Nunnan sydämeen ilmestynyt krusifiksi on yksi keskiajan oudoista ihmeistä – tuolloin kaikessa nähtiin jonkin yliluonnollisen voima
Pyhimyksillä oli keskiajan ihmisten arjessa tärkeä rooli. Heiltä haettiin apua, kun ongelma ei ratkennut ihmisvoimin.
18. elokuuta vuonna 1308 muuan Clara kuoli. Hän oli Italian Montefalcossa sijaitsevan augustinolaisluostarin abbedissa ja tunnettu niin sairaiden parantajana kuin askeetikkona ja näkyjen näkijänä. Hän oli myös sairastellut paljon.
Viiden päivän kuluttua kuolemasta kolme nunnaa ryhtyi balsamoimaan Claran ruumista. Sitä varten he avasivat ruumiin ja poistivat sisäelimet. Claran sydän otettiin erilleen.
Yksi sisarista avasi sydämen ja löysi sieltä pienen krusifiksin. Seuraavana päivänä nunnat huomasivat sydämessä myös pienoiskokoiset Jeesuksen kärsimyksen välineet: orjantappurakruunun, ruoskan, pilarin, vitsan ja sienen. Vainajan sappirakossakin oli jotakin kummallista. Sieltä löytyi kolme pyöreää kiveä, joiden nunnat tulkitsivat olevan Pyhän Kolminaisuuden symboleita.
Clara Montefalcolaisen tarina on yksi niistä, jotka kerrotaan Sari Katajala-Peltomaan, Jenni Kuulialan ja Marika Räsäsen kirjassa Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä (Gaudeamus 2022). Kirjan päälähteenä ovat olleet keskiaikaiset kanonisaatio- eli pyhimykseksijulistamisprosessien asiakirjat. Niihin on kirjattu todistajien kertomia ihmeitä, joita pyhänä pidetyn henkilön on katsottu tehneen.
Claran esimerkiksi kerrotaan ilmestyneen naiselle, joka rukoili apua vankilassa olevalle miehelleen. Seuraavana aamuna mies vapautui. Kymmenvuotias poika, jonka jalat olivat syntymästä asti olleet epämuodostuneet, puolestaan parani Claran haudalla.
Samastumista Kristuksen kärsimykseen
Eläessään Clara oli sanonut luostarinsa sisarille, että hänellä on Jeesus Kristus sydämessään. Hän oli myös kieltäytynyt ottamasta vastaan ristinmerkkiä, koska hänellä oli krusifiksi rinnassaan. Sisaret olivat ajatelleet, että Claran lausahdukset kuvaavat hänen mystisiä kokemuksiaan. Vasta ruumiinavaus paljasti heille, että kyse ei ollutkaan pelkästä kielikuvasta.
Kokemukset läheisestä yhteydestä Kristukseen ja eläytyminen hänen kärsimyksiinsä olivat tyypillisiä myöhäiskeskiajalla kukoistaneelle Kristus-mystiikalle. Clara oli yksi sen edustajista.
Keskiajan kulttuurihistorian dosentti Marika Räsänen Turun yliopistosta kertoo, että 1200- ja 1300-luvulla tavalliset maallikot alkoivat toteuttaa entistä aktiivisemmin omaa hengellisyyttään. He loivat siihen tapoja, joita ohjaamaan ei tarvittu papistoa. Henkilökohtaisessa hengellisyydessä nousi keskeiseksi Kristuksen seuraaminen.
Varsinkin Italiassa oli paljon naisia, jotka hakivat omaa hengellistä tietään ja tapoja kommunikoida Jumalan kanssa. Usein tuo yhteys tuntui syntyvän Kristuksen kärsimyksen mietiskelyssä. Joillakuilla se näkyi fyysisinä merkkeinä, esimerkiksi stigmoina, jotka muistuttivat Jeesuksen ristillä saamia haavoja.
– Clara pääsi omalla tiellään niin syvälle, että hän sai erityisen lahjan, kärsimyksen välineet sydämeensä. Näin äärimmäisiä esimerkkejä ei ole kovin paljon, Räsänen sanoo.
Pyhimykset välittäjinä ihmisen ja Jumalan suhteessa
Claran sydäntä ja Claraan liittyviä ihmeitä tutkittiin pitkään ja perusteellisesti, kun hänelle haettiin kanonisaatiota eli pyhimykseksi julistamista. Prosessit keskeytyivätkin kahteen kertaan, ja vasta vuonna 1881 hänet kanonisoitiin.
Se, että Claralla ei useampaan sataan vuoteen ollut virallista pyhimyksen asemaa, ei estänyt ihmisiä tekemästä pyhiinvaelluksia hänen haudalleen ja kunnioittamasta hänen sydäntään reliikkinä. Eletty usko ei keskiajallakaan ollut kaikessa kirkon virallisten linjausten mukaista.
Marika Räsäsen mukaan pyhimyksillä, olivat he sitten kanonisoituja tai eivät, oli keskiajan ihmisten elämässä merkittävä rooli. Maailma oli läpeensä uskonnollinen ja Jumalaan nojaava. Kaikessa koettiin ja nähtiin jonkin jumalaisen tai yliluonnollisen olemassaolo ja voima.
– Asioille oli selitys, ja se löytyi aina jostakin yliluonnollisesta. Kun tietoa ei ollut, usko siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja kaikkea johdattaa jokin ihmisen yläpuolella oleva voima, loi turvaa. Ikävät asiat selitettiin monesti joko paholaisen läsnäololla tai synnillä, josta Jumala rankaisee, Räsänen kertoo.
– Jumala oli jotakin niin kaukaista ja isoa, että ihmisen ja Jumalan suhteeseen tarvittiin välittäjä. Pyhimykset olivat läheisiä, ja rukoukset Jumalalle suunnattiin heidän kauttaan.
Ihmiset kasvoivat pyhimysten läsnäoloon lapsesta asti. Jokainen kirkkorakennus oli omistettu tietylle pyhimykselle, ja lähiseudun ihmiset olivat oppineet luottamaan varsinkin tuon oman pyhimyksen apuun. Pyhimyksen muistopäivä oli suuri vuotuinen juhla, jonka vietto näytelmineen, kulkueineen ja messuineen saattoi kestää useamman päivän.
Keskiajan usko oli ruumiillista
Pyhimysten apuun turvauduttiin silloin, kun ongelma ei tuntunut ratkeavan inhimillisin voimin. Tällaisia tilanteita olivat erilaiset sairaudet ja esimerkiksi satoa koettelevat sääilmiöt. Vastavuoroisuus kuului asiaan: tapana oli luvata pyhimykselle vastalahja. Se saattoi olla aineellinen, esimerkiksi vahakuva tai kynttilä, tai vaikkapa vaellus pyhimyksen haudalle.
– Nykyisin meillä on jonkinlainen intellektuaalinen ajatus Jumalasta tai pyhyydestä, ja usko tapahtuu ajattelun tasolla. Keskiajan ihminen sen sijaan toteutti uskoaan hyvin ruumiillisesti. Monet ongelmat, kuten sairaudet ja nälkä, koettiin ruumiillisesti, joten myös pyhimyksiltä pyydetty apu oli ruumiillista, Marika Räsänen kertoo.
– Myös pyhimyksille annetut lahjat olivat usein sellaisia, joissa lahjan antaja oli itse ruumiillisesti läsnä esimerkiksi tekemällä pyhiinvaelluksen, ja ehkä osan siitä jopa paljain jaloin tai kontaten, tai makaamalla haudalla.
Pyhimysten läsnäolo ja voima tiivistyivät reliikeissä eli pyhäinjäännöksissä.
– Jos yhteisöllä oli vaikkapa pyhimyksen jalka, koettiin, että siinä jalassa koko pyhimys on konkreettisesti läsnä, koska sen saattoi nähdä ja tuntea. Ja myös haistaa – hyvä tuoksu oli yksi reliikin aitouden merkki.
– Reliikki voitiin esimerkiksi viedä pelloille, kun toivottiin parempaa satoa, tai sitä voitiin kuljettaa kaduilla silloin, kun jokin epidemia roihusi kaupungissa. Näin päästiin taas lähempään yhteyteen pyhimyksen kanssa.
Reliikiksi riitti vaikka silmäripsi
Luterilaisessa Suomessa kasvaneelle reliikit saattavat tuntua makaabereilta. Oudolta tuntuu esimerkiksi sellainen varsin yleinen käytäntö, että pyhänä pidetyn ihmisen kuoltua tämän ruumis voitiin jakaa useampaan osaan ja näin syntyneet reliikit eri paikkoihin. Reliikeillä myös käytiin kauppaa ja niitä varastettiin.
Marika Räsänen kertoo, että myöhäisantiikissa, jolloin pyhimysten kunnioittaminen alkoi, ruumiin jakaminen oli kielletty. Pyhän läsnäoloa toivottiin kuitenkin myös moniin sellaisiin yhteisöihin, joilla ei ollut omaa pyhimystä. Mitä ilmeisimmin tämä johti siihen, että vanhaa lakia rikottiin ja syntyi uudenlainen traditio.
– Reliikiksi riittää todella pieni palanen ruumista, vaikka yksi silmäripsi, joten yhdessä ruumiissa on paljon jakamista ja pyhää riittää moneen paikkaan. Reliikeiksi kävivät myös pyhimyksen päällä olleet vaatteet, kaikki, mitä hän oli koskettanut elinaikanaan, ja myös kaikki, millä hänen ruumistaan tai hautaansa kosketettiin, Räsänen kertoo.
– Oli esimerkiksi tavallista, että pyhiinvaelluksen yhteydessä jollain kankaanpalalla hierottiin pyhimyksen hautaa. Sen jälkeen kankaanpala oli pyhyyden koskettama eli toimiva reliikki.
Pyhän Clara Montefalcolaisen kuolemasta on yli 700 vuotta, mutta yhä edelleen hänen luokseen tehdään pyhiinvaelluksia. Hänen sydämensä on esillä Montefalcossa Pyhän Claran kirkossa. Saman kirkon kryptassa on hänen hautansa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kuinka selviytyisit keskiajalla? Testaa tietovisalla
Hyvä elämä HengellisyysMikä avuksi ripuliin, keneltä turvaa matkalle? Kenet kirkotetaan ja mitä pitää varoa mätäkuussa? Testaa tietosi ja taitosi tietovisassa, joka pohjautuu Ilari Aallon ja Elina Helkalan tietokirjaan Vuosi keskiajan Suomessa (Atena 2023).
