Kommentti: Miten kirkon pitää lohduttaa Vastaamon tietomurtoskandaalin uhreja?
Vastaamoon hakkeroineet rikolliset yrittävät viedä uhreilta heidän ihmisarvonsa. Sitä arvoa kirkko puolustaa.
Psykoterapiakeskus Vastaamon tietomurto on vähintäänkin suomalaisen kyberhistorian pahin joukkohäpäisy. On erikoista vaikka tarkemmin ajateltuna ei yllättävää, että kirkko ei ole esiintynyt tässä kauhean vakuuttavasti. Kouluampumiset tai suuronnettomuudet ovat yleensä kirkolle helppo nakki. Kirkot täyttyvät, kun pappi tekee ristinmerkin.
Tietosuojamurto on vaikeampi: kirkon piirissä jotkut ovat vain korostaneet, miten hyvin tietosuoja toimii kirkossa. Eikö mielessä käy, että tämä on aika huono paikka kiillottaa omaa mainetta? Entä, jos kirkon tietosuoja hakkeroitaisiin?
Kirkon keskusteluapu on toki hyvä asia, mutta oikeasti uhrit tulevat tarvitsemaan hyvin pitkäjänteistä ammattiapua. Kirkon perheneuvojista osalla on kaikki pätevyys tällaiseen, mutta resurssit ovat riittämättömät.
Tässä on hyvin simppeli tausta. Kirkko puhuu sielusta, ja psykoterapia puhuu mielestä.
Itse tietomurron ja kiristyksen aiheuttamaan traumaan kirkolla ei ole lääkettä. On turvauduttava psykoterapiaan samalla tavalla kuin sairauksien kohdalla kirkko sanoo, että luottakaa lääkäriin.
Tässä on hyvin simppeli tausta. Kirkko puhuu sielusta, ja psykoterapia puhuu mielestä. Ne ovat melkein sama asia, mutta ei ihan. On aika hankala selittää, mikä se ero on, kun molemmat tarkoittavat ihmisen henkistä olemusta tai minuutta. Kirkon ydintehtävä on pelastaa sieluja, ja kirkko on hautaan siunaamisen huippuosaaja. Sen sijaan maallistuneessa maailmassa sielunhoito on korvautunut psykoterapialla. Sielusta puhutaan vain harvoin ja silloinkin vain runollisesti.
Mutta. Jos kirkko uskoisi omiin sanoihinsa, sillä olisi kaikki välineet nyt käytössä. Itse asiassa Helsingin piispa Teemu Laajasalo löysi heti aika hyvät sanat Kirkko ja kaupungin haastattelussa, kun hän sanoi: ”Ihmisille voi tulla tunne, että tietomurrossa ei ole varastettu pelkkää dataa, vaan joku on varastanut heiltä minuuden tai kaapannut sielun.”
Juuri noin.
Yli neljännesvuosisata sitten pappi ja filosofi Terho Pursiainen kirjoitti kirjassaan Syvyys syvyydelle (Kirjapaja, 1994) siitä, että ihminen on syvyys. Kukaan ihminen maailmassa ei ole ohjelmoitu tietokone. Kenen tahansa elämässä voi ihan minä hetkenä hyvänsä tapahtua ihan mitä tahansa. Ihmistä ei voi tyhjentää luetteloksi, muistioksi, työtodistukseksi, ansioluetteloksi eikä potilaskertomukseksi. Ketään ihmisyksilöä ei voi selittää tyhjentävästi, vaikka hänelle tehtäisiin millainen sielun- ja ruumiinavaus.
Kaiken tämän liputtamisen ja laputtamisen aikakautena tämä kriisi tarjoaa uuden mahdollisuuden kohdata toinen ihminen.
Julkisuudessa kirkko voisi lohduttaa tietomurron uhreja sanomalla: Ne roistot eivät koskaan saa sinusta otetta, eikä heidän perkeleellinen valtapiirinsä ulotu sinuun. Sinä olet jotakin paljon enemmän kuin mitä missään paperilla lukee. Me kaikki olemme aarteita toisillemme. Olemme jännityskertomuksia, sillä me emme vielä tiedä, mitä meistä lopulta tulee. Vaikka joutuisit millaiseen läpivalaisuun, olet rakastettu ihminen. Me puolustamme sinun ihmisarvoasi loppuun saakka.
Sitten on toinen, yhteisöllisempi taso. Kaiken tämän liputtamisen ja laputtamisen aikakautena tämä kriisi tarjoaa uuden mahdollisuuden kohdata toinen ihminen: Hän toden totta on lähimmäinen, salaisuus, ehtymätön syvyys ja sielu. Häntä ei voi eikä saa lokeroida, koska lokerointi on halua hallita toista.
Tämä hallinnan tunne on välttämätön väittelytilanteessa, jolloin vastustaja pitää voittaa. Varmuuden vuoksi häviäjä usein täytyy nolata, jotta kaikki huomaavat voittajan. Tätähän tämä sosiaalisen median keskusteluntaso usein on. Tällaisessa kulttuurisodassa kiivaillaan totuuden puolesta, mutta väitän, että totuus itse häviää siinä aina.
Mainitussa kirjassaan Syvyys syvyydelle Terho Pursiainen puhuu myös totuusyhteiskunnasta. Hän viittaa neuvostoliittolaiseen ajattelijaan Mihail Bahtiniin, jonka mukaan aina siellä, missä kaksi ihmistä on sitoutunut totuuteen, läsnä on Kolmas – siis eräänlainen totuuden vaatimus ja kutsumus, tai jopa itse totuus.
Pursiainen uskoo, että kun ihminen kohtaa toisen ihmisen persoonallisessa minä–sinä-suhteessa, molemmat kohtaavat Jumalan.
Pursiaisen mukaan kukaan meistä ei voi omistaa totuutta. Totuus ei tässä tarkoita mitään datajonoa tai luetteloa tosiasiaväittämistä. Pursiainen tarkoittaa eksistentiaalista totuutta eli totuutta siitä, mitä todellisuus merkitsee, ja mitä merkitsee meidän ihmisyytemme.
Totuus ihmisyydestämme punnitaan lähimmäisyydessä. Kun minä kohtaan sinut totuuden merkeissä, olemme valmiit kohtaamaan totuuden itsestämme elämän syvimmän tarkoituksen näkökulmasta. Pursiainen uskoo, että kun ihminen kohtaa toisen ihmisen persoonallisessa minä–sinä-suhteessa, molemmat kohtaavat Jumalan.
Sielu tarkoittaa minuuden kaikkein syvintä tasoa. Se on paikka, jossa koetaan Jumalan rakkaus. Sielua ne kiristäjät eivät saaneet vaikka haavan onnistuivat viiltämään. Tietomurtoskandaalin yhteydessä kirkolla on valmiina välineet olla sitä, mitä se on ollut kaksi tuhatta vuotta: sielujen parantola.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pekka Sauri oli lapsena huolehtija, josta tuli toisten huolien kuuntelija: ”Mikään inhimillinen tai epäinhimillinenkään ei ole minulle enää vierasta”
Hyvä elämäToisen ihmisen kanssa puhuessa asiat asettuvat oikeampiin mittasuhteisiin, sanoo Pekka Sauri. Lokakuussa hän vastasi yhden yön ajan psykoterapiakeskus Vastaamon tietomurron uhrien puheluihin.
.jpg)
