Anna-Maria Talvensaari kiipeää kallionhalkeamaa pitkin Kvarnbyssä Kirkkonummella.
Harras hetki: Kalliota kiivetessään Anna-Maria Talvensaari voittaa pelon puhumalla itselleen kuin lempeä äiti
Anna-Maria Talvensaarelle luonnossa kiipeileminen on seikkailu, joka auttaa jaksamaan paremmin arjessa.
Ennen kuin aloittaa kiipeämisen Anna-Maria Talvensaari makaa usein kalliota vasten ja yrittää tutustua siihen. Joskus kallio tuntuu kovalta ja vaativalta, toisinaan vakaalta ja rauhalliselta.
Talvensaari ei koskaan lähde kiipeämään kalliota tai vuorta valloitusmielessä vaan tutkien ja arvostaen sitä. Hänelle kiipeily on saumatonta yhteistyötä luonnon kanssa: tanssia miljoonia vuotta vanhoja, maan muovaamia linjoja pitkin.
Alaköysikiipeilemään ei voi lähteä yksin. Köyden päähän tarvitaan toinen henkilö varmistamaan turvallinen putoaminen. Usein reissukaveriksi lähtee myös Talvensaaren koira Luca.
Ihanteellinen kiipeilykeli on viileä ja kuiva, koska silloin kitka on parhaimmillaan. Talvensaari ei ole aamuvirkku, ja hän kiipeileekin mieluiten yöllä otsalampun valossa.
Ulkokiipeilyn viehätyksen Anna-Maria Talvensaari koki ensimmäistä kertaa kolmisen vuotta sitten. Hän oli aiemmin harrastanut intohimoisesti jalkapalloa, mutta selkävaivan vuoksi sen tilalle oli löydettävä uusi liikuntamuoto. Kiipeily sopi selän lisäksi mielelle, sillä Talvensaari huomasi rauhoittuvansa kallioilla.
Ensin hän järkeilee tilanteen insinöörin logiikalla: mitkä ovat realistiset mahdollisuudet putoamiseen?
Ennen rauhoittumista seinämällä iskee kuitenkin usein pelko. Silloin Talvensaaren jalat alkavat täristä ja näköpiiri kaventua. Kädet puristavat tarpeettoman lujaa ja mielen valtaavat ajatukset epäonnistumisesta.
Pikkuhiljaa Talvensaari on oppinut hyväksymään pelon ja hillitsemään paniikkia. Ensin hän järkeilee tilanteen insinöörin logiikalla: mitkä ovat realistiset mahdollisuudet putoamiseen? Sen jälkeen hän puhuu itselleen rauhoittavasti ja lempeästi kuin äiti lapselleen: hyvin menee, ei mitään hätää. Sisäinen positiivinen puhe on taito, joka hänen on pitänyt erikseen opetella.
Kiipeämisen jälkeen Anna-Maria Talvensaaren mielen valtaa rauha ja tunne maadoittumisesta.
Lopulta Talvensaari pysähtyy havainnoimaan ympäristöään. Hän tunnustelee kalliota, kuuntelee lintujen laulua ja haistelee ulkoilmaa.
Mielen valtaa rauha ja tunne maadoittumisesta. Anna-Maria Talvensaari kokee, kuinka hän pienenä pelokkaana ihmisenä saa olla osa jotain suurta ja vanhaa. Monesti hän kiittää mielessään kalliota siitä, että sai kiivetä sen turvallisesti.
Pääsi Talvensaari reitin loppuun asti tai ei, kiipeilystä ja siihen liittyvästä pelon voittamisesta syntyy aina mieletön voimaantumisen tunne. Se on hänelle sielunruokaa, joka lievittää stressiä.
Talvensaari kiipeilee niin usein kuin mahdollista, jopa neljä kertaa viikossa. Hänelle kyse ei ole urheilusuorituksesta vaan seikkailusta. Tähän mennessä parhaimmat seikkailunsa Talvensaari on kokenut Norjan Lofooteilla.
Unelmissa olisi joskus vielä nukkua kallion seinämällä.
Diplomi-insinööri Anna-Maria Talvensaari, 42, asuu Helsingin Malminkartanossa. Hän työskentelee ohjelmistokehitysalalla.
Vapaa-ajallaan Talvensaari harrastaa paitsi kiipeilyä myös taidetta, veneilyä ja purjehdusta.
Talvensaari toimii Kiipeilyurheilijat-seuran hallituksessa, jossa hän osallistuu muun muassa erilaisten kiipeilytapahtumien järjestämiseen.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Lähempänä taivasta ymmärtää oman pienuutensa – vuorikiipeilijä Lotta Hintsan mielestä merkitys löytyy silti matkalta, ei huipulta
Hyvä elämä HengellisyysVuoria ei voi valloittaa, mutta niiden kanssa voi lähteä tanssimaan, kokenut huiputtaja ajattelee.
