädäntöön. Hänestä on käsittämätöntä, että nainen, joka kertoo sosiaalisessa mediassa väkivaltaisen liittonsa päättymisestä, sai oikeudesta tuomion kunnianloukkauksesta. Eikä tapaus ole ainoa. Hintikkaa haastateltiin suomalaisen aikakauslehteen juttuun, jossa myös lähisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneen naisen piti kertoa tarinansa omalla nimellään. Juttua ei voitu julkaista, vaikka tekijä oli jo saanut teoistaan tuomion. Syy oli se, että jutusta olisi voinut päätellä tekijän nimen.
– Lehdet joutuvat siis tekemään itse ennakkosensuuria jo tuomion saaneen tekijän suojelemiseksi totuuden kertomiselta. Tämä ei ole oikein, Hintikka sanoo.
Teddyt ja punkkarit
1970- ja 1980-lukujen vaihteessa osa nuorista ihaili 1950-luvun rock´n rollia ja rockabilly-musiikkia. Ilmiötä on kuvattu vastavaikutukseksi 1970-luvun alun poliittisuudelle. Kommunismin sijasta ihailu kohdistui Yhdysvaltoihin. Sieltä ja Ison-Britanniaan teddykulttuurista haettiin mallia hiuksiin, pukeutumiseen ja autoihin.
Yhdysvaltain sisällissodan aikaisesta etelävaltioiden lipusta tuli teddyjen suosima tunnus. Kotimaisista bändeistä erityiseen suosioon nousi keravalainen Teddy & The Tigers.
Samaan aikaan Suomessa nousi pinnalle myös punkrock yhteiskunnallisiin asioihin kantaaottavine sanoituksineen. Nuoriso alkoi jakautua eri leireihin ja syntyi myös väkivaltatilanteita, jopa joukkotappeluita tai niiden yrityksiä. Helsingissä 15-vuotias nuori kuoli pahoinpitelyn seurauksena. Surmatyön tekijät olivat täysi-ikäisiä miehiä.
Yhteisvastuukeräys auttaa nuoria, jotka kokevat syvää yksinäisyyttä tai ovat vaarassa syrjäytyä. Kotimaassa tuotot ohjataan HelsinkiMission ja seurakuntien kautta yksinäisille nuorille. Kirkon Ulkomaanapu auttaa maailman katastrofialueilla mahdollistamalla lasten ja nuorten koulunkäyntiä sekä ammatillista koulutusta. Lisätietoa yhteisvastuu.fi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kirje kouluampumista suunnitelleelle ystävälleni
PuheenvuorotEnsimmäinen ajatukseni oli, että sinä sitten kumminkin onnistuit, Hilkka Olkinuora kirjoittaa.
