Kolumni: Pysyn pinnalla, vaikken rakasta itseäni

Kolumni: Pysyn pinnalla, vaikken rakasta itseäni

Pilaan kaikkien elämän, jos näyttäydyn uimapuvussa. Näin ajattelin vielä jokin aika sitten. Kunnes menin ja ostin pikkubikinit.

Eräänä aurinkoisena päivänä muutama viikko sitten marssin lähimpään urheiluliikkeeseen ja ostin ensimmäiset vastaan tulleet pikkubikinit. Pyysin kassaa leikkaamaan hintalaput irti heti ja suuntasin rannalle. Päässäni kaikui tomera, uusi ääni: Nyt saa riittää.

Olin uinut viimeksi julkisella paikalla, tyhjällä syrjärannalla, kolme vuotta sitten. Sitä ennen – keskellä yötä yhden ihmisen seurassa – vuonna 2010. Sitä ennen vuosituhannen alkupuolella, ulkomailla. Sitä ennen...en muista.

Lapsena rakastin uimista. Kävin äidin kanssa viikonloppuisin uimahallissa. Ala-astevuosina aloin käydä siellä itsenäisesti.

Oli kovin meditatiivista uppoutua ajatuksiin pyöräillessä vihannespalstojen läpi hallille, pulahtaa isoon siniseen altaaseen ja luopua painovoimasta ja polkea takaisin.

Automatkoilla halki Suomen pyysin isää pysähtymään joka jorpakon äärelle myöhään syksylläkin. Kesät asuin Välimeren rannalla, tukka ikuisella suolaveden muovaamalla takkunutturalla.

Sitten sairastuin syömishäiriöön. Tämän jälkeen ajattelin parinkymmenen vuoden ajan, että pilaan kaikkien elämän, jos näyttäydyn uimapuvussa. Että olen lihava ja karvainen ja höllyvä ja liikaa.

En kehtaa edes kertoa, mitä kaikkia tekosyitä olen vuosien varrella keksinyt, jotta olen pystynyt välttämään kaveriporukoiden ranta- ja mökkiretket. (Sama koskee muuten saunailtoja.)

En välttämättä koskaan pääse eroon syömishäiriöstäni. Ja se on ihan okei. Ei minun tarvitse.

Mutta miksi juuri nyt? Miksi nyt kun olen lihonut kolmattakymmenettä kiloa, koska syömishäiriöni on muuttanut muotoaan paastosta ahmimiseksi? Miksi juuri nyt kun mahassani roikkuu viisi ja puoli vuotta synnytyksen jälkeen edelleen tyhjää nahkaa ja kylkiä täplittävät raskausarvet kuin orvokit? Miksi nyt, vaikka edelleen pidän itseäni lihavana, karvaisena, höllyvänä, liiallisena?

Miksi ei?

Minulla ei ole enää yhtään hyvää syytä jäljellä. Eikä minulla ole enää voimia olla elämättä.

Viime aikoina olen löytänyt rauhan ajatuksesta, etten välttämättä koskaan opi rakastamaan itseäni, kehoani. En välttämättä koskaan pääse eroon syömishäiriöstäni. Ja se on ihan okei. Ei minun tarvitse. Mutta minä voin oppia tekemään tavallisia, kivoja asioita, kuten uiminen ja saunominen ja pinnalla pysyminen.

Kirjoittaja on kolmekymppinen äiti, kirjailija ja Ruskeat Tytöt -median päätoimittaja.

koko@ruskeattytot.fi

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi