Kolumni: Unelmoin tavallisten ihmisten tavallisesta kirkosta
Vehka Kurjenmiekka haaveilee siitä, että jumalanpalveluksissa saarnaisivat muutkin kuin papit ja Raamattua luettaisiin yhdessä keskustellen.
Monilla papeilla on seurakunta ja kotikirkko. Pappina oma seurakuntani ovat nuoret ympäri maailmaa. Kotikirkkoni on vanha riihi, johon tullessa kengät riisutaan ja jossa istutaan lattialla. Se, joka kulloinkin puhuu, istahtaa kotoisasti alttarikaiteelle, ei juurikaan muita ylemmäs. Näin ollut vuosikymmeniä.
Olen itsekin kasvanut Lähetysseuran nuorena. Siellä olen oppinut sellaisen seurakuntamallin, jossa jokainen nuori, nuori aikuinen ja työntekijä pääsee halutessaan puhumaan kirkossa uskosta, Jeesuksesta ja Raamatusta. Iltahartauksissa ja jumalanpalveluksissa papin tehtävänä on luoda seurakuntalaisille tilaa jakaa ja puhua, ei pelkästään opettaa itse. Ja siten Raamattukin avautuu aivan uudella tavalla, koska kun opettajat eivät ole teologian ammattilaisia vaan arkensa näkökulmasta tekstiä lukevia ja tulkitsevia kristittyjä, huomiota kiinnitetään aivan uudenlaisiin asioihin.
En tietenkään ajattele, että pappien asiantuntemus olisi turhaa. Tutkintoomme kuuluu paljon sellaista tietoa, joka syventää ymmärrystämme kristittyjen pyhän kirjan ympärillä. Samalla kuitenkin helposti unohtuu, että alkukristityt ja ensimmäisten seurakuntien johtajat eivät olleet yliopistokoulutuksen saaneita uskonnon asiantuntijoita, vaan lähes kaikki tavallisia ihmisiä: kalastajia, teltantekijöitä, tullimiehiä tai lääkäreitä. Heidän kysymyksensä ja näkökulmansa ovat säilyneet Raamatussa, ja niitä me luemme kaksituhatta vuotta myöhemmin.
Kaipaan kirkkoa, jossa istumme saman pöydän ääreen tasavertaisina ja opimme toisiltamme.
Haaveilen ja unelmoin kirkosta, jossa meillä olisi enemmän tilaa siihen, että jumalanpalveluksissa saarnaisivat muutkin kuin papit ja kirkon työntekijät. Haaveilen kirkosta, jossa Raamattua luettaisiin yhdessä eikä siten, että yksi opettaa ja muut kuuntelevat. Haaveilen kirkosta, jossa saa halutessaan vain istua ja kuunnella, mutta myös antaa äänensä kuulua. Tätä monissa seurakunnissa jo tehdäänkin saarnaryhmien muodossa, mutta kaipaan kirkkoa, jossa Raamatun lukeminen on joka sunnuntai kutsu yhteiseen keskusteluun Jumalan ja toinen toistemme kanssa.
Kaipaan kirkkoa, jossa istumme saman pöydän ääreen tasavertaisina ja opimme toisiltamme. Teekuppien yli kysyttyjen kysymysten ja arkisten oivallusten kirkkoa. Tavallisten ihmisten tavallista, ihmeellistä kirkkoa.
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Toisen ihmisen kohtaamiseen tarvitaan aikaa
PuheenvuorotRippileirillä on poikkeuksellinen mahdollisuus löytää yhteys nuorten välille, sillä siellä on aikaa kohtaamisille.