Kolumni: Rippikoulun pitää olla mielenosoitus pitkästymisen puolesta
Räjäytetään rippikoulu! Kaksi kokenutta alan ammattilaista keksi sen saunan terassilla. Hilkka Olkinuora raportoi.
Puhelimet kerättiin illalla pois. Aluksi se oli vaivatonta. Siinä ne pötköttivät nukensängyssä rinnan kuin hiirenpoikaset, laturit häntinä, odottamassa riemukasta aamunäkemistä omistajan kanssa.
Mutta asiat muuttuivat. Kännykkä alkoi kasvaa kiinni käteen. Tekstiviestien kilahtelusta alkoi tulla siinä määrin suosion symboli, että lapset alkoivat lähettää tekstareita itselleen. Puhelittomuuden paniikki pääsi niin pahaksi, että lapset tarjosivat yöhoitoon toimimattoman puhelimen ja kätkivät toimivan tyynyn alle.
Päihdetyössä toimiva johtaja huomasi, että lasten suhde puhelimeen alkoi olla kuin mikä riippuvuus hyvänsä: sen pitämiseksi oltiin valmiit mihin tahansa, ja siitä luopuminen aiheutti vieroitusoireita, vapinaa ja parkua.
Kaikki tämä jo neljännesvuosisata sitten. Aikana ennen älypuhelimia. Aikana, jolloin seurakunnilla oli varaa kahden viikon rippileireihin ja lapsilla malttia viipyä ja viihtyä niin pitkään. Aikana, jolloin kehityksellä oli aikaa kehittyä ja kypsymisellä kypsyä.
Kukaan ei siis voi väittää, etteivätkö taivaan merkit olisi olleet nähtävissä jo kauan sitten.
Milloin ihminen oppii rauhoittumaan, pohtimaan ja pitkästymään, jos näiden lajien superosaaja, kirkko, lyö hanskat naulaan?
Sitten leirit lyhenivät kymmeneen vuorokauteen, viikkoon, muutamaan päivään. Rahan takia. Rauhattomuuden takia. Muiden kesämenojen takia. Annettiin pätkäriparille hieno nimi ”hybridi” ja nostettiin kädet pystyyn. Lapsethan joka tapauksessa kasvavat maailmaan, jossa aikuisetkin kuuntelevat kirjat tuplanopeudella, jossa keskittymisen mitta on tiktok, faktan määrittävät tykkäykset ja ihmisen arvo on yhtä kuin Instan seuraajamäärä.
Nykyisin riparin 80 oppituntia sirottuvat noin puolen vuoden ajalle. Leirin osuus lyhenee. Työntekijät eivät pane hanttiin. Vastuu jatkuvasti vaativammista nuorista painaa, korvaus on kämäinen ja elpymisaika epäinhimillisen lyhyt. Tuloskin turhauttaa: leirihurmoksen loputtua isosiksi on ehkä vielä tungosta, mutta parin vuoden päästä penskoista ei näy hännänpäätäkään.
Kaikille ei leiri tietenkään sovi. Kaikkien ei tarvitse osata olla yökylässä. Mutta milloin ihminen oppii rauhoittumaan, pohtimaan ja pitkästymään, jos näiden lajien superosaaja, kirkko, lyö hanskat naulaan?
Syksyllä lapsia odottaa karu arki, kun heidän on opittava elämään ilman puhelinta. Entäpä jos kirkko surffaisi edes tämän kerran muun yhteiskunnan peesissä. Teemme radikaalin ehdotuksen: emme anna mielen hajoamiselle ja elämän tehostumiselle periksi. Palataan päinvastoin kahden viikon ripareihin.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Leirikonkarit vinkkaavat, mitä riparireppuun kannattaa pakata – ota mukaan ainakin uimapuku, pyyhe, aurinkovoide ja villasukat
Hyvä elämä AjankohtaistaParhaita ovat mukavat, monikäyttöiset ja säähän sopivat vaatteet sekä helposti jalkaan laitettavat kengät.
