– Kyyneleet ovat usein suora reitti siihen, mikä on elämässä totta, Kaisa Kuurne sanoo. Bella-mäyräkoira sai perheestä uuden kodin Kuurneen isäpuolen kuoleman jälkeen.
Lapsettomuus ja äidin kuolema veivät sosiologi Kaisa Kuurneen kriisiin, jossa oli pakko hyväksyä elämän arvaamattomuus
Kaisa Kuurneen elämässä tapahtui monta surullista asiaa peräkkäin eikä mikään tuntunut menevän kuten hän toivoi. Tuskallisista kokemuksista alkoi sisäinen matka kotiin.
Sosiologi Kaisa Kuurne oli 26-vuotias, kun hänen elämäänsä tuli odottamaton murroskohta. Marraskuussa 2003 stressaantunut jatko-opiskelija jätti yliopiston arjen taakseen ja meni äitinsä ja isäpuolensa luokse lepäämään.
Väitöstutkimustaan aloitteleva Kuurne oli tuolloin ensimmäisessä avioliitossaan. Toiveet yhteisestä lapsesta olivat korkealla, mutta lasta ei kuulunut.
Tilanne johti kriisiin, jossa Kuurneen käsitykset itsestään ja elämästään romahtivat. Isossa perheessä kasvaneen Kuurneen mielikuvissa äidiksi tuleminen kuului itsestään selvästi aikuisen naisen elämään. Nyt perheuutisen tilalla oli jäytävä epävarmuus siitä, voiko hän saada lapsia.
– Tuntui siltä kuin olisin pudonnut maailman ulkopuolelle, Kuurne sanoo.
Romahduksesta alkoi elämänvaihe, jota Kuurne kutsuu pimeiksi vuosikseen. Lapsettomuushoidot olivat elimistölle äärimmäisen rankkoja ja niihin liittynyt toivon ja epätoivon kierre kulutti voimavaroja. Raju sisäinen ahdistus sai hänet aloittamaan pitkän psykoterapian.
Ristiäiset tuntuivat oman lapsen hautajaisilta
Lapsettomuuden aiheuttama kriisi oli vaikeimmillaan, kun Kuurneen äidillä todettiin laajalle levinnyt syöpä. Elinaikaa ei ollut paljon. Äidin viimeisinä viikkoina Kuurne jäi pois töistä ja oli mukana tämän saattohoidossa.
– Äiti kuoli vuonna 2005 samaan aikaan kun unelmat omasta lapsesta otettiin pois. Silloin muistan ajatelleeni, että en ole koskaan voinut näin huonosti.
Kaksi vuotta myöhemmin Kuurne toimi saattohoitajana myös isoäidilleen, jonka ainoa lapsi hänen äitinsä oli ollut.
Kun Kuurne väitteli tohtoriksi keväällä 2010, hänen koiransa Mimi menehtyi munuaisvikaan. Kuurne siirsi väitöstilaisuuttaan voidakseen olla koiran kanssa niin kauan kuin se oli koiralle hyväksi.
– Kaikki eivät ymmärrä tätä, mutta koiran kuolema oli raju kokemus. Jollakin tavalla Mimi oli ensimmäinen lapseni.
Oivalsin, että elämän rakentaminen siitä, mitä ei ole, on masennuksen tie.
Kuurne tunsi elävänsä täysin erilaisessa todellisuudessa kuin muut ikäisensä. Viidentoista vuoden aikana hänen lähipiirissään oli syntynyt 27 lasta. Ystävien ja sisarusten lasten ristiäiset tuntuivat oman lapsen hautajaisilta.
Sisäisessä mielikuvassa Kuurne tunsi kipunsa olevan kuin pahka. Se kantoi menetettyjä läheisiä, syntymätöntä lasta ja kuollutta koiraa kuin alkioita.
– Kriisi jatkui niin kauan kuin kieltäydyin suostumasta tilanteeseeni ja siihen, että lasta ei tule.
Romaanihenkilön sanat johtivat oivallukseen
Kirkkaat oivallukset tulevat Kaisa Kuurneelle usein kirjallisuuden tai musiikin kautta. Niin kävi myös vuonna 2009, kun hän alkoi vähitellen hyväksyä oman elämänsä.
Uudenlainen tapa olla olemassa sai sanat, kun Kuurne luki Nancy Hustonin kirjaa Kiitospäivän illallinen. Yksi kirjan henkilöistä sanoi, että elämää ei voi rakentaa aineksista, joita siinä ei ole.
– Oivalsin, että elämän rakentaminen siitä, mitä ei ole, on masennuksen tie. Silloin päätin, että otan oman elämäni omakseni.
Saman vuoden pääsiäisviikolla Kuurne kuunteli Töölön kirkossa Johannes-passiota yhdessä isänsä Simo Kuurneen kanssa ja pohti elämäänsä. Avautuessaan musiikin kauniille rehellisyydelle hän huomasi katselevansa itseään uudella tavalla.
– Ymmärsin, että äitiys ei ole kiinni siitä, onko minulla oma lapsi. Näin, että olen kokonainen naisena ja omana itsenäni ja minussa on ominaisuuksia, joita maailma tarvitsee.
Kuurne päätti luopua lapsettomuushoidoista. Päätös ei syntynyt ilman kyyneliä, mutta nyt itku oli parantavaa.
Seurasi hyviä vuosia, joiden aikana puolisot matkustivat ja tekivät asioita yhdessä. Läheiset suhteet sisarusten lapsiin lievittivät lapsettomuuden surua. Edessä oli kuitenkin uusi luopuminen, kun avioliitto päättyi eroon.
Mikään Kuurneen elämässä ei näyttänyt olevan hänen omassa hallinnassaan tai menevän niin kuin hän oli ajatellut ja toivonut. Kaiken keskellä hän koki myös helpotuksen tunteita.
– Kysyin itseltäni, miksi ylipäätään suorittaisin elämässä mitään, jos mikään niistä asioista, joita olen yrittänyt eniten, ei onnistu.
– Koen, että olen saanut osakseni valtavan paljon armoa, jota en ole ansainnut tai odottanut, Kaisa Kuurne sanoo.
Sisäisen orvon kohtaaminen vie kotimatkalle
Radikaali kysymys avasi yhteyden uudenlaisiin unelmiin ja ajatuksiin. Aikaisemmin Kuurneen sisäinen kriitikko oli pysäyttänyt ne kysymällä ”olisinko hyvä tässä?” tai ”onkohan tämä liian outoa?” Nyt elämä näyttäytyi niin ainutkertaisena ja katoavana, että tutussa lokerossa pysyminen ei tehnyt sille oikeutta.
Tarvittiin jotakin muuta, jonkinlainen hyppy.
– Tunsin olevani täysin paljas ja uuden edessä. En voinut enää rakentaa elämääni ja identiteettiäni sen varaan, kuka olen suhteessa toisiin. Oli pakko lähteä sisäiselle matkalle ja katsoa, mitä sieltä löytyy.
Tieteellisen työnsä rinnalla Kuurne alkoi opiskella epätavallisia ja akateemiselle tutkijalle odottamattomiakin asioita. Hän aloitti joogaopettajan ja henkisen valmennuksen koulutukset sekä hakeutui opiskelemaan villinaisen arkkityyppiä jungilaisesta näkökulmasta amerikkalaisen psykoterapeutin ja runoilijan Clarissa Pinkola-Estésin oppilaana.
Tänä syksynä ilmestyneessä, yhdessä isänsä kanssa kirjoittamassaan kirjassa Sisäisen orvon viisaus Kuurne kokoaa yhteen omien kokemustensa, elämän murtumakohtia käsitelleen tutkimustyönsä ja uusien opintojensa antia. Kuurneen isä tuo kirjaan vuosikymmenien kokemuksensa elämänkriiseistä kärsivien ihmisten erikoislääkärinä ja terapeuttina.
Kirjan mukaan kaikki ihmiset jakavat saman sisäisen orvon kokemuksen, joka nousee elämän perimmäisestä turvattomuudesta. Hylkäämisen ja rakkauden ulkopuolelle jäämisen kokemus nousee pintaan kriiseissä, joissa lapsuudessa opitut elämänmallit pettävät.
Tuskallisten kokemuksen hyväksymisestä voi alkaa sisäinen matka kotiin.
Kotona oleminen merkitsee Kuurneelle oman itsen ja oman elämäntarinan eri puolien sallimista silloinkin, kun ne eivät ole eheitä ja kauniita.
– Koti on siellä, missä ei tarvitse peitellä eikä pinnistellä, vaan voi katsoa itseä ja omaa elämää rehellisesti ja hyväksyvästi: näin on ollut ja näin on.
Elämä yllätti vielä yhdellä ihmeellä
Keväällä 2014 Kaisa Kuurne vastasi netti-ilmoitukseen, jossa etsittiin kotia romanialaiselle orpokoiralle. Hän antoi koiralle nimeksi Lili.
– Kun istuimme taloni portailla Lilin kanssa ja se painautui kylkeäni vasten, tunsin olevani taas kotona. Kaksi orpoa oli löytänyt toisensa.
Sitten Kuurne uskaltautui treffeille kuopiolaisen miehen kanssa, vaikka ei tuntenut olevansa vielä valmis vakavaan suhteeseen. Mieli muuttui kuitenkin nopeasti, kun he rakastuivat.
Koti on siellä, missä voin katsoa itseä ja omaa elämää rehellisesti ja hyväksyvästi.
Pariskunta meni naimisiin ja Kuurne muutti Kuopioon miehensä Petteri Karttusen ja tämän kahden murrosikäisen pojan luokse.
– Tajusin, että nyt on parasta ottaa vastaan se, mitä elämä minulle antaa, Kuurne sanoo.
Vuonna 2016 perhe kasvoi Bella-mäyräkoiralla, joka tarvitsi kodin Kuurneen isäpuolen kuoleman jälkeen. Viime vuonna elämä yllätti Kuurneen vielä yhdellä ihmeellä, jota hän ei ollut uskaltanut toivoa: 40 vuoden iässä hän huomasi olevansa raskaana.
Pariskunta muutti Helsinkiin tämän vuoden kesäkuussa. Heinäkuussa perheeseen syntyi tytär Magda Eeva Kukka.
Kaisa Kuurne pysähtyy katsomaan neljä kuukautta vanhaa tytärtään, joka on herännyt päiväuniltaan ja kuuntelee äitinsä puhetta tarkkaavaisena.
– Voiko olla jotakin näin suloista kuin tämä? Koen, että olen saanut osakseni valtavan paljon armoa, jota en ole ansainnut tai odottanut.
Kuka?
Kaisa Kuurne, 41, on sosiologian ja sosiaalisen hyvinvoinnin tutkimuksen dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Hän on myös joogaopettaja, retriitinohjaaja ja elämäntaidon ohjaaja.
Mitä?
Lokakuussa ilmestyi Kaisa Kuurneen ja hänen isänsä, erikoislääkäri ja terapeutti Simo Kuurneen yhdessä kirjoittama kirja Sisäisen orvon viisaus – kuinka löydän kotiin (Basam Books).
Motto
”Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotakin hyvää.” – Eeva Kilpi
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Lapsettomuutta on helpompi perustella järkisyillä kuin toivetta lapsesta: ”Siinä on jotakin mykkää ja alkukantaista”
Hyvä elämäSaara Turunen esittelee tarkkanäköisessä romaanissaan lukuisia syitä valita lapseton elämäntapa. Kaipuuta äitiyteen on vaikeampi selittää.
