Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen on vuoden 2021 Stadin Kundi. − Tämä on korkein arvonimi, jonka helsinkiläispoika voi saada.
Tuore Stadin Kundi Eero Huovinen esittelee tärkeimmät paikkansa Helsingissä − ”Olin tyypillinen asfalttihenkinen poika”
Kampintori, Ratakadun Normaalilyseo ja Senaatintori kertovat Eero Huovisen elämästä.
"Kundi, joka sanoo, että mä oon födannu Stadissa ja mä toivon, et mä delaanki Stadissa, on ansainnut täysillä Stadin Kundin nimen ja arvon". Näin kirjoittaa Helsingin kulttuuriperinnettä vaaliva kotiseutuyhdistys Stadin Slangi ry. Yhdistys jakaa vuosittain Stadin Kundi ja Friidu -palkinnot ansioituneille helsinkiläisille. Tänä vuonna nimityksen vastaanotti Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen. Stadin Slangi ry kuvaa Huovisen olevan viisas ja lämmin hengenmies, jonka pulppuava huumori “lyö ihmiset hepnaadilla”.
– Tämä on korkein arvonimi, jonka helsinkiläispoika voi saada. Olen siitä tosi iloinen ja hiukan ylpeäkin. Minusta ei olisi varmaan ollut lähetyssaarnaajalähtijäksi, sillä olen tavallista paikkauskollisempi. En ole täältä Helsingistä päässyt oikein pitkälle millään tavalla, Huovinen kommentoi.
– Stadilaisten ja ehkä vielä enemmän Stadin kundien kiusaus on ollut se, että me helposti diivaillaan. Sprettaillaan, ollaan leuhkoja. Mutta siinä pitää tehdä parannusta. Vaikka itsekin ajattelen, että Helsinki on paras paikka, niin ei ne muut sen huonompia ole, hän pohtii.
Huovinen uskoo paikkojen olevan ihmiselle tärkeitä.
– Jos joltakin ihmiseltä kysyy ja saa vastauksen, että en ole mistään kotoisin, niin ihminen on hiukan epävarma omasta historiastaan. Jos tietää, että on kotoisin Keravalta, Kittilästä tai Helsingistä, niin se määrittelee hänen elämänsä lähtökohtia aika paljon.
Eero Huoviselle tärkeimmät kulmat löytyvät ydinkeskustasta kahden kilometrin etäisyydellä toisistaan. Hän esittelee rakkaat paikkansa, jotka yhdessä muodostavat hänen elämänpolkunsa.
Kampintorin kulmat antoivat ensimmäiset eväät elämään
Kun sähköjohtimia pitkin kulkevat trolleybussit suhasivat Fredrikinkatua pitkin Töölöön, painoi nuori Huovinen mieleensä niiden järjestysnumerot. Synnyinkodin ikkunasta ulos katseleva lapsi mittasi kellolla aikaa seuraavan saapumiseen.
Eero Huovinen opetteli Kampintorilla pienenä poikana englantilaisten trolleybussien järjestysnumerot ulkoa.
Tänään kadut ovat ahtaampia, autot vievät parkkitilaa ja yksittäisten pikkukauppojen sijaan nurkilta löytyy ketjuruokakauppoja. Kauppakeskus Kamppi täyttää aiemman halkovaraston, mutta sen eteläpuolella sijaitseva Kampintori rakennuksineen ei ole juuri muuttunut lukuunottamatta vanhaa paloasemaa, joka on Huovisen lapsuusaikojen jälkeen purettu. Huovinen osoittaa keltaisen kerrostalon kolmanteen kerrokseen.
– Olen födannu, eli syntynyt, tässä talossa. Ensimmäiset ikävuoteni aina 13-vuotiaaseen asti rajoittuivat näille kulmille. Kodin vieressä oli saksalainen lastentarha ja saksalainen koulu, joita kävin seitsemän vuotta. Elämänpiiri oli metreissä mitattuna tosi vähän. Olin tyypillinen asfalttihenkinen poika, jonka leikkialueet olivat kaikki asfaltilla peitettyjä. Muistaakseni pihallakaan ei ollut hiekkalaatikkoa.
– Hotelli Tornissa muutaman korttelin päässä asui neuvostoliittolainen valvontakomissio, mutta me pojat emme tienneet siitä mitään. Me elimme arkista ja normaalia elämää: flaidattiin eli tapeltiin, pelattiin neljää maalia takapihalla, rikottiin välillä ikkunoita ja juostiin talonmiehen rouvaa ja herraa karkuun.
Lapsuudenkirkkona toimi Fredrikinkadun varrelta löytyvä Luther-kirkko, jonka oven yläpuolelle on kirjattu ote Johanneksen evankeliumista. 1990-luvun lopulla kirkollinen toiminta oli hetkeksi aikaa lopetettu, ja rakennus toimi ravintolana.
– Ollessani jo piispa, kuljimme rouvan kanssa eräänä pyhäiltana kirkon ohi. Kun tulin ovelle, portsari sanoi: “Herra ei pääse sisään”. Kysyin, että mistäs nyt kiikastaa? ”Kun teil on lenkkitossut jalassa, ja tää on nykyään hieno ravintola”. Sanoin, että jaahas, sehän on vahinko. Olisi ollut kiva vähän katsoa, kun olen saarnannutkin täällä kirkossa joskus. “Jaaha, jaaha!” Sanoi portsari. “Kyllä täällä valistustoiminta tekisi nykyäänkin aika hyvää”. Hän antoi meidän katsoa ovelta, ja tulimme rouvan kanssa paremmin pukeutuneena toisen kerran.
Verevä pohjalaisopettaja auttoi Huovista menestymään äidinkielessä
Kymmenen korttelin päässä lapsuudenmaisemista löytyy yksi Suomen vanhimmista kouluista, Helsingin Normaalilyseo. Nykyisin peruskouluna ja lukiona toimiva Norssi oli tuolloin poikakoulu. Ratakadun koulu oli Huoviselle yleissivistyksen työpaja, josta nuori mies kirjoitti ylioppilaaksi.
Helsingin Normaalilyseo toimi poikakouluna vuoteen 1971 asti.
Helsingin Normaalilyseo toimi poikakouluna vuoteen 1971 asti.
Helsingin Normaalilyseo toimi poikakouluna vuoteen 1971 asti.
– Moni toukokuun päivä kului koulun seinää vasten nojaillessa. Välitunnilla joku löysi aina jostain vanhan postimerkin kokoisen filminpätkän, joka sytytettiin suurennuslasilla palamaan. Stikattiin myös lanttia seinää vasten, ja kilpailtiin, kuka saa sen kaikkein lähimmäksi seinää.
– Minulla oli mieleenpainuva äidinkielen opettaja, Pirkko Hakola. Hän oli sitä mieltä, että on koko Suomen paras äidinkielen opettaja. Vaikka hän oli pohjalainen, itsetietoinen nainen, niin luulen, ettei hän kovin paljon erehtynyt. Kun tumma ja verevä nelikymppinen nainen heitti tukkaansa, me 16–18-vuotiaat pojat sävähdimme penkissä. Hän opetti äidinkielen kieliopin ja kirjoittamisen.
Äidinkieli oli aine, jossa Huovinen pärjäsi. Sananlaskut ja kansanarvoitukset olivat tulleet jo kotoa tutuiksi, sillä isällä oli tapana kasvattaa poikiaan niiden avulla. Huovinen ajattelee edelleen, että sananlaskuista löytyy paljon viisautta.
– Kirjoitin ylioppilasaineeni siitä, millainen on hyvä saarna. Muistin alkuun raumalaisen sananlaskun: Hiljaa lapset lehteris, taik pappi saarnaa koko päivän. Luulen, että se auttoi arvosanaa, sillä lauselma ei ollut tuttu.
– Suomen kansan viisaudet eivät ole vain vitsejä eivätkä hauskoja muisteluksia, vaan ne ovat elämänviisauden kiteytymiä. Sen vuoksi sananlaskut ovat tärkeitä. Luulen, että kristillisessä uskossakin jotkut perussanonnat ovat tosi tärkeitä. Luther sanoi, että jos osaat Enkeli taivaan -virren, niin pääset taivaaseen. Siinä on kiteytetty kristillisen uskon ydinasiat. Myös Isä meidän -rukous on hyvä.
“Vaarin kirkko”, sanoi lapsenlapsi ohittaessaan Tuomiokirkon
– Senaatintorin varrella ovat kaikki Helsingin tärkeimmät rakennukset.
Eero Huovinen viittaa Helsingin arkkitehtuuriin, mutta paikalla on myös erityinen merkitys hänelle. Torin kupeesta löytyvä Helsingin yliopisto on ollut Huoviselle rakas ja pitkäaikainen työpaikka sekä aikoinaan opiskelupaikka.
Opiskeluaikanaan kesäisin Huovinen työskenteli muun muassa Sinebrychoffin kaljakuskina ja Helsingin kaupungin ruohonleikkaajana.
– Opin paljon elämänviisauksia tavallisilta kaljakuskeilta ja puutarhatyöntekijöiltä. Muistan erityisen hyvin erään tulisen ja tumman kommunistinaisen, joka sanoi minulle: “Saatanan papinplanttu, sitten kun menet johonkin työmaalle, niin muista ettet koskaan jätä tervehtimättä ihmisiä. Ihmisille ei saa kääntää selkäänsä”. Yksi ainoa sanonta tavalliselta stadilaiselta naiselta meni selkäytimeen. Kadulta voi oppia niin kieltä kuin elämisen arkea, kriisejä ja vaikeutta sekä hauskuuksia ja iloja.
– Martti Luther opasti saarnamiehiä: Menkää toreille ja katsokaa ihmisten kitaan. Katsokaa, minkälaista kieltä he puhuvat. Sillä tavalla te opitte sen, millä tavalla tulee saarnata. Jumalan asia on aina jotakin ihmiselle uutta ja vierasta, ja joskus vaikeaakin omaksua. Mutta se, minkälaisella kielellä siitä puhutaan, pitää oppia toreilla ja ihmisten luona kävelemällä.
Helsingin Tuomiokirkko on stadin slangilla tapailtuna Buli tsyrkka.
Helsingin Tuomiokirkossa Huovinen kävi ensimmäistä kertaa rippikoulun jälkeen ehtoollisella, ja myöhemmin saarnasi kirkossa monet kerrat piispana. Lisäksi paikkaan liittyy pikkupojan varhainen muisto.
– Itsenäisyyspäivänä piti olla rauhallista kotona, joten isoisä otti ja vei minut ja veljeni kävelylle. Kun nousimme Tuomiokirkon vasempia portaita, ihmettelin, että mikä se on tuo vanha paksu mies, joka menee kirkkoon. Myöhemmin isoisä oli kertonut äidille, että pojat näki Paasikiven. Kysyin vaarilta, että mikä se sellainen Paasikivi on, johon vaari vastasi, että presidentti. Me pojat emme ymmärtäneet, mikä presidentti on. Onko se joku patsas?
– Pidin kahdenkymmenen vuoden ajan Tuomiokirkossa jouluhartauksia. Tuolloin kirkko oli kuin nuijalla lyöty, kun ihmiset seisoivat seinän vieressä. Urkurina oli Seppo Murto, joka on juuri jäänyt eläkkeelle. Jonkun kerran sanoin Sepolle saarnatuolissa ilman etukäteisvaroitusta: Kuules maestro siellä urkuparvella, lauletaas Enkeli taivaan -virrestä koko porukalla kaksi säkeistöä vielä toiseen kertaan. Da capo, maestro! Lauloimme, ja saarnasin yhdestä säkeistöstä.
Tuomiokirkko on Eero Huovisen rakkain kirkko.
– Lapset ja lapsenlapset sanovat ohikulkiessaan: Katso, vaarin kirkko! Vaarin kirkko se on edelleen.
Eero Huovinen työskenteli Helsingin Yliopistolla sekä Helsingin piispana kymmeniä vuosia.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Sydänten piispa ja Sielujen puolustaja – mitä Irja Askola ja Eero Huovinen kertovat uusissa kirjoissa toisistaan, Jumalasta ja kuolemasta?
HengellisyysSyksyn uutuuskirjoissa on peräti kaksi eläkkeellä olevan Helsingin piispan muistelmateosta. Eero Huovinen toimi Helsingin piispana vuosina 1991–2010 ja hänen seuraajansa Irja Askola vuosina 2010–17. Laitoimme tuoreet kirjat ja piispojen ajatukset vertailuun.
