Keskeneräisyys on ihmisen perustila, mutta silti riittämättömyyden tunne piinaa meitä – miten hiljentää sisäinen moittija?

Keskeneräisyys on ihmisen perustila, mutta silti riittämättömyyden tunne piinaa meitä – miten hiljentää sisäinen moittija?

Itsensä hyväksyminen on sitä vaikeampaa, mitä kovemmalla äänellä sisäinen moittija huutaa. Keskeneräisyys on kuitenkin juuri se, mikä rakentaa sillan ihmisestä toiseen, pohtivat näyttelijä Lorenz Backman, filosofi Leila Haaparanta ja hengellinen ohjaaja Jaana Räntilä.

Riittämättömyyden tunne ja halu tulla hyväksytyksi vievät voimat. Näyttelijä, juontaja ja henkinen valmentaja Lorenz Backman tietää omasta kokemuksestaan niiden hinnan.

Yhden on pakko saada aina kymppi. Toinen oppii pysyttelemään poissa jaloista. Kolmas auttaa toisia vaikka viimeisin voimin. Mutta jos hyväksyntää etsii itsensä ulkopuolelta, sen perässä juokseminen ei lopu koskaan. Yliminä vaatii aina lisää. Jollakulla on aina enemmän.

– Kun näyttelin, en koskaan tyytynyt siihen, että joku tuli kiittämään, miten hyvä olin ollut. Kysyin aina, mihin pitäisi keskittyä, mitä muuttaa. Halusin olla vielä parempi. Juontokeikoilla ja luennoidessa oli tärkeää, miten voisi kehittää konseptia vielä lisää. Se tuotti jatkuvan huonouden tilan.

Tieto lisää riittämättömyyden tuskaa. Viihde ja media syöttävät koko ajan uusia ideaaleja.

– Törmään tähän työssäni jatkuvasti. Kaiken pitäisi olla viimeisen päälle. Omat vaatimukseni tuntuvat monesti kohtuuttomilta, Lorenz Backman kertoo.

Itseään ei voi hyväksyä hyväksymättä itseään. Backman puhuu paikoilleen jähmettyneistä alkuasetuksista. Vanhemmilla on suuri vastuu siitä, mitä lapsi oppii itsestään ajattelemaan.

Myös aivot asettavat rajoituksensa.

– Aivojen tapa järjestellä asioita on mustavalkoinen ja yksinkertaistava. Kun jonkun elämä näyttää ulkoapäin mahtavalta, luulen, että hänen elämänsä on mahtavaa. Menestyvät ihmiset tekevät kuitenkin valtavasti uhrauksia. Viisaiden puheiden takana voi olla paljon inhimillistä kärsimystä.

Menestyminen ja guruttelu lisäävät yksinäisyyttä.
Näyttelijä Lorenz Backman

Media viihteellistyy ja tekee meistä helpommin ohjailtavia, mutta samaan aikaan esitämme itsellemme suuria kysymyksiä ehkä enemmän kuin koskaan ennen.

Lorenz Backmanin mielestä itsensä tutkiminen on pelottavin matka maailmassa. Hän itse lähti tuolle matkalle uuvuttuaan työssään. Liian moni jättää kuitenkin lähtemättä ja elää elämänsä loppuun uskaltamatta koskaan sanoa ”ei” tai selvittämättä, mitä sisimmässään pelkää ja tuntee.

Monet sinnittelevät sitten kun -todellisuudessa.

– Kun erilaisia ideaalejaan laittaa yhteen, alkaa ajatella, että kunhan tämä ja tämä toteutuu, olen onnellinen. Tutkitusti kuitenkin tiedetään, että lottovoitto tuottaa onnellisuutta vain kahdeksi viikoksi. Samanlaisen pikalaastarin saa Ikeasta: kärry täynnä tavaraa ja näin halvalla. Huomenna se ilo on jo ohi.

– Mitä syvemmälle sukeltaa, sitä pitempään kestää nousta pintaan, Lorenz Backman sanoo.

Hän kuitenkin sukelsi, nousi ja tajusi, että vain omien kipupisteiden kohtaaminen voi auttaa meitä vapautumaan harha-askelista ja kiertoteistä, joille elämässä usein eksymme.

Backman oivalsi myös, että juuri keskeneräisyys luo siltoja ihmisten välille. Siksikin ideaalien tavoittelu tuntuu niin järjettömältä.

– Menestyminen ja guruttelu lisäävät yksinäisyyttä. Toista on keramiikan crackle-tekniikka. Siinä lasitettu esine laitetaan kylmään veteen ennen lasituksen kuivumista, ja pinta halkeilee, Backman kuvailee.

– Kun ihmiset kohtaavat toisensa cracklena, jotakin suurta syntyy. Syntyy yhteys. Ja sitähän me juuri kaikella yrittämisellä haemme. Sitä, että meidät hyväksyttäisiin sellaisina kuin olemme.

Aikaisemmin Lorenz Backman ajatteli olevansa kuin sipuli, josta ongelmia kuorimalla löytyisi jokin autenttinen minä. Mutta niin se ei ollut. Sipuli tuottaa aina uusia kerroksia. Siksi Backman päätti yrittää keskittyä ongelmien sijaan siihen, missä on hyvä.

– Joka keikan jälkeen kirjasin onnistumiset ylös, tarjosin itselleni hyvän ruuan ravintolassa ja taputin olkapäätäni, että vitsi, Lore, tosi ­hyvä.

Vaikka Lorenz Backman edelleen saarnaa, että ole paras versio itsestäsi, sitä ei pidä ymmärtää väärin. Slogan voisi yhtä hyvin olla: Olet paras versio itsestäsi.

– Kyse on siitä, että on luovuttava tyytymättömyydestä ja lakattava yrittämästä. Avauduttava sille, mitä on ja mitä osaa. Miten hullua, että pätemisen tarve ja jännittäminen kutistavat meidät murto-osaksi siitä, mitä me oikeasti olemme.

Löydä tasapaino tavoitteiden ja mahdollisuuksien välille

Millaisista aineksista tämä jäytävä keskeneräisyyden tunteemme on tehty?

Filosofi, professori Leila Haaparanta arvelee yhdeksi osatekijäksi muuttunutta ihmiskäsitystä.

– Stressiä on varmasti ollut aina, ja valmiiksi saaminen on tuottanut iloa. Nykyisessä ja menneessä ihmiskäsityksessä on kuitenkin suuri ero. Aristotelinen käsitys ihmisen olemuksesta murtui modernin individualismin myötä. Ei ajateltu enää, että olisi yksi ihmisen malli, vaan jokaisella oli oma itsenäinen ihmisyytensä, Haaparanta sanoo.

Ilman yhteisen ihmisyyden ihanteen turvaa meidät on siis heitetty maailmaan ominaislaatuamme etsimään.

Ennen kylän suutarille riitti se, että hän oli hyvä suutari.

– Sen kielteinen puoli oli tietenkin se, ettei hän saanutkaan olla muuta. Suutari pysyköön lestissään, sanottiin. Hyvä puoli oli kuitenkin se, ettei hänen tarvinnut kyetä muuhun, Haaparanta huomauttaa.

Yksittäiseen elämän etappiin ei pitäisi panna liikaa painoa. Se on vain osa kokonaisuudesta.
Filosofi Leila Haaparanta

Nyt mahdollisuutemme ovat moninkertaistuneet. Toisin kuin aiemmin eläneillä meillä on resursseja, sekä aikaa että rahaa. Se johtaa Leila Haaparannan mukaan siihen, että pyrimme eteenpäin väsyttävän monessa asiassa.

– Kun on mahdollista tehdä sitä ja tätä, keskeneräisiä asioita on yksinkertaisesti liikaa, vaikka yksittäinen projekti voisi olla kuinka innostava.

Ennen hyvän elämän areenana oli kyläyhteisö tai kortteli. Nyt internet ja sosiaalinen media räjäyttävät pihamme maailman kokoiseksi. Ei riitä, että on oman yhteisönsä kaunein ja paras. Pitää olla kaunein ja paras koko maailmassa.

– Sosiaalisessa mediassa joutuu vertaamaan itseään ihmisiin, joiden ei aikaisemmin tiennyt edes olevan olemassa, Haaparanta sanoo.

– Erityisen vaikeaa se on nuorille, jotka joutuvat jo todella nuorina päättämään, missä olla paras. Monet orastavat alut ja vaihtoehdot kuihtuvat pois vain siksi, ettei niiden kypsymiselle ole aikaa.

Myös työelämä on muuttunut, Leila Haaparanta muistuttaa. Ammatti-identiteeteistä on tullut liukuvia, ja tehtävästä toiseen pitää kyetä siirtymään joustavasti. Työn ja vapaa-ajan ero ei ole selkeä.

– Monesta työstä on tullut myös esiintymisammatti. Enää ei riitä, että osaa asiansa. Pitää myös näyttää ja kuulostaa hyvältä. Valmistautuminen, kropan treenaaminen ja itsensä laittaminen tapahtuvat kaiken lisäksi usein vapaa-ajalla, Haaparanta sanoo.

– Ulkopuolelta omaksuttujen esikuvien ja vaatimusten keskellä on pidettävä yllä sekä ruumiillisia että henkisiä projekteja. Ei ihme, jos siinä menettää otteen omaan minäänsä.

Jossakin projektissa onnistuminen voi kasvaa vuoren korkuiseksi.

– Yksittäiseen elämän etappiin ei pitäisi panna liikaa painoa. Se on vain osa kokonaisuudesta. Elämäni teos jatkuu niin kauan kuin elän. Se ei tule koskaan valmiiksi, ja toisaalta jokainen pieni kaistale on osa sitä.

Keskeneräisyyden pitäisi tuottaa iloa: minulla on vielä opittavaa. Ja eikö ihminen lopulta nauti asioista, jotka ovat tekeillä? Hän innostuu siitä, että lankoja on kutomatta, tapetteja vaihtamatta, nuotteja säveltämättä.

– Ihminen haluaa, että hänellä on mitä odottaa. Elämäntaitoa on se, että löytää tasapainon mahdollisuuksiensa ja tavoitteidensa välillä, Haaparanta kiteyttää.

Mitä enemmän ihmiset paljastavat omia haavojaan, sitä enemmän he kokevat yhteyttä toisiinsa

Keskeneräisyys on ihmisen perustila, vahvistaa psykoterapeutti, hengellinen ohjaaja Jaana Räntilä.

– Jos olisimme valmiita, ei olisi intoa eikä pyrkimystä mihinkään. Kaikki kasvu ja kehitys lähtee puutteesta, tyytymättömyydestä.

Mutta täydellisyys, se on fantasia. Psykoanalyyttinen psykoterapia näkee sen lapsuuden varhaisen symbioosin ja myyttisen paratiisin kaipauksena.

– Ihmisellä on illuusio täydestä tyydytyksestä, vaikka eihän sellaista koe kuin ohimennen, rakastellessa tai rakastuessa, Räntilä sanoo.

Jos elämää rakennetaan ulkoisen kautta, voi luulla, että siitä tulee jonakin päivänä valmis, mutta nykyään status ja materia eivät enää tuota tyydytystä. Ihmisestä itsestään on tullut hyvän elämän mitta.

– Ja sitten olemme pulassa, kun yritämme kasvaa ihmisinä yksin, self help -oppaita lukien. Terve identiteetti rakentuu vain suhteessa toiseen, Jaana Räntilä sanoo.

Myös hän tunnistaa muutoksen suhteessa ­ideaaliin.

– Aikaisemmin toisen paremmuus ei välttämättä herättänyt toimintatarvetta. Nyt toisen paremmuuden nostattamista vaikeista tunteista pyritään eroon tavoittelemalla samaa ideaalia sen sijaan, että jokainen työstäisi omaa erityistä ominaislaatuaan.

Liian vaativa yliminä on kekseliäs ja kohtuuton.

– Terve aikuinen tuskin ajattelee, että minun pitäisi olla maailman kaunein tai rikkain, Mutta helposti hän vaatii itseltään, että työssä pitäisi jaksaa tappiin asti tai vanhempana ja puolisona olla täydellinen, Räntilä ihmettelee.

Mustavalkoinen uskonkäsitys vie harhaan, sillä ei Jumala halkaise elämäämme hyvään ja pahaan. Hän kantaa elämämme pahan.
Hengellinen ohjaaja Jaana Räntilä

Jokaisen egolla on vaatimuksensa. Mutta mitä hyväksytympi ihminen on saanut lapsena olla ja mitä paremmin vanhemmat ovat osanneet peilata hänen tunteitaan, sitä vähemmän hänellä on sisäisiä vaatijoita.

Jos varhaislapsuuden vuorovaikutuksessa on ollut puutteita, jää ihmisen egoon ideaali, jonka vanhemmat ovat meihin alitajuisesti siirtäneet. Kun vanhempi ei ole osannut kannatella lapsen minuutta eikä peilata, mitä lapsi tuntee ja tarvitsee, tälle jää kokemus, ettei ole hyväksytty sellaisena kuin on.

Tällöin avuksi voi tulla terapia.

– Terapia yrittää vaientaa ja pienentää sisäistä moittijaa ja päästää minuuden vapaaksi patologisesta itsensä väheksymisen ansasta, Jaana Räntilä selvittää.

Keskeneräisyydessä häntä hämmentää sen aiheuttama häpeä.

– Asiahan on niin, että mitä enemmän yhteisön jäsenet paljastavat omia haavojaan, sitä enemmän he kokevat yhteyttä toisiinsa. Pärjää­vien ja osaavien kesken taas täytyy aina yrittää olla se parempi versio itsestään.

Elämässä on Räntilän mukaan kyse siitä, miten tulemme toimeen sisäisen pahan olon ja puutteen kokemuksemme kanssa ja miten selviämme tyytymättömyytemme synnyttämästä ­aggressiosta.

– Kristinuskossa tässä kohdassa astuu näyttämölle Jeesus. Hän kesti romahtamatta aggression, otti itseensä koko maailman pahan olon, ei pelännyt edes kuolemaa vaan voitti sen, Räntilä sanoo.

Hengellisenä ohjaajana Jaana Räntilä näkee, että armoa on vaikea ottaa vastaan, jos pyrkii täydellisyyteen. Jumalakuva on tärkeä.

– Omaa epätäydellisyyttään on vaikea hyväksyä, jos ei näe Jumalaa myötätuntoisena.

Ihmisen osa on kuitenkin olla ihminen, keskeneräinen.

Ilman hyväksyntää, siis armoa, keskeneräisyys on aina moite tai vaade. Mutta jos keskeneräisyys saa olla osa minua, se muuttuu siedettäväksi.

– Paha olo ei poistu kieltämällä tai tuomitsemalla vaan kantamalla, Räntilä sanoo.

– Mustavalkoinen uskonkäsitys vie harhaan, kun se puhuu Jumalasta halkojana, pahan poispyyhkijänä. Ei Jumala halkaise elämäämme hyvään ja pahaan. Hän kantaa elämämme pahan. Sovitus on sitä, että hän sovittaa sen yhteen hyvän kanssa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi