Kolumni: Kun katsoo tarkkaan, syksy paljastaa itsestään kevään
Luonto ei ole ihmisen resurssi, vaan jokainen lähimetsäkin on täynnä ei-inhimillistä voimaa ja tahtoa, joka haastaa arkiset ennakko-oletuksemme, kirjoittaa Juha Matias Lehtonen.
Loppusyksystä puhutaan romanttisesti kuoleman aikana, kevään vastakohtana. Lakastuva luonto muistuttaa ihmisiä heidän omasta kuolevaisuudestaan. Tunnelma metsässä on harras kuin hautausmaalla.
Tämä on kuitenkin vain yksi tapa tulkita syksyä. Kertomamme tarinat eivät koskaan tee oikeutta luonnon monimutkaisuudelle. Osalle eliöistä syksy onkin kukoistuksen aikaa. Niille tämä on kevät.
Helsingin keskuspuisto tuntuu lokakuussa pilvisademetsältä. Kuusivaltainen kosteikko on säilönyt mikroilmastoonsa muiston kesästä. Saniaiset, sammalet ja levät värjäävät metsänpohjaa vihreän eri sävyillä. Kolea aurinko saa lahopuun höyryämään.
Kun tuolloin katsoo oikein tarkkaan, syksy paljastaa itsestään kevään. Vaikka luonto muuten alkaa hyytyä, monet lahottajasienet ovat vasta puhkeamassa kukkaan. Sienirihmastot kurottavat itiöemiä ulos maasta, puusta ja maatuvista lehdistä. Niiden muotoja, värejä ja tekstuureja kelpaa ahmia ihmisaistein siinä kuin kevään kukkaloistoakin.
Lahopuuta koristavat kaksihaaraiset piispanhiipat. Kuusilahokat verhoavat kantoa. Sinivalmuskojen lakit työntyvät lehtimaton läpi. Puun juurella tahmahiipot kimaltavat limaisina. Hiiponhome kruunaa osan niistä valkoisilla säikeillään. Muurahaiset ovat vetäytyneet kekojen uumeniin, joten tapionherkkusieni saa rauhassa nautiskella pintakerroksen karikkeesta.
Loppusyksyn lahottajasienet ovat oman tarinansa päähenkilöitä. Ei niillä ole nyt käynnissä mikään kevään esivalmistelu.
Lahottajia tulkitaan usein kevään näkökulmasta. Niitä tarvitaan, että ravinteet palaisivat kiertoon, ja talven jälkeen koittaisi uusi kasvukausi. Se on vain osa totuutta. Loppusyksyn lahottajasienet ovat oman tarinansa päähenkilöitä. Ei niillä ole nyt käynnissä mikään kevään esivalmistelu. Tämä on niiden kevät: uhkuvan elinvoiman ja lisääntymishommien aika. Jos piispanhiipat osaisivat laulaa, metsässä kävisi liverrys.
Ihmisen on terveellistä tulkita maailmaa välillä muiden eliöiden kannalta. Luonto ei ole ihmisen resurssi, vaan jokainen lähimetsäkin on täynnä ei-inhimillistä voimaa ja tahtoa, joka haastaa arkiset ennakko-oletuksemme.
Toisaalta terveellistä on sekin, jos ei aina ajattele noin monimutkaisesti. Joskus on hyvä vain painaa kumisaappaat jalassa keskelle nimetöntä lähiöryteikköä ja poimia ilmaista ruokaa. Kas, keväästä saa nauttia.
Kirjoittaja on tietokirjailija, toimittaja, teologian maisteri ja anarkistinen mystikko.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Juha Matias Lehtonen on kehitellyt anarkistista teologiaa, jossa Jumala on harjoitusvastustaja: ”Näin olemme valmiimpia kohtaamaan tämän maailman tyrannit”
Hyvä elämäJuha Matias Lehtonen on Kirkko ja kaupungin uusi kolumnisti. Hän haluaa kolumneillaan keskusteluttaa ihmisiä, ei kuuluttaa olevansa oikeassa.
