Kati Reijonen miettii, olisiko mahdollista elää Jeesuksen opetusten mukaan, etukäteen murehtimatta tulevaa.
Kati Reijonen käy vääntöä Jumalan kanssa ja ihmettelee suomalaisten henkisyyskammoa
Kati Reijosella on pakkomielle etsiä ja ymmärtää. Hän toivoo, että Jumalasta voisi puhua saarnaamatta tai pilkkaamatta.
Joskus seitsemän, kahdeksan vuotta sitten Kati Reijosen elämässä alkoivat asiat yksi toisensa jälkeen luhistua. Mies halusi erota. Työpaikka meni. Lapsi sairastui vakavasti.
– Kaikki lakosi kerralla. Varsinkin avioliiton hajoaminen tuli ihan puun takaa. Olin kuvitellut, että minulla olisi ihminen, joka tukisi minua elämäni loppuun asti. Yhtäkkiä huomasin, että olin täysin yksin. Toisaalta aloin ymmärtää, että kaikki, mitä olin tehnyt siihen asti, oli huteralla pohjalla. Tuli kokonaisvaltainen merkityskriisi, Reijonen kertoo.
Hän oli saanut puolisonsa kanssa kolme lasta, asunut useampia vuosia ulkomailla, väitellyt tohtoriksi ja luonut uraa muotoilun asiantuntijana. Kun se kaikki romahti, hänelle tuli vahva tunne, ettei hän halunnut palata takaisin entisenlaiseen elämään.
– Entä jos tämän elämän voisikin elää toisella tavalla? Entä jos elämä ei olekaan suorittamista, pätemistä, saavuttamista ja omaisuutta? Kauan sitten hautaamani jumalakaipuu aktivoitui. Yhtäkkiä minusta tuntui, ettei millään muulla kuin tällä yhdellä asialla ole oikeasti merkitystä, Reijonen kertoo.
Usko auttaa menemään vaikeiden kokemusten läpi
Silloin kauan sitten, kaksikymppisenä, jumalakaipuu ja osaksi myös brittiläinen Mennyt maailma -televisiosarja sai Kati Reijosen lähtemään Saksaan katoliseen luostariin. Varsin pian romanttiset nunnahaaveet karisivat ja hän ymmärsi, ettei hänellä ollut todellista luostarikutsumusta. Nunnat, joista monet olivat tulleet luostariin jo teini-ikäisinä, vakuuttelivat, että oli aivan yhtä arvokasta palvella Jumalaa maailmassa.
Reijonen palasi Suomeen ja alkoi elää samanlaista elämää kuin muutkin ikäisensä. Etsintä unohtui – mutta alkoi romahduksen myötä keski-iässä uudelleen.
– Yksi lempisanontani on, että ihminen ei tiedä tarvitsevansa Jumalaa, kunnes Jumala on ainoa, mitä hänellä on, Reijonen hymähtää.
Rukoilen koko ajan, mutta erittäin harvoin saan mitään vastauksia – enkä koskaan sitä, mitä pyydän.
Jumalaa Reijonen ei osaa vastoinkäymisistään syyttää. Hän ajattelee, että koska olemme sairastuvaisia ja kuolevaisia, joudumme joskus luopumaan kaikesta, ja siksi kärsimys vääjäämättä kuuluu elämään.
– Ei siltä voi millään tavalla suojautua. Voi heristellä Jumalalle nyrkkiä ja kysyä, miksi hän antaa tämän tapahtua. Mutta siinä samalla tajuaa, että Jumalahan auttaa. Usko Jumalaan auttaa selviämään ja menemään vaikeiden kokemusten läpi.
Jumala puhuu hiljaisuudessa
Merkityskriisi sai Kati Reijosen lukemaan valtavat määrät uushenkistä ja elämäntaitokirjallisuutta – juuri niitä kirjoja, joille hän oli aiemmin naureskellut ja tuhahdellut. Se sai hänet myös opiskelemaan meditaation opettajaksi Yhdysvalloissa ja lopulta katsomaan kristinuskoa ja Jeesuksen opetuksia uusin silmin.
– En ollut koskaan ajatellut, että synti voisi olla myös sitä, ettei tee oikeutta itselleen: ampuu ohi maalin eikä ole se, joka oikeasti on. Tai ettei Jumalan valtakunta ole tuolla eikä täällä, vaan tila, jossa ihminen on aidossa yhteydessä itseensä ja siten myös Jumalaan. Ja että helvetti on itse asiassa tila, jossa ihminen ei ota vastaan Jumalan rakkautta.
Viime vuonna Reijoselta ilmestyi kirja Iso ajatus. Pitäisikö Jumalalle antaa vielä mahdollisuus. Siinä hän pohtii jumalasuhdettaan.
– Minulla on Jumalan kanssa vääntöä. Rukoilen koko ajan, mutta erittäin harvoin saan mitään vastauksia – enkä koskaan sitä, mitä pyydän. Mutta joskus käy niin, että kun katson elämääni taaksepäin, huomaan, että tuo juttu menikin just parhaalla mahdollisella tavalla, Reijonen kertoo.
– Minusta tuntuu, että Jumala kyllä ohjaa meitä. Luulen, että se sisäinen viisaus, joka hiljaisuudessa nousee esiin, on Jumalan puhetta.
Onko Jumala energiaa tai jotakin, minkä osasia me kaikki olemme? Sitä Reijonen ei tiedä. Pääasia on, että Jumala on.
– Tämä maailma olisi lohduton ja huippuankea ilman Jumalaa. On oltava joku pyhä, joku absoluuttinen rakkaus, joka on kaiken tämän kauheuden takana.
Jos eläisi murehtimatta?
Nyt Kati Reijonen viimeistelee kolmatta kirjaansa. Sen ydinkysymys on, olisiko mahdollista elää niin kuin Jeesus ja monet muut hengelliset opettajat ovat kehottaneet, murehtimatta.
– Mitä tapahtuisi, jos me vain heittäytyisimme elämän virtaan? Minulle se on vaikeaa. Huomioni kääntyy automaattisesti uhkakuviin, ja mietin, mikä kaikki voi mennä pieleen, Reijonen kertoo.
– Toisaalta kaikki on aina järjestynyt. Tässähän minä vielä olen. Katto on pään päällä ja ruokaa kaapissa. Mutta siitä huolimatta tuntuu, että tulevaisuus on mörkö.
Tämä maailma olisi lohduton ja ankea ilman Jumalaa. On oltava joku absoluuttinen rakkaus, joka on kaiken tämän kauheuden takana.
Reijosella pyörii mielessä jo seuraavankin kirjan aihe: Jeesus. Tai pikemminkin hänen oma suhteensa Jeesukseen. Tai vielä tarkemmin: se ettei sellaista suhdetta ole.
– Huomaan, että sivuutan Jeesuksen. Rukoilen tosi paljon, mutten Jeesusta vaan Jumalaa, Reijonen kertoo.
– En osaa sanoa, mitä ajattelen Jeesuksen jumaluudesta tai pelastusopista. Minun on vaikea ymmärtää, mitä tekemistä sillä, että Jeesus roikkui ristillä, on minun syntieni kanssa. En osaa käsittää sitä muuten kuin tarinana, jolla kieltämättä on valtava voima. Ihmisten puolesta kuoleva Jumala on suurin tarina, mitä ikinä on kerrottu.
Ystävät ihmettelevät tämän tästä, eikö Reijosen etsintä ja ymmärtämisen pakkomielle ikinä lakkaa ja miksi asiat pitää ottaa niin raskaasti. Reijonen puolestaan ihmettelee, miten muut ihmiset näyttävät elävän elämäänsä ihan tyytyväisinä.
– Että eivätkö niitä vaivaa nämä asiat ollenkaan? Mehän emme edes tiedä, olemmeko me olemassa. No, ehkä kelailu on välillä mennyt minulla vähän överiksikin.
Jeesuksen jumaluus ja pelastusoppi ovat Kati Reijoselle hankalia kysymyksiä. Jeesus-nukke on matkamuisto Lissabonista.
Kirkon kynnys tuntuu korkealta
Suomessa ollaan Kati Reijosen mukaan jumalakammoisia ja henkisyyskammoisia.
– Kun käyn luennoimassa, minulle on annettu usein ohje, että puhu mistä tahansa, mutta älä Jumalasta.
Reijosen mielestä se on outoa, sillä suurin osa suomalaisista kastetaan, käy rippikoulun ja siunataan hautaan. Hän ihmettelee, miksi tavallinen ihminen, joka ei ole mikään uskovainen, ei voisi puhua Jumalasta.
Kun Reijosen jumalapohdinnat ilmestyivät viime vuonna kirjana, hän sai jonkun verran yhteydenottoja konservatiivisilta kristityiltä. Heidän kanssaan ei hänen mielestään syntynyt aitoa keskustelua.
– Tuntui, että he kelasivat koko ajan samaa litaniaa. Mietin, mitä ne sanat tarkoittivat. Eihän Jeesus puhunut sillä tavalla. Miten kirkosta on tullut itseään ruokkiva retorinen kupla, jossa vain toistellaan samoja asioita? Onko syynä se, etteivät ihmiset itsekään uskalla katsoa oman uskonsa ytimeen?
Kirkon olisi Reijosen mukaan pitänyt pystyä parempaan.
– Kirkko on menettänyt otteensa ja voi kyllä syyttää siitä itseään. Jotainhan on pitänyt tapahtua, kun ihmisistä on tullut niin kirkko- ja jumalavastaisia. Toisaalta kirkko on niin kuin me ihmisetkin: epätäydellinen yritys tavoittaa jotakin, mitä on mahdotonta tavoittaa.
Reijonen huomauttaa, että eipä hän juuri itsekään käy kirkossa, vaikka siihen kuuluukin. Kynnys tuntuu kovin korkealta. Jonkinlainen kynnys oli olemassa jo aikoinaan, kun hän oli seurakuntanuori.
– En koskaan päässyt sisälle ydinporukkaan. En osannut olla sellainen kuin olisi pitänyt enkä hallinnut retoriikkaa. Jo sieltä minulle on jäänyt sellainen tunne, että minua ei oikein hyväksytä kirkkoon.
Kati Reijonen, 59, kutsuu itseään entiseksi asiantuntijaksi, nykyiseksi ihmettelijäksi. Hän on kirjoittaja, blogisti ja muotoilukouluttaja.
Reijonen on kirjoittanut kaksi kirjaa: Lyhyt matka perille (2016) ja Iso ajatus (2018). Hän viimeistelee kolmatta kirjaa ja luennoi sisäisestä vastuullisuudesta muotoilualan oppilaitoksissa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kuula: Onko kirkko työntänyt Jumalan sivuun, kuten Agricolaliikkeen pappi Henrik Wikström väittää?
PuheenvuorotMonet ihmettelevät, että miten niin ympäristöön tai vähemmistöihin keskittyminen on pois uskon sanomalta. Uskosta seuraa vastuu.
