Kuula: Mistä tietää, että Jumala on olemassa?

Kuula: Mistä tietää, että Jumala on olemassa?

Tarkoitus ei ole käännyttää ketään, mutta perustelut vahvistavat valmiiksi uskovaa.

Mahdoton kysymys. Silti Jumalaan uskovat yrittävät jotenkin perustella katsomustaan. Itselleen. Ei muille. Oma uskontuntu ihmetyttää itseäkin. Siksi kysellään, mikä vie minua tälle tielle.

Jo apostoli Paavalin kirjeistä löytyy tällaisia selityksenpoikasia. Hän jos kuka tiesi, että pohjimmiltaan uskoa ei voi selittää. Jokin aavistus tai tuntu vain sanoo, että jotakin suurempaa on. Siitä tulee suurennuslasi, jonka alla muut Luojan heikot signaalit vahvistuvat.

Toiset eivät suurennuslasia tarvitse. Kokemus on niin vastaansanomaton. Taivaallinen valo sokaisee ja valaisee kuten Paavalin aikanaan. Jotkut melkein menettävät järkensä sen takia ja toiset ovat jo valmiiksi hulluja. Onneksi Jumala näyttäytyy useimmiten hämärässä kuiskaten.

Omalle kohdalle osuneet elämän siunaukset saavat ajattelemaan, ettei tämä ole sattumaa vaan lahjaa.

Yksi kokemuksen muoto on syvä kiitollisuuden tuntu. Se kohottaa sydämen taivaisiin. Omalle kohdalle osuneet elämän siunaukset saavat ajattelemaan, ettei tämä ole sattumaa vaan lahjaa. Joku Suuri ja Hyvä osoittaa minulle suosiotaan. Niinpä kiitän kaikkeuden kaitsijaa, kuka hän lieneekin. Paavali muotoilee tunnun näin: Jumalan hyvyys vetää ihmistä puoleensa.

Paavalille myös omatunto on Luojan merkki ihmisessä. Toki omatunto selittyy evoluutiolla, kasvatuksella ja muulla sellaisella. Jumalaan uskovalle tämä ei riitä. Hän kuulee tekijänsä äänen sisäisessä pakossa. Sen kautta Luojani kutsuu minua kohti totuutta ja oikeaa. Sen kautta hän nostaa minua luonnollisia lähtökohtiani korkeammalle.

Ateenassa Paavali kiitteli ihmisten halua kunnioittaa jumalia. Uskonto kun on universaali ilmiö. Kaikkialla tunnistetaan näkyvää todellisuutta syvempi voima, jonka varassa kaikki muu lopulta riippuu. Siitäkin moni Jumalaan uskova saa tukea katsomukselleen. En hapuile yksin kohti korkeinta.

Otetaan vielä yksi jo Paavalin tuntema jumalaperustelu. Luomakunta kertoo tekijästään, kun oikein silmin katsellaan. Olemattomuus ei kiskaise tyhjästä kosmosta tai multiversumia. Joku aluton on sen alulle pannut.

Uskonnoton toki taivastelee tässä kohdassa. Pyhää yksinkertaisuutta ja autuasta virhepäättelyä. Nythän pienemmästä arvoituksesta (kosmos) päätellään suurempi arvoitus (Jumala).

Ei. Sanoo uskova. Ei hän ole todistamassa Jumalaa luomakunnan perusteella. Ajatus etenee toisin päin. Liikkeelle lähdetään Jumala-uskosta. Kun oletetaan Luoja, luomakunta saa osaselityksen. Luonto puhuu Luojastaan sille, joka jo aloittaa ihmettelyn luomisuskosta käsin.

Nämä eivät siis ole jumalatodistuksia. Niillä ei käännytetä ketään. Se ei ole niiden tarkoitus. Ne auttavat sitä, joka jo uskoo Jumalaan.

Kirjoittaja on ahaa-elämyksiin addiktoitunut etsijä. Ja löytäjä. Taipumusta yläpilviajatteluun. Pappi, teologian tohtori ja tietokirjailija.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi