Harras hetki: Piispa Teemu Laajasalolle kirkko on pieni pala taivasta
Helsingin tuomiokirkko on piispa Teemu Laajasalolle rakas ja nurkkiaan myöten tuttu.

Helsingin tuomiokirkko on piispa Teemu Laajasalolle rakas ja nurkkiaan myöten tuttu.

Harras hetki: Piispa Teemu Laajasalolle kirkko on pieni pala taivasta

Piispa Teemu Laajasalon mielestä kirkot eivät ole mitä tahansa nähtävyyksiä. Siksi hän toivoo, että niiden ovet pidettäisiin useammin auki.

Helsingin tuomiokirkko on harvoin keskellä päivää aivan tyhjä, mutta nyt, kun kirkon urkuja korjataan, turisteilla ei ole pääsyä kirkkoon. Piispa Teemu Laajasalo saa rauhassa istahtaa penkkiin keskikäytävän varrelle ja katsella kirkkoa, joka on hänelle rakas, pyhä ja suuri. Sellaisia tuntemuksia tuskin kirvoittaisi upeinkaan museo tai kirjasto, sillä kirkossa ei ole kyse vain arkkitehtuurista. Se ei ole mikä tahansa tila tai nähtävyys, vaan Jumalan kunniaksi rakennettu.

Tuomiokirkko on Laajasalolle läpikotaisin tuttu, mutta yhä uudelleen hän huomaa jäävänsä hämmästelemään jotakin sen yksityiskohtaa tai ihan vain värisävyjä. Juuri tyhjässä kirkossa on hänen mielestään jotakin erityistä. Opiskeluaikoinaan 25 vuotta sitten Laajasalo työskenteli Tuomiokirkon suntion apulaisena. Useina kesäaamuina hän oli ensimmäisenä paikalla avaamassa ovia ja sai nauttia tyhjän kirkon hiljaisuudesta. Sittemmin Laajasalo on vihitty Tuomiokirkossa papiksi ja piispaksi.

Kirkon kolot ja nurkat, kappeli, tapuli ja krypta ovat tulleet hänelle tutuiksi niin nuorisotyönohjaajan sijaisena kuin seurakuntapappinakin. Kryptassa hän piti ensimmäisen saarnansa, nuortenillassa tapulissa toimitti ensimmäistä kertaa ehtoollisen.

Piispana Laajasalo ei noin vain hetken mielijohteesta poikkea jumalanpalvelukseen, mutta matkan varrelle osuvaan kirkkoon hän saattaa piipahtaa hiljentymään ja rukoilemaan rakkaidensa puolesta. Kirkon ovella hän tekee ristinmerkin. Ja niin hän tekee myös lähtiessään. Ristinmerkit jäsentävät sen, että nyt ollaan kirkossa – erillään arjesta.

Usein hän on kokenut, että ne lukemattomat rukoukset, joita jossakin kirkossa on sanottu ja ajateltu, ovat tarttuneet sen seiniin.

Laajasalo ei ole niitä, joiden on helppo noin vain pysäyttää ja tyhjentää mielensä. Kirkon penkissä istuessakin päässä liikkuu monenlaisia ajatuksia: osa häiritsee, osa rauhoittaa. Silloin hän on huomannut, että kirkkotila auttaa hiljentymään. Jotakin tapahtuu itsestä riippumatta.

Kirkko on Laajasalolle pieni pala taivasta maan päällä. Kuten niin monet muut, hänkin hakeutuu lomamatkoillaan kirkkoihin. Syynä siihen ei ole pelkästään tarve lepuuttaa jalkoja tai paeta kuumuutta, eikä taidekaan. Usein hän on kokenut, että ne lukemattomat rukoukset, joita jossakin kirkossa on sanottu ja ajateltu, ovat tarttuneet sen seiniin. Kävijä tuntee ne ja Jumalan läsnäolon.

Laajasaloa ihmetyttää, että Suomessa kirkkojen kunnossapitoon käytetään paljon rahaa, mutta silti monet niistä ovat suurimman osan aikaa ihmisten ulottumattomissa. Piispana hän haluaisi rohkaista ja haastaa seurakuntia avaamaan kirkkojen ovet. Tärkeintä olisi, että ihmiset tietäisivät kirkon olevan auki ja heitä varten – ei se, kuinka moni sinne lopulta tulee tai kuinka monta tapahtumaa tilastoihin saadaan.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi