null Ihminen on tehnyt pimeästä asuinsijan pahalle ja pelottavalle – Raamattu tuntee myös Jumalan pimeän puolen

Ihminen on tehnyt pimeästä asuinsijan pahalle ja pelottavalle – Raamattu tuntee myös Jumalan pimeän puolen

Kansanperinteessä pimeän olennoilla käsitellään kuolemanpelkoa ja toiseuden pelkoa. Pimeys on myös kielikuva, jonka avulla voi puhua vaikka tietämättömyydestä tai Jumalan poissaolosta.

Kuvittele syysilta suomalaisella maaseudulla aikaan ennen sähkövaloja. Pimeä ulkona on täynnä outoja ääniä – ja ehkä outoja kulkijoitakin. Tietoa on vähän, mielikuvitusta ja vuosisatojen ajan suullisena välittynyttä tarinaperinnettä sitäkin runsaammin.

Tuolloin pimeyttä kansoittivat olennot, joista harva nykypäivänä on kuullut. Oli esimerkiksi kouko, eräänlainen mörkö tai peto, jolla peloteltiin lapsia. Oli liekkiö, metsässä liikkuvia ihmisiä kiusaava henki, joka pääsi 1600- ja 1700-luvun raamatunkäännöksiinkin. Rahkoi oli asialla aina, kun täysikuu alkoi yö yöltä vähetä ja kadota pimeään. Huu puolestaan näyttäytyi ihmiselle ennen kuolemaa tai merkitsi ihmisen, jonka lähisukulainen tulisi kuolemaan.

Perinteentutkija Pasi Klemettinen on vapauttanut arkistojen kätköistä monia pahoina ja pelottavina pidettyjä olentoja ja kirjoittanut niistä kirjan Kansanuskon yöpuoli (SKS Kirjat 2022).

– Näitä olentoja piti pitkälti hengissä vanha kyläkulttuuri. On oikeastaan ihmeellistä, että jutut ovat eläneet satojakin vuosia ilman, että niitä on kirjoitettu ylös minnekään. Vielä minun lapsuudessani 1970-luvulla kerrottiin kummitusjuttuja, Klemettinen kertoo.

Kaikki kansanuskon olennot eivät ole vieläkään kuolleet sukupuuttoon, vaikka niiden kirjo onkin viimeistään 1900-luvulta alkaen vähentynyt. Syytä vähentymiseen voi etsiä niin tieteellisestä maailmankuvasta, sähköstä, tiedotusvälineistä, kaupungistumisesta kuin kirkostakin.

Kun tiedettiin, kenen tai minkä kanssa oltiin tekemisissä, voitiin ihmiseen tunkeutunutta pahaa hallita ja karkottaa pois.

Kansanusko ei koskaan ole ollut mikään yhtenäinen järjestelmä. Osaltaan siihen on kuulunut esikristilliseltä ajalta peräisin oleva luonnonhenkien kunnioittaminen. Luonnonilmiöitä elollistettiin ja olentoja oli joka paikassa, osa näkyviä, osa näkymättömiä.

– Tänäkin päivänä monet ihmiset uskovat esimerkiksi siihen, että kuoleman jälkeen vainajan henki viipyy lähistöllä, Klemettinen sanoo.

Monet Klemettisen kirjan kummajaisista ovat elävien maailmassa häiriköiviä vainajia. Suomenlahden ulkosaarilla liikkui hiiteläisiä, jotka käyttivät seulaa hattunaan tai toisinaan näyttäytyivät päättöminä. Jos sellaisen näki, saattoi halvaantua tai tulla hulluksi.

Kirkkojen ja hautausmaiden liepeillä liikkui kirkonväkenä tunnettuja vainajaolentoja. Ne esiintyivät suurina joukkoina ja saattoivat haista ja olla jonkinasteisessa hajoamisen tilassa, esimerkiksi päättömiä. Kerrotaan, että tämä kirkonväki piti omia öisiä jumalanpalveluksiaan erityisesti jouluna. Joskus ne tarttuivat asuinpaikoiltaan ihmisten mukaan ja kulkivat sitten pitkin kyliä.

Klemettisen mukaan uskomustarinoissa käsitellään monenlaisia pelkoja ja uhkia, varoitetaan esimerkiksi eksymisestä tai hukkumisesta. Vainajaolentojen avulla tutkaillaan tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen rajaa. Hajoavat vainajaolennot kuvastavat myös pelkoa siitä, että kadottaa itsensä ja muuttuu joksikin toiseksi.

Kuolemanpelkoa ja vierauden ja toiseuden pelkoa on ehkä helpompi lähestyä tarinoiden kautta. Silloin kuolemalle voi myös hetkellisesti nauraa.

Yöllä ihminen on haavoittuvimmillaan

Laajalle levinneet kertomukset vaihdokkaista ovat Pasi Klemettisen mielestä surullinen esimerkki siitä, kuinka erilaisuutta – ilmeisesti usein kehitysvammaisuutta – on yritetty ymmärtää ja selittää. Kyse on siitä, että piru on päässyt vaihtamaan oman jälkeläisensä ihmislapsen tilalle.

– Aikana, jolloin sairauksien todellisista syistä ei ollut tietoa eikä niihin ollut nykyaikaisia lääkkeitä, monien vitsausten uskottiin olevan tautiolentojen aiheuttamia. Kun tiedettiin, kenen tai minkä kanssa oltiin tekemisissä, voitiin ihmiseen tunkeutunutta pahaa hallita ja karkottaa pois demoneiden tapaan. Kansanlääkinnässä potilaita auttoivat paikalliset tietäjät ja muut parantajat.

Yöitkettäjä eli valvottaja on tuttu monissa lapsiperheissä – nykyisin tosin puhutaan mieluummin koliikista tai univaikeuksista. Olento saattaa itkettää vauvaa niin kauan, että tästä tulee lopulta kierosilmäinen. Tarinoiden mukaan kiusa voi olla seurausta siitä, että joku on katsonut lasta pahalla silmällä.

Pimeys kuoleman ja valo tai aurinko elämän ilmentäjänä ovat ikiaikaista symboliikkaa.

Jotkut ovat yöaikaan kohdanneet maran, joka nousee painavana nukkuvan rinnan päälle. Samoin käyttäytyy painajainen. Silloin ihminen havahtuu pahan läsnäolon tunteeseen eikä pysty liikkumaan tai huutamaan apua. Myös painajainen kiipeää ihmisen rinnan päälle ja on salvata hengityksen. Nykyisin tunnetaan unihalvaus eli tila, jossa ihminen unen ja valveen rajalla kokee ahdistavia asioita eikä pysty liikkumaan tai puhumaan.

– Se, että monet näistä olennoista liikkuvat juuri pimeän aikaan, kertoo siitä, että ihminen on yöllä haavoittuvimmillaan. Pimeys kuoleman ja valo tai aurinko elämän ilmentäjänä ovat ikiaikaista symboliikkaa, syvällä jokaisessa ihmisessä ja koko ihmiskunnassa, Klemettinen toteaa.

Valon ja pimeyden vastakohta puhuttelee kaikissa kulttuureissa

Kuvittele yö Lähi-idässä. Nuotion valopiirin ulko­puolella pimeys on melkein käsin kosketeltavan sakeaa. Jossain siellä liikkuu petoeläimiä, ehkä rosvojakin. Ero päivän kirkkaaseen auringonvaloon on jyrkkä ja kokemus kaikille tunnistettava.

Siksi puhumalla valosta ja pimeydestä voidaan puhua elämästä ja kuolemasta, hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, totuudesta ja tietämättömyydestä tai onnesta ja ahdistuksesta.

Niin tehdään Raamatussa. Raamatuntut­kija Jutta Jokiranta huomauttaa, että kun lähestytään Raamatun kieltä tai uskonnollista kieltä yleensäkin, tullaan hyvin pian metaforien maailmaan. Siinä maailmassa valo ja pimeä ovat paljon muutakin kuin vuorokauden kiertoon liittyviä ilmiöitä. Eivät ne ole pelkästään tehokkaita, runollisia kielikuviakaan. Jokirannan mukaan ne ovat niin kutsuttuja käsitteellisiä metaforia, joille koko meidän ajattelumme perustuu.

– Käsitteelliset metaforat ovat hyvin kehollisia ja liittyvät siihen, miten me ylipäätään havainnoimme maailmaa ja toimimme siinä. Valon ja pimeyden vastakohtaisuus on yksi hyvin yleinen aistimaailmaan ja kokemuksiin liittyvä metafora, joka esiintyy pitkälti samanlaisena eri kielissä ja kulttuureissa, Jokiranta sanoo.

Raamattua lukiessa pitäisikin hänen mielestään aina pitää mielessä se, että monissa teksteissä käytetään metaforia eikä niitä voi lukea kirjaimellisesti. Esimerkiksi Jeesuksen vertaukset ovat tällaisia.

– Matteuksen evankeliumissa Jeesus kertoo taivasten valtakunnan juhla-ateriasta. Ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen, jossa itketään ja kiristellään hampaita. Sama ajatus toistuu myöhemmin vertauksessa kuninkaanpojan häistä. Usein on ajateltu, että Jeesus puhuu helvetistä, mutta ei metaforan pohjalta pitäisi lähteä mitään oppia rakentamaan.

Jumalalla on myös pelottava puoli

Metaforien maailmassa pimeydestä on hankala puhua puhumatta myös sen vastakohdasta. Aloitetaan siis valosta. Jutta Jokiranta selailee Raamattuaan ja huomauttaa, että valo mainitaan siellä usein, useammin kuin pimeys. Valo on elämän, johdatuksen ja hyvyyden metafora. Toisaalta se liitetään myös totuuteen ja asioiden paljastumiseen, jolloin siihen voi sisältyä tuomion elementti.

Valo yhdistetään tietysti myös Jumalaan. Esimerkiksi Uudessa testamentissa Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan, että Jumala on valo eikä hänessä ole pimeyden häivää. Sen rinnalla elää Jokirannan mukaan kuitenkin toisenlainen, vanhempi perinne. Vanhassa testamentissa Jumala ilmestyy Siinainvuorella Moosekselle savun keskellä ja pilven sisällä.

– Kun Jumala ilmestyy jollakin pelottavalla tavalla tai häntä kuvataan pimeyden terminologialla, kyseessä on vaarallinen voima. Kuka voi nähdä Jumalan kasvot ja jäädä henkiin?

Vanhassa testamentissa on joitakin välähdyksiä, joissa Jahve on myrskyn tuoja ja hänet kuvataan pilvenä tai pimeytenä. Esimerkiksi Toisessa Samuelin kirjassa Daavidin voittolaulussa kuvataan, kuinka Jumala laskeutui alas pimeä pilvi jalkojen alla ja teki majakseen pimeyden. Se on metaforista kieltä, mutta linkittyy myös muinaisen Lähi-idän jumalmytologiaan, Jokiranta kertoo.

Hän arvioi, että ehkä Siinainvuoren pelottava Jumala näkyy myös kertomuksissa Jeesuksen kuolemasta. Evankeliumien mukaan silloin tuli pimeys maan ylle.

– Vai kuvataanko niissä sitä pimeää hetkeä, jolloin tuonelan maailmat murtautuvat tähän todellisuuteen? Jokiranta pohtii.

Kääntymyksessä tullaan pimeydestä valoon

Uudessa testamentissa pimeyttä ja valoa meta­forana käytetään Jutta Jokirannan mukaan usein silloin, kun puhutaan kääntymyksestä: silloin tullaan pimeydestä valoon, valo ulottuu sydämiimme asti, Jumala valaisee sydämet.

Jokiranta tunnistaa tällaisessa ajattelussa kaikuja antiikin filosofin Platonin kuuluisasta luola­vertauksesta. Platon rinnastaa tämän näkyvän maailman luolaan ja tietämättömät ihmiset luolaan kahlittuihin vankeihin, jotka katsovat seinällä liikkuvia varjoja. Ne ovat ainoa todellisuus, jonka he tuntevat.

Monet ovat nähneet kreikkalaisen filosofian vaikutusta myös Johanneksen evankeliumissa, varsinkin sen alussa. Siinä valo loistaa pimeydessä eikä ­pimeys ole saanut sitä valtaansa. Jokiranta sanoo, että niin kauas ei tarvitse mennä vaan kaksijakoisuus on voinut siirtyä varhaiskristillisyyteen juutalaisuudestakin.

On valon tiet ja pimeyden tiet, ja ihmisiä kehotetaan olemaan oikealla puolella ja tekemään oikeita valintoja.

Pimeyden ja valon vastakkainasettelu on vahva varsinkin Qumranin teksteissä, jotka löydettiin 1940–50-luvuilla Kuolleenmeren läheisyydessä sijaitsevista luolista. Suurin osa käsikirjoituksista on peräisin vuosien 200 eKr. ja 100 jKr. väliseltä ajalta. Ne kertovat kristinuskoa vanhemmasta juudealaisesta yhteisöstä ja tuon ajan juutalaisista uskomuksista.

– Qumranin teksteissä on pimeyden enkeli, josta joskus puhutaan eksytyksen enkelinä. Valo ja pimeys mainitaan loppujen lopuksi aika harvassa tekstissä, mutta esimerkiksi kuva valon ja pimeyden lapsista on niin voimakas, että se jää helposti mieleen, Jokiranta kertoo.

– Valon ja pimeyden voimakas vastakkainasettelu liitetään Qumranin teksteissä usein eettiseen opetukseen. On valon tiet ja pimeyden tiet, ja ihmisiä kehotetaan olemaan oikealla puolella ja tekemään oikeita valintoja.

Pimeässä yössä Jumala puhdistaa sielua

Kuvittele yö, joka äkillisesti lankeaa ­elämääsi. Jumala, johon olet turvautunut ja jonka läsnäolon olet voinut tuntea, on poissa. Olet yksin pimeässä, eikä kukaan vastaa huutoihisi. Et voi tietää, kuinka kauan joudut haparoimaan näkemättä eteesi – tai päättyykö pimeys koskaan.

Aija Kaartisen yö kesti yli kaksi vuotta. Noina vuosina hänelle kirkastui, että jos ei ole Jumalaa, ei ole elämää. Päällisin puolin Kaartinen eli kuin ennenkin: hän tapasi ihmisiä ja teki papin töitä, vaikka tunsi olevansa kuin tyhjä kuori. Hän oli hengissä, mutta ei elossa.

– Papin työtä pystyin tekemään päässä olevan tiedon varassa. En pystynyt sanomaan yhdellekään ihmiselle, että Jumala rakastaa, mutta pystyin sanomaan, että Raamattu vakuuttaa meille Jumalan rakastavan.

Kaartista voi hyvällä syyllä kutsua uskon ja hengellisyyden ammattilaiseksi: hän on pappi, retriitinohjaaja ja hengellinen ohjaaja. Siihen­astista hengellistä elämäänsä Kaartinen kuvailee tasaiseksi. Hänellä ei ollut ollut mitään valtavia uskoontulokokemuksia, vaan hän oli kasvanut uskossaan pikkuhiljaa. Ei hän myöskään ollut kokenut mitään isompia kriisejä.

Se, mitä Kaartinen tuolloin vuosituhannen vaihteessa koki, ei ollut mikä tahansa uskon kriisi. Mystiikan teologiassa tuollaista tilaa kutsutaan nimellä sielun pimeä yö. Nimi on peräisin 1500-luvulla eläneeltä espanjalaiselta munkilta Ristin ­Johannekselta. Vaikka pimeään yöhön pudonnut kokee Jumalan olevan poissa, kyse on päinvastaisesta – tuskat ovat osoitusta Jumalan läsnäolosta. Pimeässä yössä Jumala puhdistaa ja valaisee sielua. ”Siinä Jumala opettaa sielua salaisesti ja opastaa sitä rakkauden täydellisyyteen ilman, että sielu tekee mitään”, Ristin Johannes kirjoittaa.

Jos kokee, että Jumala ei nyt vastaa rukouksiini tai kuule minua, ei se vielä välttämättä tarkoita, että on pimeässä yössä.

Aija Kaartinen ei oikeastaan mielellään puhuisi kokemuksestaan ainakaan kovin yksityiskohtaisesti.

– Osittain siksi, että se on liian henkilökohtaista. Ja osittain siksi, etten halua kenenkään ajattelevan, että noin sen kuuluu mennä. Pimeä yö, niin kuin kaikki Jumalan työ, on yksilöllistä, eikä siihen voi antaa mitään kaavaa. Jokainen, joka sen joutuu käymään läpi, tekee sen omassa tilanteessaan ja omalla tavallaan.

– On hyvä muistaa myös se, että kaikki kuivemmat vaiheet hengellisessä elämässä eivät tarkoita pimeätä yötä. Jos kokee, että Jumala ei nyt vastaa rukouksiini tai kuule minua, ei se vielä välttämättä tarkoita, että on pimeässä yössä. Pimeässä yössä Jumala on täysin poissa. Siinä ei ole kyse siitä, että ei halua tai jaksa rukoilla tai ei nyt saa vastausta rukouksiinsa.

Jumala oli omasta halustaan poissa

Taizén ekumeeninen yhteisö Ranskassa on ­Aija Kaartiselle tuttu ja rakas paikka. Se on ollut hänelle vuosien ajan myös Jumalan kohtaamisen paikka. Perjantaisin yhteisön kirkossa vietetään ristinrukousta. Lattialle laitetaan iso risti, ja ihmiset saavat polvistua ja painaa päänsä ristille. Siellä Jumalan läsnäolo on tuntunut Kaartisesta erityisen vahvalta.

Pimeässä yössä sekin muuttui.

– Kyse ei ollut vain siitä, etten olisi tuntenut jotakin. Ristin luona vastassa oli jäätävä, melkein käsin kosketeltava tyhjyys.

– Minulla oli selkeä tietoisuus siitä, että minä en ole kääntänyt selkääni, vaan Jumala on se, joka on vetäytynyt. Ehkä siitä voi saada käsityksen, jos muistaa, mitä Jeesus huusi ristillä: ­Jumalani, miksi hylkäsit minut. Hylkäämisen koke­mus oli todellinen. Jumala kerta kaikkiaan oli omasta halustaan poissa.

Kaartinen yritti rukoilla, mutta tunsi huutavansa tyhjille seinille tai ympärillään aukeavaan erämaahan. Hän tunsi olevansa kuin Vanhan testamentin Job, joka tuskansa keskellä vaatii Jumalalta vastausta. Samalla hän tiesi, että on turha huutaa. Mitään yhteyttä ei ollut.

Myös opetuslapsilta oli ollut Jeesus hukassa ja sen myötä kaikki, minkä varassa heidän elämänsä oli ollut.

Jumalan poissaolon kokemus oli niin kokonaisvaltainen ja musertava, ettei mikään voinut Kaartista lohduttaa. Ainoa, mikä auttoi, oli, että hän löysi rinnallakulkijan, jolle hän saattoi puhua kokemastaan.

– Hänestä tuli minun hengellinen ohjaajani. Kaikkein tärkeintä oli, että hän oikeasti kuunteli ja oli läsnä. Sanoinpa mitä tahansa, hän ei siitä säikähtänyt eikä ruvennut sitä kieltämään. Hän ei myöskään koettanut selittää tai analysoida sitä, mitä oli tapahtunut.

– Kerran hän sanoi, että ”me elämme nyt pääsiäislauantaita emmekä voi muuta kuin odottaa”. Tajusin, että sitähän se oli. Myös opetuslapsilta oli ollut Jeesus hukassa ja sen myötä kaikki, minkä varassa heidän elämänsä oli ollut.

Pimeän yön jälkeen tietoisuus Jumalan läsnäolosta on vahvempi

Mistä sitten tietää, että kyse on juuri pimeästä yöstä eikä esimerkiksi surusta, masennuksesta tai uupumuksesta? Kaartinen toteaa, että vaikka pimeä yö voi kyllä joskus tulla samaan aikaan kuin masennus tai jokin muu kriisi, se on nimenomaan hengellinen kokemus eikä sillä ole mitään tekemistä ihmisen ­omien voimavarojen kanssa. Jo Ristin Johannes erotti toisistaan pimeän yön ja melankolian, jolla hän ilmeisesti nimitti masennuksen kaltaista psyykkistä tilaa.

– Elämässä tulee kaikenlaisia vastoinkäymisiä, ja voi tulla jotakin, mikä on tunnetasolla vielä kauheampaa kuin pimeä yö. Jotkut menettävät uskonsa, kun jotain tarpeeksi pahaa tapahtuu. Toiset taas ajattelevat, että Jumala on kanssani tässäkin – jopa keskitysleireillä. Ehkä kaikissa muissa kriiseissä on mahdollista saada apua Jumalalta, mutta silloin kun Jumala on kokonaan poissa, hän ei auta, Kaartinen sanoo.

Jos Jumala heittää ihmisen tyhjyyteen, hän jossain vaiheessa hakee tämän sieltä poiskin.

Jossain vaiheessa Kaartisen olisi tehnyt mieli kirjoittaa kirja, jonka nimeksi olisi tullut Julma Jumala. Nyt hän sanoo, että vaikka Jumalalla on myös kauhistavat kasvot, rakkaus on kuitenkin se, mikä määrittää Jumalaa kaikkein parhaiten.

– En osaa enkä edes yritä ratkaista pahan ongelmaa. En myöskään halua enkä osaa selittää pois kaikkea sitä, mitä kristityt joutuvat Jumalan kanssa kulkiessaan kokemaan. Kaiken tämän läpikäyneenä minulla on kuitenkin päällimmäisenä, pohjimmaisena ja kaiken sisäänsä sulkevana Jumalan rakkaus.

– Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että jos Jumala heittää ihmisen tyhjyyteen, hän jossain vaiheessa hakee tämän sieltä poiskin.

Aija Kaartisen pimeä yö valkeni vähitellen. Jumala tuli takaisin, mutta kului aikaa, ennen kuin Kaartinen pystyi luottamaan hänen läsnä­oloonsa.

– Vaikka halusin pitää Jumalasta kiinni, pelkäsin, että hän katoaa uudestaan. Luottamukseni palasi vasta yhdessä retriitissä, sen raamattumeditaatiossa. Ehkä minulla on nyt jokin perusrauha: ei ole mitään hätää, sillä Jumala on tässä ja tietää, mitä tekee.

– Vastapainona Jumalan täydelliselle poissaololle tietoisuuteni Jumalan jatkuvasta läsnäolosta on nyt vahvempi. Olen tullut myös paljon herkemmäksi aistimaan pahaa ja pyrin pysyttelemään kaukana kaikista niin sanotuista ­pimeän voimista. Mutta en pelkää, koska tiedän, että ­Jumala on minun kanssani. 

Pimeän kuvaaja

Espanjalainen taiteilija Francisco de Goya (1746–1828) oli 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä uransa huipulla, menestyvä muoto­kuva- ja hovimaalari, jonka malleina istuivat kuninkaalliset ja muu Espanjan kerma.

Talvella 1792–93 Goya sai sairaskohtauksen, jonka seurauksena hän menetti näkönsä joksikin aikaa ja kuuroutui pysyvästi. Sen jälkeen hänen teostensa aiheet muuttuivat synkemmiksi ja omintakeisemmiksi. Taiteilijan mielikuvituksesta nousevat kummajaiset ja pedot saavat ilmaisunsa grafiikansarjassa Oikkuja.

Oman sairastumisen lisäksi Goyan taiteen tummeneviin sävyihin vaikuttivat myös sodat, joita Napoleonin johtama Ranskan armeija kävi Euroopassa. Goya käsittelee sodan mielettömyyttä ja julmuutta muun muassa Sodan kauhut -sarjassa, joka koostuu 85 etsauksesta.

Vanhoilla päivillään Goya maalasi maaseutuasuntonsa seiniin erikoisen neljäntoista maalauksen sarjan, joka tunnetaan nimellä Mustat maalaukset. Nimi kuvaa hyvin sekä teosten synkeää värimaailmaa että niiden painajaismaisia aiheita, joita ovat esimerkiksi poikaansa syövä jättiläinen, noitasapatin vietto ja koira, joka näyttää hautautuvan hiekkaan.

Korjattu 24.10. väärät vuosiluvut ensimmäisestä ja toisesta kappaleesta.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: