Kysymys eläinten asemasta nousi esiin yhä uudelleen, kun Anna Kontula tutki varhaiskirkon teologien, poliittisten aktivistien ja romaanikirjailijoiden tekstejä.
Anna Kontulan mielestä ekoteologian pitäisi pudottaa ihminen jalustalta – ”Muu luomakunta ei välttämättä tarvitsisi ihmistä lainkaan”
Anna Kontulan mukaan meille tuttu maailma on loppumassa ekokatastrofin vuoksi. Hän etsii uuden maailmankuvan silmuja kristillisestä ekoteologiasta, kaunokirjallisuudesta ja uudenlaisesta suhteesta muihin eläimiin.
Seisomme parhaillamme vanhan maailman iltahämärässä, eikä uusi vielä näy meille. Valittavana on useita teitä, mutta ei yhtään sellaista, missä asiat pysyisivät edes suurin piirtein ennallaan.
Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula piirtää kirjassaan Miten ajattelemme kun maailma loppuu? (Into Kustannus) kuvan nykyisestä tilanteesta: maailmanlaajuinen ekokatastrofi muuttaa nopeasti elinolosuhteita, joihin ihminen on sopeutunut. Optimististen arvioiden mukaan edessä on raju ja nopea yhteiskunnallinen murros, synkemmissä arvioissa koko sivilisaation jatkuminen on vaakalaudalla.
Kontulan mukaan olemme keikahduspisteessä, jossa koko tapamme katsoa maailmaa menee uusiksi.
– Kun aloitin poliitikon urani 2000-luvun alkuvuosina, päättäjillä oli vielä kaksi vaihtoehtoa: oli mahdollista pysäyttää ekokatastrofi tai olla pysäyttämättä sitä. Jossain kohdassa ylitettiin raja, jonka jälkeen pysäyttäminen ei ole enää mahdollista, mutta katastrofin vaikutuksia voidaan vielä hillitä.
Tällä hetkellä tiedetään Kontulan mukaan varmasti, että vaikka ihmiskunta käyttäisi kaikki mahdollisuudet ekokatastrofin hillitsemiseen, muutosten mittakaava on väistämättä niin suuri, että on perusteltua puhua kokonaisen aikakauden vaihtumisesta.
Voisimme ajatella, että lähimmäisenrakkaus ulottuu oman lajimme yli myös muuhun elolliseen luontoon.
Jos haluamme turvata kaikille ihmisille välttämättömät perustarpeet, hyvinvointi ei voi jatkossa perustua materiaalisen vaurauden kasaamiseen ja kuluttamiseen. Myös käsityksemme merkityksellisestä elämästä, työnteosta ja vastuusta muita olentoja kohtaan on ajateltava uusiksi.
– Politiikan tekemisen pitäisi perustua objektiivisiin tosiasioihin. Kansanedustajana olen kuitenkin työpaikassa, jossa eletään kuin ekokatastrofiin liittyviä faktoja ei olisi olemassa. Tämä havainto sai minut kiinnostumaan maailmankuvaan liittyvistä kysymyksistä.
Anna Kontulan mielestä kristillisten kirkkojen vastaus ekologiseen kriisiin voisi olla nykyistä teologisesti kunnianhimoisempi.
Varhaiskirkon erämaaisät tavoittelivat kohtuullista elintasoa
Jotkut ihmiset ovat Anna Kontulan mukaan jo tehneet arkisia valintoja ja omaksuneet ajatuksia, jotka saattavat olla valtavirtaa muutaman vuosikymmenen kuluttua. Kirjansa ensimmäisessä luvussa Kontula kysyy, mitä annettavaa kristillisellä teologialla on kiihtyvällä vauhdilla muuttuvalle maailmalle. Luvun otsikko kysyy: Loiko Jumala fossiilikapitalismin?
Kontula perustelee kristilliseen traditioon syventymistä sillä, että kristinusko määrittää länsimaisessa yhteiskunnassa elävän ihmisen maailmankuvaa, olipa tällä hengellinen vakaumus tai ei.
– Ellei tunne kristinuskoa, ei ole mahdollista ymmärtää länsimaista ajattelua, edes sen ei‑uskonnollisia ulottuvuuksia.
Kontulan mukaan aikaisempi ajattelu, jonka mukaan ahkeruus on aina hyvästä ja tuottaa hyvinvointia, ei enää vastaa todellisuutta. Kirkon varhaiset erämaaisät ja askeetit voivat olla avuksi, kun etsimme luonnonvarojen rajoissa pysyttelevää kohtuullista elämäntapaa.
– Ensimmäisen kerran lajimme historiassa ihminen on tilanteessa, jossa meidän pitäisi kyetä rajoittamaan omaa tuottavuuttamme, jos aiomme selviytyä lajina hengissä.
– Meistä on tullut niin ahkeria ja tuottavia, että olemme hävittämässä omat elinehtomme ja siinä ohessa suuren osan muustakin elollisesta luonnosta.
Kristillisestä traditiosta löytyy monia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat valinneet pienemmän materiaalisen elintason kuin sen, mikä olisi ollut heille mahdollinen. Kyse ei ole ollut olosuhteiden pakosta, vaan he ovat ajatelleet, että on parempi toimia niin.
Kontulan mielestä entisaikojen kristillisten kilvoittelijoiden näkökulma voi tukea uutta kohtuusajattelua, vaikka kohtuullisuuden tavoittelun syyt olivat menneillä vuosisadoilla erilaisia kuin nyt. He eivät osanneet kuvitella globaalia ekokatastrofia ja ihmisen osuutta siihen kuin jonkinlaisena Ilmestyskirjan kuvana, koska tällaisia ongelmia ei vielä tuolloin ollut.
– Kohtuullisuuden perustelut liittyivät esimerkiksi lähimmäisenrakkauteen tai hengelliseen kilvoitteluun, jota liiallisen sitoutumisen maallisen omaisuuden keräämiseen koettiin haittaavan. Tänään voisimme ajatella, että lähimmäisenrakkaus ulottuu oman lajimme yli myös muuhun elolliseen luontoon.
Tilanhoitajaetiikka ei riitä korjaamaan luontosuhdetta
1900-luvun jälkipuolella syntynyt ekoteologia pohtii, miten kristillinen käsitys ihmisen paikasta luonnossa vaikuttaa ekologisen kriisin taustalla. Pohdinta sai vahvan sysäyksen vuonna 1967, kun amerikkalainen historioitsija Lynn White väitti Science-lehden artikkelissa, että kristillinen maailmankuva on keskeinen syy luonnon riistämiseen.
White perusteli ajatustaan muun muassa Raamatun luomiskertomuksella, jossa Jumala asettaa ihmisen muiden luontokappaleiden yläpuolelle hallitsemaan niitä.
Suhde muihin eläimiin saattaa olla portti, jonka kautta luontosuhteemme menee uusiksi, jos se on mennäkseen.
Anna Kontulan mukaan kristinuskon valtavirta on vastannut ekokatastrofiin tilanhoitajaetiikalla. Siinä painotetaan ajatusta, että Jumala on antanut ihmiselle luomakunnan viljelemisen ja varjelemisen tehtävän. Tilanhoitajaetiikka asettaa ihmisen vallalle rajan: Jumalalle kuuluvaa luontoa ei saa riistää tai turmella.
– Kirkkojen piirissä ajatellaan yleisesti, että tilanhoitajaetiikka riittää ja ihmisen luontosuhde on sillä ratkaistu. Suhtaudun tähän epäillen, koska ajatus ihmisestä tilanhoitajana ei aseta kunnianhimon tasoa läheskään riittävään mittakaavaan.
Kristillinen tilanhoitajaetiikka on Kontulan mukaan helppo sovittaa poliitikkojen ja yritysmaailman kepeään viherpesupuheeseen, jossa viimeisen hömötiaisen kotimetsän kaataminen ei vie yöunia. Tämä johtuu siitä, että ihmisen paikkaa hierarkian huipulla ei haasteta, vaan ihminen on etusijalla muuhun elävään luontoon nähden ja samaan aikaan Jumalan tahdon tulkitsija.
– Kristillisen tradition pohjalta voitaisiin nähdä myös toisin, että muulla elollisella luonnolla on suora ja itsenäinen suhde Jumalaan. Muu luomakunta ei välttämättä tarvitsisi ihmistä lainkaan, ellei lajimme olisi tärvellyt asioita niin pahasti.
Kontula yllättyi siitä, että ihmisen suhde muihin eläimiin nousi yhdeksi Miten ajattelemme kun maailma loppuu? -kirjan läpäisevistä teemoista. Hänellä ei ollut tarkoitus käsitellä aihepiiriä kovin laajasti. Aineistoon tutustuessaan hän kuitenkin huomasi, että eläinten asemaan liittyvät kysymykset nousivat esiin yhä uudestaan, olipa lähteenä varhaiskirkon teologi, tämän päivän poliittinen aktivisti tai romaanikirjailija.
– Olen alkanut ajatella, että suhde muihin eläimiin saattaa olla portti, jonka kautta luontosuhteemme menee uusiksi, jos se on mennäkseen.
Anna Kontulan mukaan länsimaiset yhteiskunnat ovat uudessa tilanteessa, kun suuri osa niiden väestöstä kohtaa ekokatastrofin ilman uskonnon antamaa tukea.
Dostojevski näki, että vapauden tavoittelu voi ylittää oman edun
Maailmankuvan murrokseen liittyy vaikea kysymys, joka esitetään Anna Kontulalle toistuvasti, kun hän kiertää luennoimassa ekologisesta kriisistä: mikseivät poliitikot pysäytä tuhoisaa kehitystä, vaikka keinoja siihen olisi ja vaikka tiedämme kiistattomasti, että passiivisuus aiheuttaa uhkan koko sivilisaatiomme jatkumiselle?
Yhden mahdollisen vastauksen Kontula löysi kirjoittaessaan kirjan viimeistä lukua, joka käsittelee ihmisen ja luonnon välisen jännitteen kuvauksia kaunokirjallisuudessa. Fjodor Dostojevski väittää romaanissaan Kirjoituksia kellarista, ettei ihminen toimi välttämättä rationaalisesti edes silloin, kun tietää oman etunsa.
Dostojevski ei elänyt ekologisen kriisitietoisuuden aikana, mutta hän otti romaanihenkilönsä äänellä kantaa 1800-luvun puolivälin ajatteluun, jolle nykyinen teknis-rationaalinen maailmankuva rakentuu. Sen mukaan ihminen tavoittelee omaa hyötyään ja hänen toimintansa voidaan ennustaa tarkasti, jos sitä ohjaava logiikka tunnetaan.
Kontulan mukaan Dostojevski näki, että pyrkimys vapauteen ja oman vapauden todistaminen voi olla ihmiselle niin keskeinen arvo, että hän on valmis toimimaan sen puolustamiseksi omaa etuaan vastaan, jopa tuhoutumiseensa saakka.
– Minulla on aavistus, että Dostojevski tavoittaa jotain isoa, mikä liittyy myös Raamatun myyttiseen kertomukseen hyvän ja pahan tiedon puusta. Siinä ihminen valitsee paratiisin sijaan vapauden aikamoisen kärsimyksen hinnalla.
Anna Kontulaa askarruttaa myös toinen ihmisluontoon liittyvä kysymys. Hänen mukaansa ihmislaji on pitkän historiansa aikana sopeutunut kestämään monenlaisia katastrofeja ja epävarmuutta. Länsimainen kulttuuri on kuitenkin uudessa tilanteessa, kun kohtaamme laajamittaisen ekokatastrofin niin, että suuri osa väestöstä ei usko mihinkään jumaluuteen.
– Niin pitkälle kuin tunnemme historiaa, ihmisellä on aina ollut uskontoihin tai uskomuksiin liittyvä mahdollisuus luottaa siihen, että asiat ovat jonkun toisen hallussa. Nyt tämä ulottuvuus puuttuu merkittävältä osalta väestöä. Tämä on yksi omaan aikaamme liittyvä jokerikortti, jonka psykologisia vaikutuksia emme kykene vielä arvioimaan.
Anna Kontula keskustelee toivosta horjuvassa maailmassa Tulkoon valo! -tilaisuudessa su 11.10. klo 18 Helsingin tuomiokirkossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Mikä on kirkon ja kristityn vastuu, kun ilmasto lämpenee? – Ihminen sai tehtäväkseen viljellä ja varjella, muistuttavat Liina Huttunen ja Markku Kulmala
Hyvä elämäEspoonlahden kirkolla järjestettävässä tilaisuudessa puhutaan siitä, mitä ilmastokriisi tarkoittaa meille ihmisinä ja yhteiskuntana.
