Bisnesantropologi: Onko sataan omistusasuntoon tähtäävällä kaikki kunnossa – ja onko itselläni?
Kulttuurimme ei tunne sairautta, jossa potilas ajattelee pakkomielteisesti rahaa ja omistamista.
Helsingin Sanomat haastatteli alkuviikosta pariskuntaa, joka oli kolmessa vuodessa onnistunut hankkimaan omistukseensa 93 asuntoa. Jutun mukaan haastatelluille on pitkään ”ollut selvää, että alkuperäinen sadan asunnon tavoite on vain välietappi. Eivät he aio lopettaa sen saavutettuaan”.
Juttu on julkaistu lehden Hyvinvointi-osiossa, mutta sitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu taudinkuvaukseksi.
Kulttuurimme ei edes tunne sairautta, jossa potilas ajattelee pakkomielteisesti rahaa ja omistamista. Jos joku ei osaa lopettaa syömistä tai ei saa vaikka ympärivuorokautisesta seksistä kyllin, sitä pidetään häiriönä. Jos sama maanisuus koskee rahaa, sitä pikemminkin ihannoidaan.
Hän kuvasi nuorten pankkiirien rahanpalvontaa pikemminkin systeeminä, joka kertoo, miten merkittävä kukin on keskinäisessä tärkeysjärjestyksessä.
Ahneus kuului jo varhaisen kirkon seitsemän kuolemansynnin listaan. Synti sanana kuitenkin latistaisi tällaisen monimutkaisen ilmiön tarkastelun, jonka kulttuurimme on omistamisen ympärille synnyttänyt. Samoin tekisi sana ahneus – sekin on liian helppo.
Kirjailija Michael Lewisin varhaisissa teoksissa tarkastellaan investointipankkiirien ahneudesta syytettyä kulttuuria 1980-luvun Wall Streetilla. Lewis kirjoitti tuolloin: ”Aidon ahneuden kehittyminen kestää vuosikausia.” Hän kuvasi nuorten pankkiirien rahanpalvontaa pikemminkin systeeminä, joka kertoo, miten merkittävä kukin on keskinäisessä tärkeysjärjestyksessä. Ahneuttakin oli, mutta enemmän Lewisin havainnoimat nuoret ammattilaiset olivat aivopestyjä etsimään merkitystään ansioidensa vertailusta.
Ei tarvitse mennä trading-saliin löytääkseen todisteita tästä. Me hyvinvoivat länsimaalaiset lillumme samassa merkitysten meressä. Tarkastele vaikka, mitä kerromme toisillemme vieraista ihmisistä. Etenkin kaupungeissa, joissa asumisen hinta on ajat sitten ylittänyt tavallisen palkansaajan kipurajat, huomaa nopeasti, että meistä moni kategorisoidaan automaattisesti osoitteemme mukaan. Tarkoitus on tällä tavoin viestiä, kuka kolmas henkilö tarkalleen on suhteessa muihin.
Minua reilusti vanhempi perheellemme tuttu kehitysvammainen tyttö oli aikuistuttuaan saanut ensimmäisen oman kodin.
Minua haastateltiin pari viikkoa sitten lehteen. Toimittajan viimeinen kysymys kuului: ”Kuka on opettanut sinulle jotain todella merkittävää?” En osannut vastata siihen mitään, ja ajatus vaivasi minua vielä maaten pannessani.
Huonosti nukutun yöni katkaisi muisto tarinasta, jonka kuulin alakoululaisena. Minua reilusti vanhempi perheellemme tuttu kehitysvammainen tyttö oli aikuistuttuaan saanut ensimmäisen oman kodin. Pienelle ystäväpiirille järjestämissään tupaantulijaisissa tämä vanhempiensa laitokseen viemä ja unohtama nainen oli pitänyt lyhyen puheen. Hän kertoi vieraille iloitsevansa, että tämän hienon kodin hänen kuoltuaan saisi joku toinen.
Siinä sielun pimeässä yössä olin kauhuissani, että olin saattanut unohtaa jotain sellaista vuosikausiksi. Ja pahoin pelkään, että tämän elämän ja menestyksen paineissa unohdan sen uudelleen ja hyväksyn toisenlaisia esikuvia.
Siksi, kun tavataan, ole hyvä ja kysy minulta, muistanko vielä Sirkka-Liisaa.
Kirjoittaja on strategiakonsultti, rahoitustieteilijä ja teologi, jolta on ilmestynyt teos bisnesantropologiasta. Hän kirjoittaa rahan ja talouden uskonvaraisista elementeistä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Bisnesantropologi: Hoiva-alan työn arvostus on paljastumassa saduksi
PuheenvuorotYhteiskunta ei ole isämme ja äitimme, sanotaan. Mutta siinä mielessä se on, että vanhemmilla on tapana kertoa lapsilleen tarinoita, jotka ohjaavat oikeanlaiseen käytökseen yhteiskunnassa.
