null Essee: 1942 oli sota ja Helsingin seurakunnat halusivat, että jokaiselle kirkon jäsenelle annetaan jotain hyvää: perustettiin lehti, joka jaettiin koteihin

Essee: 1942 oli sota ja Helsingin seurakunnat halusivat, että jokaiselle kirkon jäsenelle annetaan jotain hyvää: perustettiin lehti, joka jaettiin koteihin

Kirkko ja kaupunki täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Tänä aikana Suomi on siirtynyt yhtenäiskulttuurista moniarvoiseen yhteiskuntaan.

Tänä vuonna kevät on tavallista kylmempi. Kylvötyöt viivästyvät, koska liian kosteassa maassa siemen ei idä. On riski, että kaikkea kylvettyä ei lokakuussa päästä edes puimaan. Voidaan tietysti viljellä heinää, mutta se ei kelpaa ihmisen ravinnoksi.

Ruokakriisi voi siis pahentua, mutta tilanne on hälyttävä jo nyt. Kirkko ja kaupunki kertoi hiljattain ensimmäisenä Suomessa, että ruoan hinnannousun takia hävikkiruoan määrä on romahtanut niin, ettei elintarvikkeita riitä ruokajakeluihin. Myllypuron ruokajakelussa kaikkein eniten apua tarvitseville on jäänyt vain muutama hedelmä ja jogurtti.

Yksilöllistymisen pitkä historia on tarinaa siitä, miten kirkot ja vallanpitäjät ovat menettäneet kontrollin ihmisistä pelkkinä alamaisina.

Puute ja nälkä tulevat usein vastaan seurakuntalehden sivuilla. Tämä johtuu kirkon arvoista, sillä ääntä halutaan pitää niistä, joita muuten ei kuunnella. Aina otsikot eivät myy, mutta sellainen on kirkko. Se ei oikein myy.

Tiedämme senkin, että yhä useammat ihmiset ovat omasta mielestään täysin immuuneja kaikelle hengellisyydelle. Toimituksessa kuitenkin uskotaan, että juttuja kannattaa kirjoittaa kaikille.

 

* * *


Mennään vuoteen 1942. Vili Vesterisen harmonikassa lukee suurin kirjaimin Vesterinen. On sota, ja juuri siksi voi tuntua hätkähdyttävältä, että 35-vuotiaan Vesterisen oikean käden etusormessa kimaltelee sormus niin kuin blueskitaristilla. Hän on aikansa stara.

1940-luvulla oltiin vasta matkalla maailmaan, jossa jokainen ilman suvun painetta sai määritellä oman identiteettinsä. Vili Vesterisen kaltaiset erityislahjakkuudet olivat jo silloin esikuvia meille taviksille, miten erotutaan yksilönä.

Yksilöllistymisen pitkä historia on tarinaa siitä, miten kirkot ja vallanpitäjät ovat menettäneet kontrollin ihmisistä pelkkinä alamaisina. Kirkko on ollut kehityksestä huolissaan, koska se pelkää kadottavansa yhteyden jäseniinsä.

Helsingissä tämä ongelma ratkaistiin siten, että kun ihmiset eivät enää käyneet kirkossa, kirkko tuli ihmisten koteihin postiluukusta. Syyskuussa 1942 ilmestyi ensimmäistä kertaa Helsingin kirkkosanomat. 1960-luvulla lehti sai nimekseen Kirkko ja kaupunki.

Ensimmäistä kertaa sisällissodan jälkeen porvarit alkoivat kuunnella sodan hävinnyttä osapuolta.
– Mikko Malkavaara

Kun kyseinen lehti 80 vuotta sitten perustettiin, sen taustalla oli kirkkohistorian dosentti Mikko Malkavaaran mielestä muuttunut käsitys siitä, mitä oikeastaan tarkoittaa kirkko. Aiemmin oli vallalla käsitys, että seurakunnan ydin muodostuu tosi uskovaisista, jotka pitivät itseään muita parempina kristittyinä.

Tämä käsitys murtui 1930-luvun lopulla, jolloin Suomessa oli saatu taltutettua pelottava ääriliikehdintä, jossa ihailtiin Italian fasismia ja Saksan kansallissosialismia. Ihmiset eri kuplissa alkoivat ymmärtää toisiaan hieman paremmin.

– Ensimmäistä kertaa sisällissodan jälkeen porvarit alkoivat kuunnella sodan hävinnyttä osapuolta, Malkavaara sanoo.

Vaikka kehitys kulki kohti individualismia, koettiin sodan jälkeen vielä yksi yhtenäiskulttuurin jakso.

– Niin sanotut asevelipapit Erkki Niinivaaran ja Martti Simojoen johdolla puhuivat sen puolesta, että kirkon kaikki jäsenet uskon laadusta riippumatta ovat aivan samanarvoisia, ja kaikki palvelut kuuluivat ihan jokaiselle. Tähän ohjelmaan sisältyi myös jokaiseen kotiin jaettava seurakuntalehti, Malkavaara kertoo.

 

* * *


Kirkko ja kaupunki syntyi siis olennaisesti kansankirkon projektiksi. Lehden monet ottivatkin omakseen, mutta itse kirkkoa eivät. Nykyään helsinkiläisistä vain puolet kuuluu Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Nyt kansankirkko rinnastuu sanaan kansantanhu: molemmissa viitataan kansaan, jota ei enää ole. On vain erilaisia urbaaneja heimoja ja kuplia.

Kukaan ei voi tälle kehitykselle mitään, koska siinä pyörivät niin isot pyörät. Muutoksen jakolinja asettuu ehkä sanojen moderni ja postmoderni väliin. Moderni aika oli valistuksen, teollistumisen, kapitalismin ja kaupungistumisen aikakausi, jota hallitsivat suuret yhtenäiset linjat ja yhteinen luottamus järkiperäisyyteen.

Lopulta moderni maailma joutui taipumaan, koska sen jäykät rakenteet eivät sopeutuneet kiihtyneeseen tavaroiden, töiden, ihmisten, rahan ja tiedon liikkuvuuteen. Maailmasta tuli 1990-luvun alun muotisanan mukaisesti global village, maailmanlaaja kylä. Kun tajuttiin, että eri kulttuurit selittävät maailmaa eri tavalla, siirryttiin postmoderniin käsitykseen totuudesta. Sen mukaan totuus on aina suhteellista. Jokaisella on vain oma totuus, jota ei voida tuputtaa muille. Kirkko sai totuudelleen kilpailijoita. Nyt osa lataa kiviä kuunvalossa, toiset trollaavat rokotteita vastaan, ja kaikki ovat saman postmodernismin lapsia.

Vili Vesterisen aikakausi ei enää palaa.

 

* * *


Elettiin 1980-luvun yhtenäiskulttuurissa, kun Kirkko ja kaupunki halusi uudistua tiedotuslehdestä oikeaksi journalistiseksi mediaksi.

Sanan journalismi pohjalla on ranskan päivää tarkoittava jour. Journalismi tarkoittaa päivänkohtaisten tapahtumien raportoimista ja todellisuuden jäsentämistä. Yhtenäiskulttuurissa se onnistui, koska uskottiin, että asioista voitiin kertoa objektiivisesti. Kirkon lehden kohdalla tosin saattoi herätä epäilys, että juttuihin piilotetaan kirkkoagendaa.

Postmoderni aika kuitenkin merkitsi kaikelle journalismille sen tunnustamista, että lopputuloksessa väistämättä näkyy toimittajan oma persoona. Kun se on sanottu ääneen, kirkon lehti ainakin periaatteessa voi olla yhtä pätevää journalismia kuin mikä tahansa muukin. Näkökulmia toki pitää olla paljon, koska objektiivisuus syntyy huolella toimitetusta moniäänisyydestä. Silti kaikki kirjoittavat jostakin arvopohjasta käsin.

Yhteiskunnat, jotka ovat katkaisseet vuosituhantiset siteensä juutalaiskristilliseen perintöön, eivät itse enää osaakaan tuottaa arvoja.

Kirkon journalismin arvopohja on länsimaista kulttuuria perusteellisesti muovanneessa juutalaiskristillisessä perinnössä. Tämä pitää paikkansa myös tässä uudessa, vuonna 2017 perustetussa koko pääkaupunkiseudun yhteisessä Kirkko ja kaupunki -mediassa.

Kun Mikko Malkavaara antoi taustatietoja tätä juttua varten, hän viittasi saksalaiseen vasemmistolaiseen yhteiskuntateoreetikkoon Jürgen Habermasiin. Habermas on todennut, että maallistumisensa jälkeen yhteiskunnat, jotka ovat katkaisseet vuosituhantiset siteensä juutalaiskristilliseen perintöön, eivät itse enää osaakaan tuottaa arvoja.

Sen sijaan yhteiskunnat, joiden pohjavirtana vaikuttaa juutalaiskristillinen perintö, pitävät perustavina arvoinaan esimerkiksi vapautta, oikeudenmukaisuutta ja armollisuutta.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: