null Bisnesantropologi: Nirvanan rumpalin tarina opettaa, että jos jahtaa rahaa ja menestystä, joutuu hyväksymään myös riskin, että ne karkaavat

Bisnesantropologi: Nirvanan rumpalin tarina opettaa, että jos jahtaa rahaa ja menestystä, joutuu hyväksymään myös riskin, että ne karkaavat

Menestyksen tavoittelu on niin riskistä, että on parempi tavoitella sitä vain asioissa, joita rakastaa niiden itsensä vuoksi.

Viime viikolla ilmestyi suomeksi muusikko Dave Grohlin omaelämäkerta Tositarinoita. Nirvanan rumpalia ja Foo Fighters -yhtyeen perustajaa on usein luonnehdittu lempeäksi ja nöyräksi. Vaikka onkin menestyksensä myötä kartuttanut satojen miljoonien omaisuuden, raha tuntuu olevan hänelle jonkin paljon tärkeämmän asian sivutuote.

Kirjan yllättävintä antia on juuri sen puhe rahasta ja läpimurtoa tekevän yhtyeen taloudesta. Globaalisti tunnetun punk-bändi Screamin jäsenenä Grohlin päiväansio kiertueilla oli 7 dollaria. Sillä piti saada kaikki, koska mitään sen yli ei ollut, eikä kukaan lainannut. Jos vähät rahat ehtyivät kesken matkan, kiertue keskeytyi, ja siihen loppui myös orastava ura.

Muusikon uran riski on niin suuri, että Grohlin isä hylkäsi koulut keskeyttäneen poikansa – toki vain ottaakseen tämän vuosia myöhemmin takaisin, miljonäärinä.

Kun Nirvana vuonna 1991 julkaisi toisen albuminsa Nevermindin, päiväpalkka oli noussut 15 dollariin. Raha seurasi menestystä hitaasti. 90-luvun suurimmaksi rock-biisiksi usein mainittu Smells Like Teen Spirit soi jo maailman jokaisen Utajärven yläasteen diskossa, mutta yhtyeen jäsenet keikkuivat edelleen nälkiintymisen partaalla. Kun rahaa vihdoin tuli, Grohl sai ensimmäisen luottokorttinsa mutta ei keksinyt, mitä sillä voisi ostaa.

Jos Grohl olisi urallaan jahdannut rahaa, olisiko hän kyennyt tekemään samanlaista musiikkia? Toisaalta: voiko tyhjästä luoda satumaisen menestyksen ilman, että hyväksyy tavattoman riskin? Muusikon uran riski on niin suuri, että Grohlin isä hylkäsi koulut keskeyttäneen poikansa – toki vain ottaakseen tämän vuosia myöhemmin takaisin, miljonäärinä. Eräänlainen käänteinen tuhlaajapoikatarina siis.

Dave Grohlin varhainen kiertue-elämä muistuttaa fiktiivisen hahmon Mark Watneyn elämää Marsissa vuonna 2015 ilmestyneessä elokuvassa Marsilainen. Interplanetaarisen tutkimusmatkan epäonnisten käänteiden vuoksi yksin vieraan planeetan pinnalle jäänyttä Watneytä pyritään pelastamaan, mutta jokainen päivä tuo eteen äkkikuoleman uhan. Silti juuri päivittäiseen selviämiseen keskittyminen näyttää tuottavan tarinan henkilölle merkityksen. Mikä vertauskuva elämästä ylipäänsä.

Yksi matkustajista sitoi vyötärölleen rahavyön, johon oli laittanut turvaan kaksisataa puntaa kultakolikkoina, ja tämä vyö yllään hänet lopulta löydettiin merenpohjasta.”

Kun kuolema vieraalla planeetalla alkaa näyttää todennäköiseltä, Watney pyytää komentajaansa välittämään viestin vanhemmilleen: ”Kerro heille, että rakastan työtäni ja olen todella hyvä siinä. Ja että kuolen jonkin isomman asian puolesta, ja kauniin, jonkin itseäni suuremman asian puolesta. Sano, että voin hyväksyä sen. Ja kiitä heitä siitä, että he olivat isäni ja äitini.”

Watneyn ja Grohlin asetelma on lähes päinvastainen englantilaisen kirjailijan ja taidekriitikon John Ruskinin vuonna 1862 julkaiseman esseen tallentaman tositarinan päähenkilölle. Juuri ilmestyneessä Hannu Poutiaisen suomentamassa tekstissä (Työ, talous ja sielu, Basam Books 2021) Ruskin viittaa ”hiljattain uponneeseen kalifornialaislaivaan” ja sen matkustajaan:

”Yksi matkustajista sitoi vyötärölleen rahavyön, johon oli laittanut turvaan kaksisataa puntaa kultakolikkoina, ja tämä vyö yllään hänet lopulta löydettiin merenpohjasta. Mutta kun mies upposi, kuinka oli asian laita – omistiko hän kullan? Vai omistiko kulta hänet?”

Kirjoittaja on strategiakonsultti, rahoitustieteilijä ja teologi, jolta on ilmestynyt teos bisnesantropologiasta. Hän kirjoittaa rahan ja talouden uskonvaraisista elementeistä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi