Piispa Kaisamari Hintikka kävelee päivittäin pienen espoolaisen metsän läpi. Lapsuuden “alkumetsä” löytyy yhä Etelä-Savosta.
Harras hetki: Metsän syvä huokaus saa piispa Kaisamari Hintikan tuntemaan samaa ihmetystä kuin lapsena
Kun Kaisamari Hintikan jalka painuu sammaleeseen, hän saa yhteyden varhaisimpiin muistoihinsa. Metsä näyttää myös oman paikan Jumalan luomakunnassa.
Keho ja mieli huokaavat helpotuksesta, kun Kaisamari Hintikka pääsee pois päällystetyltä tieltä. Ihmisyhteisön äänet etääntyvät vähitellen, kun piispa kävelee syvemmälle metsään. Sisäisen ja ulkoisen metelin taukoaminen tekee tilaa sille, mikä on aidosti tärkeää.
Hintikka vastaanottaa metsää kaikilla aisteillaan. Valon lisääntyminen ja orastavan kevään tuoksut kertovat talven taittumisesta. Kohta katse löytää ensimmäiset silmut ja lopulta lintujen riehakas meteli ympäröi kulkijan.
Kun jokin puhuttelee Hintikkaa, hän pysähtyy. Silloin kaikki muu häipyy taustalle. Laajoja maisemia useammin hän jää katsomaan jotakin yksityiskohtaa: sammalta, kiinnostavaa kohtaa kalliossa tai suureksi kasvanutta puuta.
Luonnon rauhoittava vaikutus tuntuu nopeasti. Siksi pienetkin piipahdukset metsään ovat tärkeitä. Päivittäisellä työmatkallaan Hintikka kävelee pienen metsän läpi.
Kun Hintikan jalka painuu sammaleeseen, hän muistaa olevansa osa suurta luomakuntaa. Koskemattomassa metsässä mielen täyttää ihailu, kiitollisuus ja tunne lahjan vastaanottamisesta.
Hauskuus ja hiljentyminen yhdistyvät, kun Hintikka kiipeää korkealle kalliolle, etsii kulkureittiä tiheässä ryteikössä tai pohtii, mistä kohdasta metsäpuron voi ylittää kuivin jaloin.
Metsän lumo on lahja äidiltä ja kummitädiltä.
Hintikan lapsuuden alkumetsä on vanhaa eteläsavolaista kaskimaata. Se sijaitsee Joroisissa kapealla niemimaalla, jossa on hänen sukunsa kesäpaikka. Kun Hintikka menee mökille, hän käy ensimmäiseksi katsomassa, mitä rakkaille puille kuuluu.
Metsään meneminen on Hintikalle myös kääntymistä Jumalan puoleen. Luonnossa sisäistä työstämistä tarvitsevat asiat saavat tulla pintaan.
Kun jokin asia painaa mieltä, hän vie sen metsään. Huoli asettuu oikeisiin mittasuhteisiin, kun Hintikka katsoo suurta petäjää, joka on nähnyt ja kestänyt monenlaista.
Metsän lumo on lahja Kaisamari Hintikan äidiltä ja kummitädiltä. He ottivat pienen tytön mukaan sieneen ja marjaan heti, kun hän oppi kävelemään. Hän on välittänyt saman lahjan omalle lapselleen.
Metsässä Hintikka saa yhteyden johonkin varhaiseen ja sisäsyntyiseen. Tilanne, jossa pienen tytön kumisaapas jäi suonsilmään, kuuluu hänen ensimmäisiin muistoihinsa. Samoihin mielen kerroksiin palautuu kunnioittava ihmetyksen tunne, joka syntyy, kun syvä huokaus kulkee talvisen kuusimetsän läpi.
Sellaisena hetkenä luodun on helppo huokaista Luojalleen: ”Tähän kuulun.”
Huolet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun Kaisamari Hintikka katselee suuria puita.
Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka, 52, haaveilee metsässä yöpymisestä.
Hintikan työmatka kulkee pienen metsän läpi. Kävellessään metsässä Hintikka ei tee tietoisia hengellisiä harjoituksia, mutta hänen askelluksensa ja mielenvireensä muuttuvat.
Hintikan tärkein metsä on Joroisissa perheen kesäpaikassa. Nuuksion metsät tulivat hänelle tärkeiksi teini-ikäisenä partiolaisena.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Harras hetki: Kirjailija Johanna Venhoa auttaa jaksamaan lähimetsän rauha
HengellisyysJohanna Venho hakeutuu metsän hiljaisuuteen aina kun ehtii. Talvisessa metsässä hengityskin kulkee paremmin.
