Anni Pätsin mukaan hänen olisi ollut helpompaa hyväksyä isänsä kuolema, jos elämä olisi päättynyt vaikeaan sairauteen.
”Isä on kuollut” – Anni Pätsi sai apua isänsä itsemurhan käsittelyyn, ja nyt hän auttaa läheisensä menettäneitä nuoria
Anni Pätsi ajattelee menettäneensä maailman parhaan isän, jolla oli elämässään yksi tosi pimeä hetki.
Joulukuussa kolmetoista vuotta sitten Anni Pätsi astui bussiin Raumalla. Hän oli lähdössä tapaamaan vanhempiaan ja pikkuveljeään lapsuudenkotiinsa Helsinkiin. Matkustajia oli vain muutama, ja Pätsi valitsi paikan bussin perältä, viimeiseltä riviltä. Siellä saisi olla rauhassa.
Hän katseli maisemia ja mietti, aikoisikohan isä kokata taas viikonloppuna bravuuriaan, valkosipuli-chilikatkarapuja. Jouluunkin oli enää alle kaksi viikkoa, toivottavasti tulisi lunta.
Kolmen tunnin matkasta oli taitettu noin puolet, kun Pätsin kännykkä soi.
”Isä on kuollut”, kuului äidin tukahtunut ääni.
Kolme sanaa, ja elämä oli rikki
Anni Pätsi kuuli sanat, mutta ei ymmärtänyt. Viimeksi eilenhän hän oli soitellut isän kanssa ja oli puhuttu, että huomenna nähdään. Kaikki oli kuulostanut tavalliselta. Puhelun päätteeksi isä oli sanonut rakastavansa, kuten hänellä usein oli tapana sanoa, ja Anni oli vastannut, että niin hänkin rakastaa.
Ja miten niin itsemurha? Ei isä ollut vaikuttanut masentuneelta tai millään tapaa erilaiselta. Mutta ei äiti tällaisista asioista vitsailisi.
Ahdistus kasvoi.
– Olin yksin bussissa enkä voinut tehdä mitään. Makasin pitkälläni penkkirivillä ja vain itkin, tosi kovaa.
Sokki itsemurhasta tuli jälkijunassa. Hain apua, ja juttelu kriisityöntekijän kanssa auttoi.
Pätsi oli 19-vuotias ja vietti välivuotta keväällä loppuneen lukion jälkeen. Oli tuore itsenäistyminen, avoliitto ja uusi kotikaupunki, unelmia, joita odottaa.
Sitten kolme sanaa, ja elämä olikin rikki.
– Kaikki tavallaan pysähtyi siihen paikkaan. Olo oli epätodellinen, tunsin sekaisin surua, ahdistusta, syyllisyyttä ja myös voimakasta vihaa, Pätsi kuvailee.
– Miten isä saattoi sanoa rakastavansa, ja sitten hän jätti meidät?
Avoimuus auttoi menetyksen käsittelyssä
Kuolinuutista seuraavat päivät menivät kuin sumussa. Anni Pätsi otti sairauslomaa keikkaluonteisesta myyjän työstään päivittäistavarakaupassa ja jäi asumaan äidin ja veljen luokse, vaikka oli suunnitellut vain piipahdusta kotona.
Pätsi ei saanut nukuttua eikä syötyä. Silti piti alkaa järjestellä hautajaisia ja perunkirjoitusta, sillä Pätsi ei halunnut, että kaikki kaatuu äidin niskaan.
Äiti ja tytär kävivät yhdessä valitsemassa arkun ja ilmoittivat hautajaisista sukulaisille ja isän ystäville. Yhteistuumin päätettiin, että kuolintapaa ei salailla. Avoimuus auttoi menetyksen käsittelyssä, Pätsi kokee. Silti hän ajattelee, että jos isän elämä olisi päättynyt vaikka vaikeaan sairauteen, kuolema olisi ollut helpompi hyväksyä.
– Nyt päätös oli hänen itsensä, niin onhan se eri asia.
– Silti minulle oli ihan selvää, etten suostu häpeämään itsemurhaa.
Vertaistukijaksi läheisen menettäneille nuorille
Kun piti itsensä kiireisenä, se suojasi mieltä romahtamiselta. Isä oli kuollut, mutta trauma siitä oli liian vaikea kohdattavaksi.
Kunnes suru iski voimalla muutama kuukausi isän kuoleman jälkeen. Hallitsemattomat itkukohtaukset yllättivät milloin missäkin, ja välillä Pätsi näki unia, että isä onkin elossa.
– Se pieni hetki, kun herää ja tajuaa, ettei niin olekaan, on kuin jollain tasolla menettäisi hänet uudestaan. Se oli aika raakaa.
Hän ymmärsi, että ei voi loputtomiin yrittää paeta surua.
– Sokki itsemurhasta tuli jälkijunassa. Hain apua, ja juttelu kriisityöntekijän kanssa auttoi.
Jos ei ole kokenut läheisen äkillistä, traumaattista menetystä, ei voi tietää, miten vaikea asia se on käsiteltäväksi.
Silloin ei ollut saatavilla minkäänlaista vertaistukea surun ja trauman käsittelyyn, Pätsi harmittelee.
– Olisin varmasti hyötynyt siitä.
Tänä vuonna Pätsi kouluttautui itse vapaaehtoiseksi vertaistukijaksi läheisensä äkillisesti menettäneille nuorille. Hän kohtaa nuoria, joilta on kuollut esimerkiksi vanhempi itsemurhan kautta.
– Vertaistukityö on ollut itsellenikin tosi palkitsevaa. Jos ei ole kokenut läheisen äkillistä, traumaattista menetystä, ei voi tietää, miten vaikea asia se on käsiteltäväksi herkässä iässä.
Anni Pätsi on saanut lohtua siitä, että Jukka-isän jäljiltä ei löytynyt kuolinviestiä. ”Se olisi tarkoittanut, että teko olisi ollut harkitumpi.”
Surun raskain vaihe voi tulla vasta vuosien jälkeen
Joidenkin läheisensä menettäneiden nuorten kanssa Anni Pätsi on jutellut vain kerran, ja jo se on vienyt surevaa eteenpäin. Toisten nuorten kanssa tukityöskentely on jatkunut pidempään.
– Suru on niin yksilöllistä. Raskain vaihe voi tulla vaikka vuosia menetyksen jälkeen.
Tätä ulkopuoliset eivät useinkaan ymmärrä, Pätsi tietää myös oman kokemuksen kautta.
– Heti isän kuoltua sain tukea ja ihmiset kysyivät, miten jaksan. Mutta jo muutaman kuukauden kuluttua tuntui kuin kukaan ei enää edes muistaisi, mitä on tapahtunut. Siinä kohtaa tunsin syvää yksinäisyyttä.
Maailman paras isä
Jukka-isän jäljiltä ei löytynyt minkäänlaista kuolinviestiä. Se on tuonut Anni Pätsille lohtua alusta pitäen.
– Se olisi tarkoittanut, että teko olisi ollut harkitumpi. Nyt ajattelen, että se on ollut jokin tosi pimeä hetki, jolloin isä ei ole ajatellut ketään muuta.
Se, että selitystä teolle ei saanut, vaivasi silti pitkään. Ja kun vastauksia ei ollut, Pätsi alkoi syyttää itseään: Jos vain olisin tullut kotiin päivää aikaisemmin. Jos vain olisin ymmärtänyt, että isä kantoi jotakin raskasta sisällään.
Joskus hän syytti mielessään äitiään, sillä vanhemmilla oli ollut parisuhdeongelmia.
– Mutta ei kukaan pysty toista ihmistä estämään, jos hän on päättänyt tehdä itsemurhan.
Viiltävin suru on muuttunut vuosien aikana haikeudeksi. Välillä Pätsi huomaa toivovansa, että voisipa isää pyytää avuksi kunnostamaan kesämökkiä, tai olisipa kiva tehdä isän kanssa pyöräretkiä. Joskus, kun ikävä iskee, Pätsi kokkaa valkosipuli-chilikatkarapuja samalla tavalla kuin isä. Myös vasempaan ranteeseen tatuoitu teksti Take five muistuttaa isästä. Se oli yksi isän lempibiiseistä.
– Menetin maailman parhaan isän. Hän oli aina valmis auttamaan ja kannusti asioissa eteenpäin. Mutta onneksi sain kuitenkin pitää hänet 19 vuotta.
Mieli ry:n kriisipuhelin päivystää ympäri vuorokauden numerossa 09 2525 0111. Voit soittaa nimettömästi ja luottamuksellisesti.
Surunauha ry tarjoaa vertaistukea itsemurhan tehneiden läheisille, p. 040 545 8954 ja verkossa https://surunauha.net.
Vertaistukea läheisensä äkillisesti menettäneille nuorille
Suomessa kuolee vuosittain noin 750 ihmistä itsemurhaan ja liki 100 ihmistä henkirikoksen uhrina. Monelta heistä jää lapsia tai nuoria.
– Läheisen äkillinen menetys on nuorelle aina trauma, joka voi käsittelemättömänä johtaa esimerkiksi mielenterveysongelmiin ja kouluvaikeuksiin sekä altistaa syrjäytymiselle, sanoo Nuori suru -hanketta vetävä Virpi Ropponen.
Virpi Ropposen mukaan moni läheistään sureva nuori on saanut apua vertaistuesta. ”Kun löytyy saman kokenut, se on valtavan arvokasta.”
Valtakunnallisen, kolmivuotisen Nuori suru -hankkeen tavoitteena on tukea 16–23-vuotiaita nuoria, jotka ovat menettäneet läheisensä itsemurhan tai henkirikoksen kautta.
Hanke tarjoaa nuorelle vertaistukea, kuten oman tukihenkilön, jolla on omakohtainen kokemus esimerkiksi perheenjäsenen tekemästä itsemurhasta. Ammattilaisten ohjaamissa vertaistukiryhmissä on järjestetty työpajoja, joissa surua on voinut käsitellä maalaamalla, valokuvaamalla tai kirjoittamalla.
Vertaistuki on Ropposen mukaan osoittautunut toimivaksi tukimuodoksi nuoria autettaessa.
– Olemme saaneet hankkeesta tosi hyvää palautetta. Moni nuori on kokenut, että on jäänyt yksin syvän surun ja trauman kanssa, ja ettei kukaan muu ole tiennyt, mitä hän on käynyt läpi. Kun sitten löytyy saman kokenut, se on valtavan arvokasta, Ropponen sanoo.
Syyskuussa Helsingissä alkaa uusi sururyhmä, jonne nuori voi tulla matalalla kynnyksellä missä kohtaa surun käsittelyä tahansa – ja vaikka vain kuuntelemaan.
Sururyhmä noin 16–25-vuotiaille nuorille, joiden läheinen on kuollut itsemurhan tai henkirikoksen kautta 18.9.–16.10. (5 kertaa) Tyttöjen Talolla Helsingissä. Ilmoittautuminen 14.9. mennessä ns@surunauha.net tai p. 044 4939 246.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: En uskaltanut puhua itsemurha-aikeistani, ja syitä oli monia
PuheenvuorotOlen hyvin avoin ihminen, mutta ajatuksista elämäni päättämisestä en halunnut puhua edes lähimmille, kirjoittaa Jani Toivola.
