Puiden ympäröimänä rauhoittuu ja voi kokea itsensä osaksi jotain suurempaa. Kuvat: Pinja Jalkanen ja Maija Saari
Haapa kuuntelee huolet ja mänty sulkee portin kuolleiden maailmaan – tällaisia uskomuksia suomalaiset ovat liittäneet tuttuihin puihin
Reetta Rannan Pyhät puut -kirja nostaa esiin unohtuneet uskomukset ja rituaalit, joissa puut merkitsivät suojelijoita ja yhteyksiä näkymättömään maailmaan. ”Suomalaisten kirkko on metsä.”
Sanonta kuuluu, että suomalaiset ovat katajaista kansaa, joka taipuu vaan ei taitu.
Nälkävuosien läpi kitkutettiin männyn kuoresta tehdyllä pettuleivällä ja 1800-luvun loppupuolella ensimmäiset paperitehtaat synnyttivät väestökeskittymät vesistöjen varrelle. Tukinuitto kuuluu suomalaisiin perinteisiin, samoin kuin vaikkapa tervahaudat ja tuohivirsut.
Edelleen elämme vahvasti metsän varassa, sillä Suomen suurimmat vientituotteet ovat pahvi ja kartonki. Metsäteollisuuden viennin arvo on vuosittain yli 12 miljardia euroa. Samalla ympäristöämme uhkaa metsien liikahakkuu ja luontokato.
Puu on meille hakattava resurssi, mutta tietokirjailija Reetta Ranta haastaa materialistista ajattelutapaa keskittymällä siihen, mikä metsässä on rauhoittavaa, pyhää, mystistä ja suojelunarvoista.
Ranta avaa keväällä ilmestyneessä Pyhät puut -teoksessaan (SKS Kirjat) puiden henkistä merkitystä suomalaisessa kulttuurissa. Ranta kertoo, että hänelle sanonta “Suomalaisten kirkko on metsä” on mitä totisinta totta. Puihin perehdytään kirjassa Rannan omien kokemusten, tutkimustiedon sekä kansallisarkistoon tallennettujen kertomusten kautta.
Pyhille puille on uhrattu, ja niitä on käytetty merkkipaaluina
Suomalaisessa kulttuurissa keskeisiä muistopaikkoja ovat olleet karsikkopuut, joita on vuoltu ja leikelty merkkipaaluiksi esimerkiksi juhlien, muuton tai vainajan kunniaksi, sekä kotipihan pitämyspuut, joihin on liitetty monenlaisia parantavia ja suojelevia uskomuksia.
Puihin on liittynyt loitsuja, uhrimenoja ja sukupolvesta toiseen kerrottuja tarinoita, jotka varoittavat mitä kummallisimmista epäonnen tapauksista, jos suvun tai seudun pyhää puuta vahingoittaa. Koivunoksa saattaa pudota päähän tai kuusi tiputtaa kaatajansa hampaat suusta. Tuho saattaa hiipiä taloon myös hallavuosien ja köyhtymisen muodossa.
Kirjasta selviää, että kaikkiin Suomen luonnonvaraisiin puulajeihin on aikojen saatossa liitetty vahvoja uskomuksia. Tässä jutussa esitellään kirjan käsittelemistä puista neljä.
Koivun mahlaa on pidetty voimakkaana rohtona, joka pitää ihon vaaleana ja helpottaa nivel- ja reumatauteja. Mahla virtaa keväällä ennen koivun silmujen puhkeamista, ja sanasta maaliskuu on esiintynyt vironkielestä lähtöisin oleva versio mahlakuu. Kuva: iStock.
Koivu vaalii kauneutta, puhtautta ja rakkautta
Koivua on pidetty useiden suomalais-ugrilaisten kansojen perinteissä maailman synnyn selittävänä maailmanpuuna, joka pumppaa rungossaan elämän mahlaa ja jonka juuret ulottuvat vainajien tyyssijoille. Koivuja on ollut useiden talojen läheisyydessä uhripuina, joille on lahjoitettu esimerkiksi viljaa sato-onnen takaamiseksi. Rauduskoivu on juurtunut maamme kansallispuuksi.
Suomessa on edelleen voimissaan uskomus, jonka mukaan perinteiset juhannuskoivut oven pielessä tuovat taloon hedelmällisyyttä, runsautta ja onnea. Saunavihta valmistetaan koivusta, sillä koivu symboloi puhtautta ja hyvyyttä. Lisäksi koivu symboloi lempeä, ja saunavihtaa on aiemmin käytetty erilaisiin lemmenrituaaleihin, joissa perinteisesti iäkkäämpi tietäjänainen on vihtonut ja loitsunnut nuorikolle rakkausonnea salaisessa lemmensaunassa.
Reetta Ranta erittelee, kuinka lemmensaunaa varten vihta piti valmistaa huolellisesti niin, että sen oksat kerättiin kolmen talon tai kolmen tienristeyksen koivuista. Vihta solmittiin punaisella narulla. Sekaan saatettiin laittaa myös kukkia tai taikavoimaisia oksia muista puista. Myös monia muita rakkauteen liittyviä rituaaleja on toteutettu:
"Rutakon kylässä Lähdenniemen talossa tien varrella on iso koivu, josta kerrotaan, että ken on meinannu talosta tytön vaimokseen saada, on pitänyt käydä tästä koivusta oksa katkaisemassa itselleen. Jokaisessa talossa saloilla on lähellä kartanoa elättipuu, jota ei missään nimessä kaadeta."
Metsissä on mystiikkaa. Reetta Rannan mukaan kuusen juurella koetaan yhteyttä omiin sukujuuriin, kotiin, maahan ja vainajiin. Kuva: Maija Saari
Kuusi on vainajien ja elämän jatkumisen puu
Kuusen oksilla koristellaan usein talvisin hautoja, ja hautausmailla kasvaa korkeita surukuusia. Kuusen oksat heijaavat surumielisesti, mutta samalla sen ikivihreä olemus muistuttaa elämän ja vuodenkierron jatkumisesta.
Kuusenoksia on käytetty koristeluun talvipäivänseisauksena jo pakanallisina aikoina, paljon ennen joulukuusiperinteen rantautumista keskiajan Saksasta. Juhannusjuhlissa ja häissä tehtiin toisinaan salkomaisia juhlakuusia, joista karsittiin kaikki muut oksat, paitsi latva. Kuusista tehtiin myös muutto- ja nimipäiväkarsikoita.
Matalaa ja tasalatvaista kuusta on kutsuttu Tapion pöydäksi ja sille on uhrattu juomaa ja ruokaa metsästysonnen toivossa. Vanhat ja suuret kuuset ovat herättäneet kunnioitusta ja niitä on nimitetty esimerkiksi haltiakuusiksi.
Kuusen pihkaa on käytetty purukumina ja rohtona haavoihin, ja kuusenkerkistä on uutettu jo pitkään c-vitamiinipitoista yskänlääkettä. Onpa kuusta keksitty käyttää myös hammassäryn hoitoon:
"Parantaja otti kuusen oksasta tikun, vuoli sen teräväksi, ja hankasi sillä särkevän hampaan ikeniä melkein verille. - - Sen jälkeen hän vei tikun takaisin kuuseen. Parantaja sanoi, että se, joka uskaltaa kaataa kuusen, saa kaikki hammassäryt itselleen."
Haapa kuuntelee huolia ja murheita
Haavan lehdet heiluvat tuulessa ainutlaatuisella tavalla aiheuttaen kahisevaa tai huokailevan kuuloista ääntä, joka tuudittaa ja kannustaa metsässä kulkijaa kertomaan surunsa puulle.
Havinaa on Reetta Rannan mukaan selitetty kristillisessä kansanperinteessä sillä, että Jeesuksen risti olisi tehty haavasta. Siksi haapa havisee surunsa alla, eikä siitä saisi tehdä hauta-arkkuja, koska vainajakin kävisi arkussa levottomaksi.
Haapa on ikiaikainen puu, jonka ikää ei voi päätellä vuosirenkaista. Haapa on poppeleiden sukua, johon kuuluvia puita on kasvanut jo liitukaudella, eli noin sata miljoonaa vuotta sitten. Kuva: Maija Saari.
Joillain alueilla haapaa ei ennen uskallettu kaataa, vaikka se olisi ollut ihmisten tiellä. Kun se sitten luonnollisista syistä kaatui, se jätettiin lahoamaan paikalleen, sillä jopa pelkkien oksien polttamisesta saattoi kanavoida puun surut itseensä ja saada rangaistukseksi esimerkiksi pahan selkäkivun. Toisaalla taas haapaa käytettiin lääkekasvina kuumeeseen, paiseisiin ja ampiaisenpistoihin.
Haapa on ikiaikainen puu, jonka ikää ei voi päätellä vuosirenkaista. Sama juurakko saattaa elää satoja tai jopa tuhansia vuosia puskien uuden puun esiin suotuisasta kasvupaikasta. Yhdysvaltain Utahissa kasvavan, Pandoksi nimetyn haapametsän arvellaan olevan maailman suurin elävä organismi.
Mäntyyn kaiverrettiin kuolinaikoja ja ripustettiin karhun kalloja
Suomen yleisin puulaji mänty on sitkeä ja menestyy kuivalla, karulla maalla. Näyttävä punarunkoinen honkapuu on suomalaisille tuttua kulttuurikuvastoa esimerkiksi Eero Järnefeltin kansallisromanttisista maalauksista.
Männyn tervaa on käytetty lääkkeenä haavoihin, rupiin ja hammassärkyyn sekä hevosten kavioihin. Lisäksi mäntyyn on eri aikoina kohdistettu monenlaisia uskomuksia, tapoja ja palvontamenoja, joista näyttävimpiä ovat olleet karhupeijaiset.
Muinaissuomalaiset metsästäjät viettivät karhupeijaisia karhun kaadon jälkeen. Juhlien kohokohtana oli karhun pääkallon ripustaminen tarkoitukseen pyhitettyyn mäntyyn, eli kallohonkaan. Perinteen tarkoituksena oli kunnioittaa kaadettua eläintä ja päästää sen henki palaamaan Iso Karhun eli Otavan tähtikuvioon. Näin vältettiin karhun kauna ja povattiin metsästysonnea tuleville retkille.
Punarunkoiset männyt ovat Suomen yleisimpiä puita. Niistä on menneillä vuosisadoilla tehty perinteisiä vainajakarsikoita. Kuva: Maija Saari.
Kristinuskon levittyä Suomeen syntyi perinne vainajien hautaamisesta kirkkomaahan. Hautajaissaatot olivat haastavia ja hitaita rituaaleja, sillä monet asumukset sijaitsivat huonojen kulkuyhteyksien päässä kirkonkylältä. Niinpä hautajaissaattueesta lähetettiin usein viestinviejä kirkolle kertomaan vainajan tulosta samalla, kun muu saattue pysähtyi lepäämään.
Lepopaikalla otettiin ryypyt vainajan muistolle. Samalla pysähdyspaikan puuhun, usein mäntyyn, tehtiin vainajakarsikko. Runkoon veisteltiin vainajan syntymä- ja kuolinajat, ja mikäli kirjoitustaitoista väkeä oli mukana, merkittiin puuhun myös vainajan nimi.
Samaan puuhun saatettiin merkata alueen vainajia useiden sukupolvien ajan, jolloin puusta vakiintui pyhä muistopaikka. Vainajakarsikot sijaitsivat usein kodin ja hautausmaan puolivälissä, ja niiden uskottiin estävän kuollutta palaamasta saattoreittiä pitkin entiseen kotitaloon kummittelemaan.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Stadin suurin honka on Olli Sinivaaran muusa – runoilija treenaa suosikkimännikössään Itä-Helsingissä trial-pyöräilyä, josta hänellä on kuusi Suomen mestaruutta
Hyvä elämäOlli Sinivaara ylistää kuudennessa runokokoelmassaan lähimetsiä ja erityisesti niiden jylhiä mäntyjä. ”Ne ovat olleet minulle läheisiä olentoja lapsesta asti.”
