Gurun opissa: Kellään ei ole yksinoikeutta Jumalaan

Gurun opissa: Kellään ei ole yksinoikeutta Jumalaan

Kun puhumme Jumalasta, emme puhu jostakin ulkopuolisesta olennosta, vaan elämämme perimmäisestä merkityksestä.

”Hiljaisuus on paikka, jossa aika ja ikuisuus kohtaavat”, kirjoittaa katolinen katalonialaispappi Raimon Panikkar. Siellä missä järki, aistit ja tahto hiljenevät, voi kuulla Jumalan puhuvan.

Raimon Panikkar ammensi ajattelunsa ja identiteettinsä rakennusaineksia kristinuskosta, hindulaisuudesta ja buddhalaisuudesta, ja halusi kohdata myös tämän ajan sekulaarin ajattelun. Hän kuoli 91-vuotiaana kotonaan Espanjassa. Hän oli uskontojen välisen vuoropuhelun pioneeri ja rauhanomaisen rinnakkaiselon puolestapuhuja.

Kirjoissaan Panikkar muistuttaa, että maailmanrauha ja ihmiskunnan selviäminen maailmanlaajuisista kriiseistä ei ole mahdollista ilman uskontojen välistä vuoropuhelua. Hän ehdottaa jopa, että meidän tulisi tunnustaa toiset uskonnot päteviksi pelastusteiksi. Se voi tuntua monista liian radikaalilta, mutta ainakin meidän tulisi olla valmiita oppimaan toisiltamme. Sekin olisi jo hyvä alku, jos oppisimme kuuntelemaan toisiamme kunnioittavasti edes oman perinteemme sisällä.

Panikkar ei väitä, että kaikki uskonnot vievät ilman muuta samaan päämäärään. Sen sijaan hän sanoo, että jumalallisella Mysteerillä on monta nimeä, joista jokainen rikastuttaa ja avaa tuota Mysteeriä omalla tavallaan.

 

Kellään meistä ei ole yksinoikeutta Jumalan salaisuuteen. Kun puhumme Jumalasta, emme puhu jostakin ulkopuolisesta olennosta, vaan elämämme perimmäisestä merkityksestä. Puhumme hänestä oman kielemme, kulttuurimme ja perinteemme läpi.

Jos Jumalan nimellä on jotain tekemistä elämämme kanssa, se on aina viittaus johonkin, mikä ei ole hallussamme. Se on toisenlaisen järjestyksen symboli, Panikkar väittää. Se viittaa johonkin, mikä vie pohjan kaikelta absolutismilta ja ilmaisee inhimillisten pyrintöjemme tilapäisyyden.

Panikkar sanoo, ettei ole olemassa mitään objektia Jumala, josta meillä voisi olla kokemus. Siinä mielessä tiedämme hänestä vain sen, ettemme tiedä.

Ainoa paikka, jossa voimme kohdata Jumalan, on oma elämämme. Se voi olla kokemus siitä, että on vain pohjaton syvyys, tyhjyys ja poissaolo eikä mitään mihin tarttua, ja kuitenkin samalla juuri siinä on jotain enemmän. Ystävän katseessa, kauneuden kokemuksessa tai ahdistuksen pohjalla koskettaa jokin, mitä ei pysty vertaamaan mihinkään.

Kokemus siitä, että on jonkin suuremman edessä, muuttaa arvojamme.

Esimerkiksi Panikkar ottaa ­Martti Lutherin. Kun Luther oman ahdistuksensa keskellä teki intuitiivisen löytönsä, että hän on yhtä aikaa ­vanhurskas ja syntinen, se oli hänen ainutlaatuinen jumalakokemuk­sensa.

Yhtä aikaa hän tiesi olevansa pelastettu ja uhanalainen, armahdettu ja syntinen. Hänen sisäinen konfliktinsa ratkesi. Sen pohjalle hän rakensi teologiansa.

Mutta se, mistä hän puhui, oli ihmisen kokemus. Hän kuvasi sellaista ihmisen perustilannetta, jota ei järki, tieto, tunne tai tahto pysty ratkaisemaan.

Kokemus siitä, että on jonkin suuremman edessä, muuttaa arvojamme. Kun olettamuksemme siitä, mitä Jumalan piti olla, rikkoutuu, aukeaa meille uudenlainen vapaus. Se auttaa meitä olemaan takertumatta mihinkään, minkä perusteella lausua tuomioita. ”Siitä alkaa vapaus ja elämisen ilo”, Panikkar sanoo.

Köyhäsanaisen rukous

Jumalani,

sinä, joka olet kaikkien kuvien

ja nimien tuolla puolen,

kaiken yläpuolella

ja kaiken sisäpuolella,

sanani ovat köyhät

tavoittamaan sinua.

Hiljennä minut,

että kuulisin hiljaisuutesi.

Sinä et kutsu kovin sanoin

etkä korkealta.

Hiljaisuutesi puhuu

kaikkia sanoja selvemmin.

Siinä on kaikki, mitä tarvitsen.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi