Harras hetki: Markus Bäckman nousee 426 porrasta vaatimusten ulottumattomiin
Markus Bäckman kiipeää Malminkartanonhuipulle voidakseen

Markus Bäckman kiipeää Malminkartanonhuipulle voidakseen "katsoa kaikkea piilosta".

Harras hetki: Markus Bäckman nousee 426 porrasta vaatimusten ulottumattomiin

Helsingin korkein paikka antaa perspektiiviä huolten täyttämään arkeen.

Kaupunki ympärillä käy jo yöpuulle, mutta yksinäinen mies nousee ylös puisia portaita. Kiivettyään yhteensä 426 porrasta Markus Bäckman seisoo Malminkartanonhuipulla, joka on Helsingin korkein paikka.

Bäckmanilla on herkät tuntosarvet, jotka kertovat, mitä häneltä odotetaan. Kelpaamiseen ja velvollisuuksien täyttämiseen liittyvät vaatimukset kasvavat helposti elämän perustunteeksi.

Samaa juurta on kokemus jonkinlaisesta valuviasta. Ikään kuin itsestä puuttuisi joitakin tavalliseen elämiseen liittyviä ominaisuuksia, joita Bäckman näkee ympärillään olevissa ihmisissä.

Joskus hän haluaa päästä eroon hankalista tunteista. Siihen tarvitaan paikka, jossa ei ole muita.

Malminkartanonhuipulla Bäckman on konkreettisesti odotusten, vaatimusten ja velvollisuuksien ulottumattomissa. Siellä ei tarvitse tietää, olla, uskoa tai selittää mitään. Voi katsoa kaikkea, vaikka on itse piilossa.

Huipulta näkee kerralla koko kaupungin. Perspektiivi näyttää, miten pieni oma huolien täyttämä maailma on. Sen vieressä on toinen ja kolmas, tuhansia samanlaisia.

Bäckman löytää maisemasta elämänsä kotikonnut kahdeksanvuotiaasta lähtien. Kääntäessään selän nykyiselle Kannelmäen kodilleen hän tähyilee Klaukkalan metsiä, jotka liittyvät kouluvuosiin. Tärkeitä muistoja kantavat myös Tapulikaupunki, Malminkartano, Töölö ja Agricolan kirkko.

Mäen päällä Bäckman etsii pohjimmiltaan samaa asiaa kuin käydessään kirkossa: kokemusta ehjänä ja kokonaisena olemisesta ja hyväksytyksi tulemisesta.

Markus Bäckman ei halua erotella, milloin kokemus on hengellinen ja milloin ei.

Markus Bäckman kokee vaikeaksi ja tarpeettomaksi erotella, milloin kokemus on hengellinen ja milloin ei. Hengellisyys etääntyy ja muuttuu vieraaksi, jos sitä ryhtyy sanoittamaan. Määritteleminen muodostaa rajan, jonka sisäpuolella on jotakin ja ulkopuolella ei ole.

Bäckman uskoo, että hänen herkkyytensä vajavaisuuden kokemiseen palautuu varhaisiin vuosiin.

Bäckmanin isä toimi merimiespappina Belgiassa ja Hollannissa. Viisivuotiaana Markus meni hollanninkieliseen kouluun, jossa kieli ja ihmiset olivat vieraita. Pieni poika joutui omaksumaan paljon, kenties liian nopeasti. Sisimpään jäi kokemus siitä, että koossa pitävää turvaa ei ollut riittävästi.

Malminkartanonhuipulla riittämättömyyden ja huonommuuden tunteet hellittävät. Kaikki on niin kuin aina: tyyntä, hiljaista ja rauhallista.

Mies, huilu ja Arosusi

Markus Bäckman, 51, on helsinkiläinen ääninäyttelijä, muusikko ja uskontotieteilijä. Hänen perheeseensä kuuluvat vaimo ja kaksi teini-ikäistä poikaa.

Vapaa-aikanaan Bäckman lukee ja soittaa huilua tai kitaraa. ”Musiikki luo tilan, jossa kaikki tunteet, mitä ihmisessä on, ovat hyväksyttyjä ja käyttökelpoisia”, Bäckman sanoo. Tärkeäksi kirjaksi hän mainitsee Hermann Hessen Arosuden.

Bäckman lukee toivoa herättäviä raamatunpaikkoja marraskuussa julkistetulla nettisivulla www.toivoaraamatusta.fi

Katso Bäckmanin Takaikkuna-pilapiirroksia entiseen Esse-lehteen täältä ja täältä. Esse on nykyään sulautunut osaksi Kirkko ja kaupunkia.

Jaa tämä artikkeli:

Samasta aiheesta:

Kommentoi