Bisnesantropologi: Hoiva-alan työn arvostus on paljastumassa saduksi
Yhteiskunta ei ole isämme ja äitimme, sanotaan. Mutta siinä mielessä se on, että vanhemmilla on tapana kertoa lapsilleen tarinoita, jotka ohjaavat oikeanlaiseen käytökseen yhteiskunnassa.
Tehyn puheenjohtaja Millariikka Rytkönen vaati viikonloppuna Helsingin Sanomien haastattelussa hoitajille merkittäviä palkankorotuksia. Muutoin uusi kunta-alan sopimus voi jäädä syntymättä, Rytkönen uhkasi. Samalla hän haastoi hoiva-alan työperäisen maahanmuuton: ”Miten tilanne paranee sillä, että pienipalkkaiselle alalle rahdataan kehitysmaista vielä pienipalkkaisempia työntekijöitä?”
Haastattelua seuranneessa somekarnevaalissa moni kaltaiseni talousliberaali irvaili, että juuri kansainväliset työmarkkinat hoitavat ongelman, jos työtä ei Suomessa haluta tehdä tarjottuun hintaan. Se lienee pitkälti totta. Joku myös totesi, että yhteiskunta ei ole koskaan luvannut kenellekään hoitajaksi ryhtyvälle yhtään mitään. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa.
Juuri yhteiskunta lupaa meille kaikille koko ajan jotain. Kaikki elämässämme kietoutuu yhdessä punottuihin tarinoihin siitä, mikä on arvokasta ja tavoittelemisen arvoista. Juuri niiden arvostusten perusteella me suunnittelemme elämäämme. Tarinankerronta alkaa vanhempien sylistä.
Toisille tehdyt lupaukset täyttyvät, yhä useammalle tehdyt taas eivät. Maailmassa niin monia asia on juuri nyt rikki, koska heräämme yksi toisemme perään siihen, että kertomus olikin unta. Hoitotyön merkitys ja arvostus näyttäisi olevan yksi sellainen tarina. Mutta on paljon isompiakin kertomuksia, joista on tullut satua. Ne läpäisevät koko palkkakeskustelun.
Touhulassa leipuri, postinjakaja ja sairaanhoitaja tietävät arvonsa.
Olen tutkinut nuorten aikuisten säästämistä ja taloudellista suunnittelua. Moni nuori on lamaantunut talouden edessä, koska moni edellisten sukupolvien taloudellisesta hyvinvoinnista opettama asia ei pidäkään enää paikkaansa. Esimerkiksi oman kotinsa omistaminen on jo vuosikymmeniä ollut suomalaiseen kulttuuriin rakennettu itseisarvo, ja pankkien avulla se on käytännössä ollut mahdollinen kaikille työtä tekeville. Ei ole enää. Erityisesti pääkaupunkiseudulla yhä harvempi kykenee pääsemään kiinni omistusasumiseen pelkästään työtulolla.
Minusta on tullut varovainen siinä, millaisia tarinoita maailmasta kerron omille lapsilleni. Nuorimpani kanssa ollaan vielä siinä vaiheessa, että luen hänelle kirjoja. Etenkään vanhat lastenkirjat eivät aina kerro maailmasta viisaasti.
Richard Scarryn suosittuun Touhula-sarjaan sukeltaessani panin merkille, miten sen jokaisella hahmolla on oma selkeä paikkansa maailmassa. Touhulassa leipuri, postinjakaja ja sairaanhoitaja tietävät arvonsa. Kuin Adam Smithin Kansojen varallisuudessa konsanaan he kaikki touhuavat päivästä toiseen omaa etuaan optimoiden mutta juuri siksi yltäkylläisinä ja yhteistä hyvää tuottavina.
Vanhoissa lastenkirjoissa hoiva-alan ihmiset eivät vaadi lisää palkkaa. Heidän ei tarvitse.
Kirjoittaja on strategiakonsultti, rahoitustieteilijä ja teologi, jolta on ilmestynyt teos bisnesantropologiasta. Hän kirjoittaa rahan, talouden ja työelämän uskonvaraisista elementeistä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Bisnesantropologi: Juuri koronatartuntojen huipulla kättely tekee paluun
PuheenvuorotPian taas kosketamme toisiamme myös töissä. Se on sisäänrakennettu meihin.