– Annoin Aurora-kissalleni nimen entisen työpaikkani Diakonissalaitoksen perustajan Aurora Karamzinin mukaan, sanoo kissansa kanssa asuva Irma Truhponen.
Irma Truhposen suurin suru kesti vuoden – ”Harrastus ja ystävät auttoivat eteenpäin”
Kuoroystävät, laulaminen ja ensimmäinen lapsenlapsi toivat Irma Truhposelle lohtua puolison kuoleman jälkeen.
”Mieheni Teuvo kuoli 13 vuotta sitten. Elimme yhdessä 38 vuotta. Tuossa ajassa ehdin kasvaa kiinni häneen.
Olin 35-vuotias diakonissa-sairaanhoitaja tavatessani Teuvon. Kävimme molemmat iltakurssilla Aleksis Kiven koululla Kalliossa. Teuvo tuntui heti oikealta minulle. Menimme naimisiin aika nopeasti ja kahdeksan vuoden kuluttua meille syntyi Tuomo.
Harrastimme Teuvon kanssa verkkokalastusta ympäri vuoden. Merestä nousi kuhaa, ahventa, haukea ja jopa lohta. Jäätyäni yksin vene myytiin. Nykyisin lasken verkot veteen kesäisin mökkijärvellä.
Viimeiset puoli vuotta ennen Teuvon kuolemaa oli vaikeaa aikaa. Hän meni aivan tavalliseen polvileikkaukseen. Sen aikana hänen sydämensä pysähtyi kaksi kertaa. Hän toipui hiljalleen ja pääsi liikkumaan rollaattorin kanssa. Kesällä hän halusi vielä päästä mökillemme Suonenjoelle. Sitten hän kaatui mökkipolulla ja hänen niskansa murtui.
Ehdin jollakin tavalla valmistautua mieheni kuolemaan. Hänen vointinsa hiipui, ja hän menehtyi yhtenä yönä sairaalassa. Minusta se oli jotenkin hyvä loppu, koska hänen ei tarvinnut olla pitkää aikaa puhe- ja liikuntakyvyttömänä. Lääkäri sanoi minulle, että harvoin me täältä lähdemme yhtä aikaa. Ajattelin, että lähtöjärjestys oli tällä kertaa tämä.
Tuhkauurna omasta pihasta
Poikamme Tuomo veisti pihallamme kasvaneen lehtikuusen juurakosta isälleen tuhkauurnan. Juurakkoa on jäljellä sen verran, että siitä saa toisen uurnan. Tuomo sanoi äskettäin, että vielä ei ole ajankohtaista tehdä sitä.
Onneksi Teuvo ehti nähdä ensimmäisen lapsenlapsensa, joka syntyi hieman ennen mieheni menehtymistä. Pienestä, elämää pursuavasta vauvasta oli paljon iloa synkimpänä aikana. Sain paljon lohtua siitä, että poikamme tuli perheensä kanssa usein viikonlopuksi luokseni.
Yhtenä päivänä huomasin, että aurinko paistaa ikkunasta sisään.
Toinen tärkeä asia suurimman surun aikana oli kuoroharrastukseni. Olin liittynyt Espoonlahden kirkkokuoroon heti muutettuamme Hannusjärvelle, ja vuosien aikana olen saanut kuorosta monta ystävää. Mieheni kuoleman jälkeen menin kuoroharjoituksiin juuri sellaisena kuin olin ja sain itkeä silloin kun itketti. Kaikki ymmärsivät, miksi jokin laulu toi kyyneleet silmiini. Sain vertaistukea toisilta leskeksi jääneiltä kuorolaisilta.
Vaikeimman surun aika kesti vuoden verran. Silloin värikkäät vaatteeni jäivät vaatekaappiini. En voinut pukea niitä päälleni, koska värit olivat kadonneet elämästäni. Hiljalleen suru alkoi väistyä. Yhtenä päivänä huomasin, että aurinko paistaa ikkunasta sisään.
Leskenlehdet-ryhmä syntyi suruleirillä
Muutama vuosi myöhemmin osallistuin seurakunnan suruleirille. Se oli niin hyvä kokemus, että me leiriläiset halusimme jatkaa kokoontumisia. Siitä sai alkunsa vertaistukiryhmä Leskenlehdet, jossa käyn edelleen säännöllisesti. Vaikka suru ei ole enää elämässäni ajankohtainen asia, ryhmä on minulle tärkeä.
Yksin jäätyäni minun oli opeteltava paljon uusia asioita. Mieheni oli huolehtinut kotimme teknisistä asioista ja autosta. Kaivoin esiin rakennuspiirustukset ja pyysin alan asiantuntijan luokseni. Hän antoi hyviä neuvoja, joiden avulla olen selvinnyt.
Asun edelleen kodissamme Aurora-kissan kanssa. Teen päivittäin kävelylenkkejä, ja usein matkani suuntautuu metsäpoluille tai lähellä asuvan poikani perheen luokse. Kuljetan autollani viikoittain kahta lastenlastani harrastuksiin.
Oman kokemukseni pohjalta ajattelen, että suru on elettävä läpi, ja se vie oman aikansa. Siitä huolimatta leskeksi jääneen kannattaa edes jollakin tavalla pitää yhteyttä muihin ihmisiin. Kotiin ei kannata jäädä yksin. Normaaliin elämään palaaminen voi tuntua vaikealta, mutta se on tärkeää. Harrastukset ja ystävät auttavat siinä.”
Tietoa sururyhmistä Espoossa, Vantaalla ja Helsingissä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Itsemurhasta ja itsetuhoisuudesta runokirjan kirjoittanut Tarita Ikonen: ”Nykyään tiedän, etten ole vastuussa isäni kuolemasta”
Hyvä elämä HengellisyysViime jouluna jokin oli toisin. Suru isän kuolemasta oli alkanut tuntua lempeältä.
