Kirkossa on keskiajalta alkaen ollut naisia, jotka eivät ole tyytyneet vaikenemaan

Kirkossa on keskiajalta alkaen ollut naisia, jotka eivät ole tyytyneet vaikenemaan

Kirkon naiset ovat joutuneet etsimään porsaanreikiä ja poikkeustiloja saadakseen sanottavansa julki.

Sunnuntaina 12.9.2010 Helsingin tuomiokirkossa tehtiin historiaa. Ensimmäistä kertaa Suomessa piispaksi vihittiin nainen, Irja Askola. Historiallista oli myös se, että vihkimyksen toimittajista yksi ei ollut piispa: teologian tohtori Pirkko Lehtiö.

– Olihan se hieno hetki, 85-vuotias Lehtiö sanoo.

Hän on sekä tutkinut että elänyt itse naisten hitaalta tuntuvaa tietä kohti kirkon virkoja. Ensimmäinen suomalainen nainen, muurarintytär Clarice Malmberg aloitti teologian opinnot vuonna 1894, muttei koskaan valmistunut teologiksi. Ensimmäinen teologisen erotutkinnon suorittanut nainen oli Wendla Ivaska vuonna 1913.

Pitkään teologinaiset työskentelivät esimerkiksi opettajina ja järjestöjen palveluksessa. Heille oli tarjolla työtä myös seurakunnissa, mutta heidän koulutustaan se ei vastannut. Lehtiö itse aloitti kirkollisen uransa tyttötyönjohtajana Johanneksen ja Töölön seurakunnissa. Hän ohjasi tyttökerhoja, pyhäkouluja, naisten raamattupiirejä ja ompeluseuroja.

– Koulutuksella ei ollut merkitystä siinä, mitä sai tehdä. Naisia arvioitiin heidän sukupuolensa, ei pätevyytensä mukaan, Lehtiö sanoo.

Toisen luokan kansalaiset

Ensimmäiset teologinaiset olivat ehtineet jo eläkeikään ennen kuin kirkkoon vuonna 1963 päätettiin perustaa naisia varten oma lehtorin virka. Sen jälkeen naiset saivat saarnata kirkkoherran luvalla, jakaa ehtoollista sielunhoidollisissa tilanteissa ja osallistua rippikoululaisten konfirmaatioihin.

– Samaan aikaan jotkut jo virittelivät keskustelua siitä, voitaisiinko pappisvirka avata naisille, mutta se oli vielä tuolloin monelle mahdoton asia, Pirkko Lehtiö kertoo.

Hän oli tottunut argumentoimaan naisten pappisvihkimyksen puolesta asiapohjalta. Eräällä työmatkallaan ulkomailla hän kuitenkin huomasi sanovansa ääneen, että tuntee olevansa omassa kirkossaan toisen luokan kansalainen.

Jotkut jo virittelivät keskustelua siitä, voitaisiinko pappisvirka avata naisille, mutta se oli vielä tuolloin monelle mahdoton asia.

– Pirkko Lehtiö

– Kyyneleet alkoivat valua. Silloin tajusin, että kyllähän tämä asia koskettaa minuakin.

Ensimmäiset naiset, heidän joukossaan Pirkko Lehtiö, vihittiin papeiksi 6.3.1988. Myöhemmin samana vuonna vihittyjen joukossa oli myös Irja Askola. Piispanvirka avattiin naisille pari vuotta sen jälkeen, mutta kului vielä parikymmentä vuotta ennen kuin piispaksi lopulta valittiin nainen.

Lehtiö muistuttaa, että asiat tapahtuvat viiveellä. Muutama vuosikymmen on mennyt sen huomaamiseen, että naisillakin on kokemusta kirkon työstä ja pätevyyttä myös piispan tehtäviin.

– Tulevaisuudessa toivottavasti päteviä naisia on vaikea sivuuttaa. Naiset ovat löytäneet aina tiensä. Joidenkin on vaan pitänyt ensin raivata sitä tietä auki.

Millainen tienraivaaja Askola on Lehtiön mielestä piispana ollut?

– Hän on osannut käyttää piispan virassa omat lahjansa mahdollisimman hyvin ja toteuttanut naisen näkökulmaa. Hän on myös ollut rohkeasti oma itsensä ja hyvin avoin kaikille ihmisille. Minusta tuntuu, että hänen piispakollegansa eivät ole oikein sulattaneet sitä.

Taktiset ilmestykset

Irja Askola on ensimmäinen nainen, joka Suomessa on edennyt kirkon hierarkiassa sen huipulle asti. Vaikutusvaltaisia, aikaansaavia ja tunnettuja naisia on ollut kirkollisessa elämässä tietenkin jo aiemminkin, keskiajalta alkaen. Esimerkiksi Ruotsi-Suomessa 1300-luvulla elänyt Birgitta oli aikansa mahtinainen. Askolan tavoin hänelläkin oli laajat yhteiskunnalliset ja kansainväliset verkostot, joissa häntä arvostettiin ja kuunneltiin.

Birgitta tunnetaan, koska hän toimi toisin kuin hänen aikanaan naisille olisi ollut sallittua.

– Hyvin käyttäytyvät naiset tekevät harvoin historiaa, siteeraa yleisen kirkkohistorian ja sukupuolentutkimuksen dosentti Päivi Salmesvuori amerikkalaisen historiantutkijan Laurel Thatcher Ulrichin kuuluisaa lausahdusta.

Birgitta löysi saman porsaanreiän, jota monet muutkin naiset ovat osanneet käyttää: profetoimisen lahjan.

– Naiset ovat halunneet sanoa ja vaikuttaa. Eivät kaikki ole olleet tyytyväisiä keittiön tai luostarin nurkassa, vaan kyllä naisilla on ollut ajatuksia ja mielipiteitä ja myös itsetuntoa tuoda niitä esiin.

Se, että Birgitta oli kuuluisa jo omana aikanaan ja että hän nykyisin on yksi Euroopan suojeluspyhimyksistä, kertoo siitä, että hän keksi keinot tulla kuulluksi sukupuolestaan huolimatta. Salmesvuoren mukaan Birgitta löysi saman porsaanreiän, jota monet muutkin naiset ovat osanneet käyttää: profetoimisen lahjaa ei ole Raamatussa rajattu vain miehille. Jumala voi puhua myös naisen välityksellä.

Birgitasta tiedetään, että hän koki uskonnollisen heräämisen ja halusi Kristuksen morsiameksi. Vaikutusvaltaisen miehen vaimolta ja suurperheen äidiltä se ei käynyt noin vain. Kun aviomies sitten kuoli nuorena, Birgitta pystyi omistautumaan hengelliselle elämälle. Päätöstä tuki se, että hän löysi itselleen roolimalleja Neitsyt Mariasta alkaen. Ne osoittivat, että myös leski ja äiti voi olla pyhä nainen.

– Birgitalla oli kutsumus sanoa asioita, mutta hän ei voinut lähteä julkisesti saarnaamaan. Siksi hän pyrki saamaan ilmestyksiä, jotka hän sai julki teologimiesten välityksellä. Birgitan ilmestykset olivat käytännöllisiä. Ensin oli jokin asia, joka vaivasi tai kiukutti häntä. Jonkun ajan kuluttua hän sai ilmestyksen, jossa asia ratkaistiin. Totta kai kyseessä oli myös taktiikka, mutta en sanoisi, että hän laskelmoi, Salmesvuori kertoo.

Yksi Birgitan näkyjen konkreettisista ja kauaskantoisista seurauksista oli oman luostarisääntökunnan perustaminen. Salmesvuoren mukaan Birgitta etsi olemassa olevaa luostarisääntöä, joka sopisi hänelle ja hänen ystävilleen, mutta ei ollut tyytyväinen mihinkään.

– Niinpä hän sai sopivasti näyn luostarisäännöstä. Se on poikkeuksellisen matriarkaalinen: sekä Neitsyt Marialla että luostarin abbedissalla on siinä vahva rooli.

Kamppailua naiseuden kanssa

Päivi Salmesvuori löytää Birgitalle yllättävän vertailukohdan Suomen historiasta: 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneen horrossaarnaaja Helena Konttisen. Konttisen tausta ja olosuhteet olivat hyvin erilaiset kuin Birgitan. Konttinen oli köyhä ja oppimaton maalaisnainen, kuuden lapsen äiti, joka joutui kamppailemaan elättääkseen perheensä. Hän osasi lukea, muttei kirjoittaa. Birgitan tavoin Konttinenkin tunsi Raamatun hyvin ja hänelläkin oli polttava tarve julistaa. Ja myös hän teki sen profetian avulla.

– Ensimmäisen kerran Konttinen vaipui horrostilaan, kun hän oli kuullut kahden saarnaajan puhuvan. Konttinen epäili, etteivät he ole oikeaoppisia ja hän tunsi sisäistä pakkoa ojentaa heitä. Mutta koska hän oli nainen, hän ei kehdannut. Niinpä hän meni horrostilaan ja alkoi puhua Jumalalle noista miehistä. Miehet kuulivat sen, ja kokivat saaneensa Jumalalta viestin, Salmesvuori kertoo.

Naiset ovat saaneet aikaiseksi herätystä ja toimintaa. Kun homma on organisoitunut herätysliikkeeksi, miehet ovat astuneet johtoon.

Hänen mukaansa Konttinen kamppaili naiseutensa kanssa, koska tunsi sen vuoksi olevansa vähempiarvoinen. Samaan aikaan hän kamppaili myös oman järkensä kanssa, koska se ei sulattanut sitä, mitä hän horrostilassa koki.

– Toisaalta Konttisella oli vahva kutsumuksen tunne, enkä usko hänen teeskennelleen. Hänellä oli laaja yleisö, häntä uskottiin ja hän sai tukea sekä joiltakin papeilta että maallikkosaarnaajamiehiltä, Salmesvuori kuvailee.

Hänen mukaansa aikalaisilla oli sekä Birgitasta että Helena Konttisesta kokemus, että he välittivät sellaista tietoa, jota kukaan muu ei voinut tietää. Konttinen esimerkiksi kurkisti kuolemanjälkeiseen elämään ja kertoi myös, mitä tapahtuu abortoiduille sikiöille. Ei ihme, että yleisöä kiinnosti.

Konttisen elokuiset ”vaihetuspäivät” olivat varsinaisia spektaakkeleita, joita saattoi seurata satamäärin ihmisiä. Niissä Konttinen teki tiliä kuluneesta vuodesta ja suoritti katumustyötä epäonnistumisistaan ja laiminlyönneistään. Koska hän ei esimerkiksi ollut estänyt tanssikurssin järjestämistä, hän joutui tanssimaan tuntikausia yleisönsä edessä.

Murrosaikojen hurmahenget

Horrossaarnaaminen ei Helena Konttisen aikoihin ollut mikään uusi tai edes kovin harvinainen ilmiö. Jo vuonna 1756 kalantilainen Liisa Eerikintytär vaipui paimenessa ollessaan uneen, jossa hänelle näytettiin Jumalan viha ja helvetin kauhut. Karja jäi laitumelle, kun Liisa lähti julistamaan näkemäänsä kyläläisille.

Liisan myöhemmät vaiheet ovat hämärän peitossa, mutta hänen näkynsä sysäsi liikkeelle kansanherätyksen, josta syntyi Länsi-Suomen rukoilevaisuus.

– Silloinkin kun naisten uskonnollinen toiminta ei ole kirkoissa ollut avoimesti sallittua, se on noussut esiin ja saanut tilaa yhteiskunnan murrospaikoissa ja kriisien aikoina. Myös Liisa Eerikintyttären aikaan elettiin voimakasta yhteiskunnallista murrosta. Liisasta tuli kuin kirkas soihtu, jonka johdattamana koko kyläyhteisö muuttui, kuvailee kirkkohistorian yliopistonlehtori Marjo-Riitta Antikainen.

– Usein nämä murrosaikojen vaikuttajanaiset ovat olleet hurmahenkiä. He ovat saaneet aikaiseksi herätystä ja toimintaa. Kun homma on organisoitunut herätysliikkeeksi, miehet ovat astuneet johtoon. Tunteiden kautta identiteettiä rakentava uskonnollisuus on koettu uhaksi, ja ihanteeksi on nostettu jonkinlainen järkevä uskonnollisuus.

Marginaalissa on tilaa

Marjo-Riitta Antikaisen mukaan naisille on ollut tilaa myös uskonnollisen toiminnan marginaalissa, rajoilla ja ääripäissä. Yksi marginaalissa hengellisen elämäntyön tehneistä naisista on Helena Konttisen aikalainen Mathilda Wrede, joka nykyäänkin muistetaan vankien ystävänä.

Keskiviikkona 1.11.2017 palataan ajassa taaksepäin.

– 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Suomen luterilaisessa kirkossa naiset eivät saaneet evankelioida eivätkä saarnata. Heidän roolinsa oli olla sanankuulijoita. Ajateltiin, että naisten paikka oli kotitalouden, ei julkisen toiminnan puolella. Vangit olivat yhteiskunnan hyljeksimiä ja marginaalissa, joten heidän parissaan nainenkin saattoi tehdä hengellistä työtä.

Aikana, jolloin oli ennenkuulumatonta, että nainen saarnaisi kirkossa, Wrede teki niin, sillä hänellä oli pääsy vankiloiden kirkkoihin.

Oma sukupuoli oli Mathilda Wredelle rasite. Hän pyrki häivyttämään sen näkyvistä käyttämällä omatekoista, yksinkertaista virkapukua. Hän ei myöskään halunnut omaksua äidillistä tai sisarellista roolia suhteessa vankeihin. Vankilatyö ei ollut Wredelle hyväntekeväisyyden harrastamista vaan ammatti. Hän piti sitä niin tärkeänä, että kieltäytyi ainakin kahdesta kosinnasta. Vaimona ja äitinä hän ei olisi pystynyt työtään jatkamaan.

Runot ja virret

Naisilla on ollut hiljaisempikin tapa toteuttaa kutsumustaan. Marjo-Riitta Antikainen muistuttaa, että vuosisatojen ajan naiset ovat tehneet omaa teologiaansa ja jakaneet hengellisiä löytöjään kirjoittamalla varsinkin uskonnollista runoutta ja virsiä.

Anna-Maija Raittila oli koulutukseltaan teologi, mutta hän teki uransa muualla kuin kirkossa: ensin uskonnonopettajana, sitten kirjailijana ja suomentajana. Kuitenkin hän on yksi kirkon suurimmista hengellisistä vaikuttajista.

Nykyisessä virsikirjassa on noin sata virttä, joissa näkyy Raittilan kädenjälki. Hän oli myös avaran ja yhteisöllisen hengellisyyden tiennäyttäjä, joka oli käynnistämässä niin Tuomasmessua kuin kirkon retriittitoimintaakin ja tutustutti suomalaiset ekumeeniseen Taizé-liikkeeseen.

Kun ensimmäiset naiset keväällä 1988 vihittiin papeiksi, tuolloin 59-vuotias Anna-Maija Raittila seurasi tapahtumaa televisiosta ja kuuli sieltä kirjoittamansa virren sanat. ”Oli liikuttavaa olla sillä tavoin mukana”, hän kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa.

P.S.

Keskiviikko 1.11.2017 on myös historiallinen päivä. Silloin palataan ajassa taaksepäin tilanteeseen, jolloin kaikki Suomen evankelisluterilaisen kirkon kymmenen piispaa ovat miehiä.

Birgitta Birgerintytär (1303–73) oli ruotsalaista ylhäisaatelista sukua. Hänet naitettiin 13-vuotiaana aatelisperheen pojalle. Heille syntyi kahdeksan lasta. Miehensä kuoltua Birgitta saattoi omistautua yhä enemmän hengelliselle elämälle. Hän perusti luostarijärjestön, joka toimii edelleen. Elämänsä viimeiset parikymmentä vuotta Birgitta asui Roomassa. Hänet julistettiin pyhimykseksi vuonna 1391.

Liisa Eerikintytär (1733–?) oli kalantilainen paimen. Vuonna 1756 paimenessa ollessaan hän näki unessa näyn, josta käynnistyi Länsi-Suomen rukoilevaisuus, kirkon nykyisistä herätysliikkeistä vanhin. Kirkonkirjojen merkinnät Liisasta loppuvat vuoteen 1759, joten hänen kohtalonsa jää avoimeksi.

Mathilda Wrede (1864–1928) oli aatelisperheen tytär, joka nuorena koki vapaakirkollisen liikkeen kokouksessa hengellisen herätyksen. Wrede tunnetaan parhaiten vankilatyöstään, mutta hän ehti myöhempinä vuosinaan osallistua myös eläintensuojeluun, pakolaisten auttamiseen ja rauhantyöhön.

Helena Konttinen (1871–1916) oli uukuniemeläinen pientilallisen vaimo ja kuuden lapsen äiti. Hän tuli kuuluisaksi horrostilassa pitämistään saarnoista. Konttisen julistus oli ankaraa. Aiheet vaihtelivat yksittäisten kuulijoiden synneistä Suomen ja maailman tilaan. Hänen toiminnastaan käynnistyi uukuniemeläisyydeksi kutsuttu herätys.

Anna-Maija Raittila (1928–2012) syntyi vanhoillislestadiolaiseen suurperheeseen, mutta joutui eroon liikkeestä sen hajaantuessa 1960-luvulla. Raittila oli teologi, joka työskenteli ennen vapaaksi kirjailijaksi jättäytymistään uskonnonopettajana. Kirjailijana, suomentajana ja toimittajana hän teki lähes 300 kirjaa. Hän myös ohjasi retriittejä ja koulutti muitakin ohjaamaan niitä.

Irja Askola (1952–) jää 1.11. eläkkeelle Helsingin piispan virasta. Ennen kuin Askola vuonna 2010 valittiin piispaksi, hän työskenteli muun muassa Seurakuntaopistolla, Euroopan kirkkojen konferenssissa ja Espoon piispan teologisena erityisavustajana. Ennen piispakauttaan Askola tunnettiin parhaiten runoilijana, ja hän on löytänyt aikaa kirjoittamiselle myös piispana toimiessaan.

Kirjallisuutta

Marjo-Riitta Antikainen: Sääty, sukupuoli, uskonto: Mathilda Wrede ja yhteiskunnan muutos 1883–1913. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003.

Pirkko Lehtiö: Nainen ja kutsumus: naisteologien tien kirkon virkaan 1800-luvun lopulta vuoteen 1963. Kirjapaja 2004.

Päivi Salmesvuori: Valta, sukupuoli ja uskonto: Näkijänaiset Ruotsin Birgitta (1303–1373) ja Helena Konttinen (1871–1916) vallankäyttäjinä. Kirjassa Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2015.

Irma Sulkunen: Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700–1800-luvulla. Gaudeamus 1999.

 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi