Kuula: Menetin uskoni teologiaa opiskellessa

Kuula: Menetin uskoni teologiaa opiskellessa

Tieteen tämänpuoleiset selitysmallit menivät ihon alle ja Jumala alkoi näyttää pelkästään ihmisten keksinnöltä.

Minulle kävi teologiaa opiskellessa hassusti. Menetin uskon Jumalaan. Se ei tapahtunut hetkessä, vaan vähitellen.

En syytä ketään muuta kuin itseäni. Hurahdin opiskeluun ja ahmin tiedonnälässä kirjan toisensa jälkeen. Olin löytänyt tuttuun uskoon uuden jännittävän lähestymistavan: historiallisen, analyyttisen, järkiselityksiä hakevan tutkimustiedon.

Niinpä uppouduin gradun jälkeen väitöskirjaan. Erikoistuin Paavaliin ja varhaiskristillisyyden historiaan. Vuosikausien seurustelu raamattutieteen kanssa muutti vähitellen ajatteluratojani.

Raamatuntutkimus tieteenä toimii samalla tavalla kuin muutkin tieteet. Tutkittava asia sijoitetaan kaikille avoimeen, yleisesti tiedettyyn ja tunnustettuun viitekehykseen. Niinpä kristinuskon syntyä selitetään oman kulttuuriympäristönsä tuotteena ja sen ajan ihmisten keksintönä.

Muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Tiede ei voi nähdä tapahtumissa Jumalan sormea. Jumala kun ei ole mikään tämän maailman olio. Hänestä ei ole olemassa riittävästi kaikkia keskustelijoita vakuuttavaa yhteistä tietoa, joten häntä ei voi pitää yhtenä tieteen selitysperusteena.

Niinpä raamatuntutkimus puhuu Jumalasta pelkästään ihmisten uskomuksena, ei itsenäisenä olemassaolevana oliona tai todellisuutena. Saman tekevät muutkin teologian haarat.

Tämä näkyy parhaiten teologisen tutkimuksen puhetavassa. Jumalasta ei väitetä mitään. Sen sijaan kerrotaan mitä eri uskonnolliset voimahahmot tai heidän yhteisönsä tekivät ja ajattelivat. Näin keskukseen tulee ihminen käsityksineen.

Tietenkin ihmisten uskomusten tutkimus löytää vain ihmisten uskomuksia.

Toistan vielä. Tämä ei ole moite mihinkään suuntaan. Näin teologia tieteenä vain toimii.

Mutta minä en osannut ottaa sitä oikein. Tämänpuoleinen järkiperäinen näkökulma hiipi vähitellen ihoni alle. Kun olin pitkään opiskellut ihmislähtöisiä selityksiä kristinuskon synnylle, ne alkoivat näyttää ainoilta selityksiltä. Koko homma on pelkästään ihmisten uskomuksia ja luuloja.

Näin metodista tuli katsomus. Käsitykseni todellisuudesta tämänpuoleistui.

En kuitenkaan koskaan sanonut ääneen, etten usko enää Jumalaan. Sen sijaan huomasin korostavani, ettei Jumalasta voida tietää paljoakaan. Jo Uudesta testamentista löytyy tuhat ja yksi tulkintaa. Taustalla oli selkäydintuntuma, että uskonnot ovat vain ihmisten keksintöjä, ei sen enempää.

Onneksi en jäänyt tähän. Jatkoin opiskelua ja ajattelua, nyt vain laajemmin kuin aikaisemmin. Keskustelin ja kirjoitin, välillä tyhmyyksiäkin. Ja sain korjaavaa palautetta, kiitos siitä teille viisaammille.

Pala palalta huomasin todellisuutta kapeuttaneen perspektiiviharhani. Tietenkin tämänpuoleisia katsova tiede saa pelkästään tämänpuoleisia tuloksia. Tietenkin ihmisten uskomusten tutkimus löytää vain ihmisten uskomuksia.

Mutta se ei ole koko totuus uskonnon olemuksesta. Takana on myös Hän jota kristikunta kutsuu Isäksi, Pojaksi ja Hengeksi. Epäuskoni ei johdu siitä miten asiat oikeasti ovat, vaan siitä linssistä, jonka läpi olin katsellut maailmaa.

Tämän oivalluksen kautta jumalausko palasi vähitellen ajatteluuni. Kiinnostukseni teologiaan löysi sielun ja suunnan. En tutki vain eri aikakausien ajattelua, vaan selvitän samalla itselleni, minkälaiseen Jumalaan minä uskon. Sillä Jumala on.

Kerron tässä kokemukseni, koska en usko olevani ainoa. Suurin osa uskonnontutkimusta harjoittavista toki tajuaa homman juonen. Tieteen metodi on tämänpuoleinen, mutta todellisuus voi silti olla paljon enemmän. Sitten on se pieni joukko, joka tekee saman virheen kuin minä.

Kirjoittaja on ahaa-elämyksiin addiktoitunut etsijä. Ja löytäjä. Taipumusta yläpilviajatteluun. Pappi, teologian tohtori ja tietokirjailija.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi