Kolumni: Olen uupunut uupumaan yksin
Raamatussa ei turhaan kehoteta meitä kantamaan toistemme kuormia, muistuttaa Vehka Kurjenmiekka.
”Kyllä ihmisellä on oikeus elää ihan sitä omaa arkea ja pitää jaksamisestaan huolta.” Tämä on lause, jota oikeastaan koronarajoitusten alkamisesta asti on toisteltu sekä omassa somekuplassani että niissä yhteisöissä, joihin kuulun. Lause sinällään kuulostaa järkevältä. Lepo on välttämätöntä, ja suurin osa elämästämme koostuu arjesta, mitä se sitten itse kullekin tarkoittaa.
Lause liittyy kuitenkin yhä useammin uutisten seuraamiseen tai siihen, että yritämme vaikuttaa siihen, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Mitä sekavammaksi ja ahdistavammaksi maailma käy, sitä enemmän toistellaan, että meillä on oikeus kääntää katseemme pois. Kukaan ei jaksa jatkuvasti olla aktivisti. Kukaan ei jaksa jatkuvasti välittää. Kukaan ei aina jaksa ottaa kantaa.
Ja tämä on totta – ei jaksakaan. Olen itsekin vedonnut usein siihen, että olen niin uupunut, etten halua avata uutissyötettä tai allekirjoittaa adressia. En halua tietää, miten Yhdysvallat ja Venäjä aikovat jyrätä Euroopan yli rauhasta ”neuvotellessaan”. En jaksa enää jakaa instagram-postauksia, joissa vaaditaan boikottia Euroviisuille, koska Israel syyllistyy sotarikoksiin. Olen jäänyt kotiin sen sijaan, että olisin lähtenyt osoittamaan mieltäni tärkeiden asioiden puolesta.
Meidän arkemme ei ole irrallaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu.
Uupumus ei kuitenkaan saisi olla syy siihen, että lakkaamme välittämästä. Pikemminkin päinvastoin: sen pitäisi ajaa meidät etsimään keinoja, jotka auttaisivat meitä pääsemään yli ahdistuksestamme tai uupumuksestamme. Meidän arkemme ei ole irrallaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Jos jatkuvasti vetoamme siihen, että meillä on oikeus kääntää katseemme pois, voi hyvin olla, että sitä oikeutta ei kovin kauan ole, saati sitten mahdollisuutta.
Maailman sulkeminen ulos ei auta, mutta sen kohtaaminen yhdessä on helpompaa. Ei Raamatussakaan turhaan kehoteta meitä kantamaan toistemme kuormia. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarkoituksena olisi kasata harteillemme enemmän kuin jaksamme kantaa – vaan sitä, että etsimme sellaisia keinoja, joilla niitä kuormia on mahdollista kannatella siten, ettei kukaan jää jälkeen, väsy tai tuuperru taakan alle.
Olen uupunut uupumaan yksin. Olen väsynyt katsomaan pois. Haluan taas nähdä, koska on pakko. Mutta en jaksa enkä uskalla yksin.
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kun huijasin itselleni silmälasit, kärsimystä koitui vain vähän, mutta petetyistä vaalilupauksista kärsii paljon isompi joukko
PuheenvuorotAivan kuten näköä ei korjata silmälaseilla, joissa on väärät vahvuudet ja joita käytetään pelkästään esteettisistä syistä, ei ongelmiakaan korjata pelkillä puheilla ja tyhjillä lupauksilla, kirjoittaa Vehka Kurjenmiekka.
