Olen kirkon lehden toimittaja, mutta uskonko Jumalaan?
Kuvalähteet: Justus Sustermansin (1597-1681) maalaama muotokuva Galileo Galileista ja Istock.

Kuvalähteet: Justus Sustermansin (1597-1681) maalaama muotokuva Galileo Galileista ja Istock.

Olen kirkon lehden toimittaja, mutta uskonko Jumalaan?

On helppo sanoa, että Jumalaa ei ole. Mutta voiko ihminen elää ilman uskoa, pohtii Topias Haikala esseessään.

Julkisuudessa pohditaan aika ajoin, pitäisikö toimittajien kertoa poliittinen kantansa. Samassa hengessä voisi kysyä, pitäisikö uskontojournalistin kertoa, mihin uskoo – etenkin, jos palkan maksaa Suomen evankelis-luterilainen kirkko.

Aloitin työt Kirkko ja kaupungissa kesällä 2015. Näinä vuosina kukaan ei ole kysynyt minulta, mihin uskon. Sen sijaan kysyn välillä itseltäni, uskonko Jumalaan. Se on kysymys, jota olen pallotellut pari vuosikymmentä.

Nuorempana ajattelin, että kysymys on helppo. Joko uskoo tai ei usko. Oi, sinä viisitoistavuotias.

Suuri kristillinen esseisti Juhani Rekola kuvaili osuvasti: ”Oman uskon selvittäminen ja tulkitseminen on aina vaikeaa. Usko on jo itsessään jotain epämääräistä. Jotain siinä on selvempää, jotain himmeämpää. Näin uskon, mutta uskonko todella näin? Mitä on usko ja uskominen? Kun alan tutkia omaa uskoani, kaikki tuntuu muuttavan muotoaan. Mitä erotan, rajoitan, selvitän, menettää kohta elämänsä.”

Puolalainen kirjailija Olga Tokarczuk toteaa samoin: ”Kuvaileminen on kuin käyttämistä – se kuluttaa: värit kuluvat pois, kulmat tylsistyvät, ja lopulta kuvailun kohde alkaa haalistua ja kadota.”

Tämäkin kuvailu on rampa. Tämä on vain epätarkka valokuva vilisevästä kadusta, ei vilisevä katu itse.

Kolme kysymystä, joihin on vaikea vastata

Kysyn, mitä tarkoittavat ”minä”, ”usko” ja ”Jumala”. Niistä avautuu tulkintojen, logiikkojen ja kokemusten valtameri, josta on vaikea nostaa yhtä selkeää vastausta.

Mitä tarkoittaa ”minä”?

Sisälläni on monta ääntä. On ääni, joka sanoo, että kaikki uskonnolliset tarinat ovat höpötystä ja satua. On ääni, joka sanoo, että eipä tuota voi tietää, mutta minä haluan uskoa. On ääni, joka sanoo modernien uskonpuolustajien hengessä, ettei tämä kaikki monimutkaisuus olisi voinut syntyä sattumalta.

Me kaikki elämme vaikenemisen maailmassa.

Nuo tyypit ovat tarttuneet mukaani vuosien matkalta. Pidän tärkeänä, että ne kaikki saavat sanoa sanansa ilman sensuuria. Ajattelen, että päässäni kokoontuu parlamentti, jonka jäsenet saavat rauhassa riidellä. Parhaimmillaan edustajat pääsevät joistain asioista myös yhteisymmärrykseen.

Entä mitä tarkoittaa ”usko”?

Onko se tietoa? On siinä ainakin tietokomponentti. Onko se toivoa? Kyllä, siihen liittyy toivo. Onko se toimintaa? Usko ainakin vaikuttanee toimintaan. Onko se kokemus? Joskus. Onko se jotain sanatonta? Suurelta osin.

Ja kysyn, mikä on ”Jumala”. On helppoa sanoa, että Jumala on kaiken ydin. On vaikeampi sanoa, että Jumala on rakkaus tai että Jumala on ilmestynyt ihmisille Jeesuksessa.

Juhani Rekola toisti kerta toisensa jälkeen, että me kaikki elämme vaikenemisen maailmassa. ”Aivan samassa maailmassa elää hän, joka uskoo, ja hän, joka kieltää. Maailmankuva on parhaimmillaankin vaikeneva kuva.”

Ihmisen täytyy uskoa, että tässä on ihminen

Uskonto on pitkälti tietoisuuden merenpinnan alle vajonnut rakennelma, joka kantaa maailmaamme. Se on tarinoita, näkökulmia, värejä ja vastauksia sellaisiin miksi-kysymyksiin, joihin ei oikein ole vastauksia. Elämme uskontomme varassa, kuten elämme kielemme varassa. En ajattele ajattelevani suomeksi.

Minua viehättää psykologi Jordan Petersonin ajatus: ”Religion is what you act out.” Uskonto ei ole niinkään sitä, mitä sanot suullasi, vaan sitä, mikä ohjaa sinua syvätasolla.

Ei nimittäin ole mitenkään itsestään selvää, että ihminen itse tietää, mihin uskoo. ”Usko ei ole kirkasvetinen, selvärantainen puro, vaan pohjavesi, joka kostuttaa kaiken”, Juhani Rekola kirjoitti.

Tietokirjailija Robert Wright kertoo hienossa kirjassaan Why Buddhism is True, että buddhalaisuuden ydinoivalluksiin kuulu se, että asioilla ei ole essentiaa (englanniksi ”essence”) – siis sellaista ominaisuutta, joka tekee asiasta sen, mikä se pohjimmiltaan on ja jota ilman se ei voisi olla olemassa.

Vaikka näyttää siltä, että tässä on ihminen, tuossa koira ja taivaalla aurinko, niin ei oikeasti ole. Kaikki on vain liikkuvaa, pysymätöntä ja lopulta ei-mitään.

Samansuuntaisia ajatuksia on Yuval Noah Hararilla, jonka kirjaa Homo Deus kuuntelen työmatkoillani. Harari tekee tiukan erottelun sen välille, mikä on ”totta” ja mikä ”kuvitelmaa”. Ensimmäiseen kuuluvat joet, leopardit ja Volkswagen Polot. Jälkimmäiseen kuuluvat esimerkiksi Jumala, Yhdysvallat ja Euro – nehän ovat olemassa vain ihmisten mielessä.

Ehkä on totta, että asiat eivät ole totta. Mutta jos se on totta, ihminen ei voi elää sen mukaan.

(Buddhalaisten vanavedessä voisin tosin kysyä, millä perusteella myöskään joet, leopardit tai Volkswagen Polot olisivat ”totta” – nehän ovat vain väliaikaisia hiukkaskokoelmia, jotka ihminen näkee tietyssä muodossa ja joiden ihminen siksi ajattelee olevan ”olemassa”.)

Nämä ajatukset herättävät minussa kaksi reaktiota.

Yksi ääni päässäni sanoo, että nämä ovat vapauttavia ajatuksia. Minä saan rauhassa päästää irti kaikesta, hyväksyä kaiken väliaikaisuuden. This too shall pass.

Toinen ääni päässäni sanoo, että tästä visiosta puuttuu jotain oleellista.

Ehkä on totta, että asiat eivät ole totta. Mutta jos se on totta, ihminen ei voi elää sen mukaan. Ihmisen täytyy uskoa, että tässä on ihminen.

Wright esittää purkavansa kaiken ja jäävänsä leijumaan ilmaan, mutta minä en usko, että ihminen pystyy levitoimaan. Jonkin varassa me kaikki riipumme.

Katse pitää suunnata häilyviin hahmoihin, joiden olemassaolo on epämääräistä.

1940-luvulla kuollut ranskalainen filosofi Simone Weil kirjoitti: ”Hyvää on se, mikä tekee oliot ja esineet todellisemmiksi, pahaa se mikä tekee ne vähemmän todellisiksi.”

Hän kirjoitti myös: ”Tahtoisimme, että kaikki millä on arvoa, olisi ikuista. Mutta kaikki millä on arvoa, saa alkunsa tiettyjen tekijäin yhtymisestä, se kestää niin kauan kuin ne pysyvät yhdessä ja lakkaa olemasta, kun nuo toisiinsa yhtyneet tekijät jälleen erkanevat. Tämä on buddhalaisuuden keskeinen ajatus (herakliittinen ajatus). Se johtaa suoraan Jumalan luo.”

Kun luen nuo Weilin lauseet, minusta tuntuu samalta kuin silloin, kun hieroja työntää sormensa juuri oikeaan kohtaan. Nyt osui.

Nopea kurkistus parlamenttisaliin

Kristinusko sanoo, että ihminen on ihminen eikä ei-mitään, koska Jumala on jollain tavalla tarkoittanut ihmisen ihmiseksi (ja, niin pitää kai ajatella, kissan kissaksi, kurpitsan kurpitsaksi ja kesämökkejä riivaavan punkin punkiksi).

Uskonko minä niin?

Kiipeän mieleni parlamenttisalin lehdistöparvelle ja kuuntelen. Yksi porukka, aika kovaääninen, toteaa: ”Emme tiedä.” He sanovat, että se on rehellisin mahdollinen vastaus.

Skeptikkopuolueen tyypit ovat havaitsevinaan, että vastaus tuli turhan nopeasti. He sanovat, että se haisee pelolta. Että oikeasti jotakuinkin jokainen tässä salissa istuva tietää, että Jumala ei ole luonut ihmistä, mutta osa pakenee ja vetoaa siihen, että asiaa ei voi tietää.

”Se on pelkurin defenssi”, sanoo tiukka skeptikko.

Mäkinen mietti pitkään ja vastasi: ”Ehkä usko ei ole kuvaamisen asia.”

Joku istuntosalin toiselta laidalta huutaa: ”Te katsotte ihmisestä vain kahden sentin pintakerrosta, vaikka ihminen ulottuu kilometrien syvyyksiin.”

Edellisen puoluetoveri siteeraa mölyn yli kovaan ääneen ortodoksimunkki Serafim Seppälää: ”Kaikkien uskontojen ja ateismien fundamentalistit ovat rationalisteja – huonoja rationalisteja. He ajautuvat umpikujiin, koska eivät näe totuuden mysteeriluonnetta.”

Skeptikko nauraa. ”Uskovaiset vetoavat aina mysteeriin, kun eivät osaa selittää jotain.”

Niin ne jatkavat, kunnes ensimmäinen väsyy.

Vuonna 2016 pyysin silloista arkkipiispaa Kari Mäkistä kuvailemaan uskoaan. Mäkinen mietti pitkään ja vastasi: ”Ehkä usko ei ole kuvaamisen asia.”

Ehkä on juuri niin.

Jumala on ehkä tätä ja ehkä jotain muutakin

On helppoa sanoa, että Jumala on kaiken keskipiste. Hiljainen voima, josta todellisuus on puhjennut kukkaan.

Minua puhuttelee myös ajatus, että kieltä käyttävälle ja tarinoiden verkossa elävälle ihmisolennolle Jumala on merkitysten perimmäinen lähde.

Seuraavat ajatukset ovat huteria. Ne voi lukea kömpelönä proosarunona.

Jumala on se ydin, josta ihmisten kertomukset kumpuavat ja jonka ympärillä ne kieppuvat. Mutta ydintä itseään ei voi kartoittaa.

Juuri, kun ihminen luulee nähneensä Jumalan, Jumala katoaa. Tarinaa ei saa lyötyä lukkoon. Varmuutta ei ole. Ihmisen pitää nousta ylös ja jatkaa matkaa.

Ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer muotoili asian näin: ”Minut ottaa heti valtaansa se horjumaton EHKÄ, joka minua kantaa horjuvassa maailmassa. Ja onhan jokainen abstrakti kuva maailmasta yhtä mahdoton kuin myrskyn piirustukset.”

Usko on työkalu, jolla ihminen louhii merkityksiä vaikenevasta todellisuudesta. Jumala on se, joka härnää merkitystä etsivää ihmistä juuri valokeilan ulkopuolella.

Jumala on kameleontti, varjoteatterin esittäjä, väsyneen ihmismielen väsymätön sörkkijä.

Tranströmer runoilee:

 

Kirkas taivas on asettunut nojalleen seinää vasten.

Se on kuin rukous tyhjälle.

Ja tyhjä kääntää kasvonsa meidän puoleemme

ja kuiskaa

”En minä ole tyhjä, olen avoin”.

Ruumis, jonka hävittämisessä kestää

On helppoa sanoa, että Jumalaa ei ole. Olen elämäni aikana monta kertaa sanonut itselleni niin. Tulen luultavasti vielä monta kertaa sanomaan niin. Joskus se on herättänyt minussa järisyttävää eksistentiaalista kauhua, toisinaan taas melankolista kauneudentunnetta. On tämä maailma ja on tällainen tarina.

Mutta aina – ainakin tähän asti – jokin mieleni outo syvyys on alkanut kuplia. Kohta huomaan taas kurkistelevani varjoihin.

Ehkä se johtuu vain siitä, että olen laulanut lapsena kirkon päiväkerhossa, että Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen, ja teininä nuortenillassa, että Jeesus Kristus kuoli, jotta eläisimme.

Professori Janne Saarikivi sanoo Maa & taivas -sivuston haastattelussa olevansa kristitty, koska on elänyt sellaisen elämän, josta tulee kristitty. ”En koe ollenkaan olevani kristitty sen takia, että olisin kelannut jokaisen Nikean uskontunnustuksen opinkohdan etu- ja takaperin.”

Yuval Noah Harari taas sanoo: ”Jumala on kuollut. Ruumiista eroon pääseminen vain kestää jonkin aikaa.”

En tiedä, onko Harari oikeassa. Ehkä, ehkä ei.

Toisaalla Harari sanoo: ”Tosiasiassa useimpien ihmisten elämä on merkityksellistä ainoastaan heidän toisilleen kertomiensa tarinoiden verkossa.”

Harari ajattelee, että ne tarinat eivät ole oikeasti ”totta”, mutta ne ovat välttämättömiä.

En tiedä, onko Harari oikeassa. Mutta...

Uskonasioissa on hyvä nyrkkisääntö: aina saa, koskaan ei ole pakko

Sitten kysyn taas itseltäni, uskonko Jumalaan. Sisälläni asuvat ateistit, agnostikot, uskovaiset ja toivovaiset heräävät ja alkavat argumentoida.

En kuuntele heitä pitkään. Pitää viedä koira ulos ja katsoa, onko minulla puhdasta paitaa huomiselle ja onko töissä aamulla jotain, mihin pitää varautua jo illalla.

Ennen nukahtamista, kun mieli alkaa jo täyttyä unipuurosta, minua lämmittää ajatus, että maailma on Jumalan syli. Mieleeni tulee pätkä eräästä Antti Nylénin esseestä: ”Mitä ajattelen kuolemanjälkeisestä elämästä? Ajattelen, että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Myös haudoissa olevilla on elämä. Ajattelen, että kuolleet ystävämme ovat siellä mistä ovat tulleetkin.”

Ehkä Jumala on olemassa maanantaisin mutta ei ole torstaisin.

Minulla ei ole mitään loogista syytä uskoa niin. Minulla on monta hyvää syytä olla uskomatta niin. Mutta niin minä haluaisin uskoa – tai ainakin huomattava osa minusta haluaisi. Jos en osaa uskoa, voin toivoa. Jos en osaa toivoa, voin mennä Yrjönkadun uimahalliin saunomaan. Ehkä viikon päästä toivon pilvi taas nousee.

Kysymys Jumalasta ei lopulta ole kysymys, joka riippuu minusta. Jumala joko on tai ei ole. Tai on jollain tavalla ja ei ole jollain toisella. Tai ehkä sekä että tai jotain siltä väliltä, tai ehkä on maanantaisin mutta ei ole torstaisin.

Pidän kynsin ja hampain kiinni oikeudestani muuttaa mieltäni. Saan uskoa tänään ja saan olla uskomatta huomenna. Uskonasioissa on hyvä nyrkkisääntö: aina saa, koskaan ei ole pakko.

Rakkaudentäyteistä jumalatonta elämää!

Työpöytäni päällä on taulu, jonka olen saanut Karjalasta evakkoon lähteneeltä mummiltani. Siinä on Jeesus yöllä lammaslauman keskellä.

Minun tarinani on erilainen kuin isovanhempieni tarinat, ja jälkikasvuni tarinat tulevat olemaan erilaisia kuin minun. Kulkeeko heidän mukanaan vielä tuo outo hiippari, josta käytetään nimeä Jumala? Ehkä. Jos ei, toivon heille rakkaudentäyteistä jumalatonta elämää.

Mutta kun katson kuvaa hyvästä paimenesta laumansa kanssa, minulle tulee hyvä, surumielisen levollinen olo.


Kirjoittaja on Kirkko ja kaupungin toimittaja, jonka mielestä Cormac McCarthyn Tie on ehkä kaikkien aikojen paras teologian oppikirja.

Kirjalähteet:
Harari, Yuval Noah: Homo Deus: Huomisen lyhyt historia
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Rekola, Juhani: Ilo pimeydessä
Rekola, Juhani: Kuolemantanssi
Seppälä, Serafim: Vapaus
Tokarczuk, Olga: Vaeltajat
Tranströmer, Tomas: Kootut teokset 1954–2004
Weil, Simone: Painovoima ja armo
Wright, Robert: Why Buddhism is True: The Science and Philosophy of Meditation and Enlightenment

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi