Kuula: Perinteinen helvetti on saanut vakavan haastajan – ikuisen piinan sijaan kadotetut häviävät olemattomiin

Kuula: Perinteinen helvetti on saanut vakavan haastajan – ikuisen piinan sijaan kadotetut häviävät olemattomiin

Jopa Raamatulle uskollisimmat evankelikaalit ovat alkaneet ajatella, että helvetti ei ehkä tarkoitakaan ikuista piinaa.

Helvetti on yksi kristinuskon vaikeimpia ideoita. Miten ikuinen itku ja hammastenkiristys voi olla oikeus ja kohtuus kenellekään?

Ei se olekaan, sanoo osa modernia kristikuntaa. Klassisen piinahelvetin rinnalle on noussut kasvavaa kannatusta saava oppi tyhjiinraukeamisesta eli annihilaatiosta. Ikuisen elämän vastakohta ei ole ikuinen kärsimys vaan tyhjyys. Jos joku torjuu Jumalan lopullisesti, hän torjuu myös sen Jumalan vaikutuksen, jolla tämä ylläpitää ihmisen olemassaoloa. Niinpä kadotettu peruuttaa oman luomisensa ja raukeaa tyhjiin. Häntä ei enää ole.

Entä Uuden testamentin viittaukset ikuiseen tuleen ja tulijärveen? Ne ovat kielikuvia, sanoo tyhjiinraukeamisen kannattaja. Älä ota niitä liian kirjaimellisesti. Kielikuvien pointti on, että kadotettu tuhoutuu vähitellen kuin halko tulessa.

Pääpaino on annettava niille Raamatun kohdille, joissa kadotettujen kohtalosta puhutaan kielikuvien sijaan suoremmin, ”faktatasolla”. Niissä käytetään tuhoutumista, hukkumista ja häviämistä tarkoittavia termejä apollymi ja fthora. Pelastuksen vastakohta kun on tuho, elämän ja olemassaolon lakkaaminen.

Suomalaisesta käännöksestä tätä ei tosin huomaa, koska tuhokohdat on käännetty liian suoraviivaisesti kadotukseksi. Esimerkiksi kuuluisan pienoisevankeliumin (Joh. 3:16) mukaan yksikään Jeesukseen uskova ei joudu ”kadotukseen”, vaikka alkuteksti puhuu tuhosta ja edellinen käännös osuvasti ”hukkumisesta”.

Kreikkalaisesta ajattelusta lainattiin huonolla harkinnalla epäraamatullinen idea sielun kuolemattomuudesta.

Tyhjyyteen häviäminen ei ole helppo exit. Raamatullinen puhe kadotettujen rangaistuksesta viittaa tuhoutumisprosessin tuskallisuuteen. Mitä jyrkemmin ihminen asettuu taivaan pyhyyttä vastaan, sitä kivuliaammin hän hävittää itsensä.

Uudesta testamentista on siis mahdollista päätyä tyhjiinraukeamisen kannalle.

Miksi sitten kristikunnan pääuoma on varhaisista kirkkoisistä alkaen kannattanut ikuista piinahelvettiä?

Filosofoitiin pieleen, sanovat tyhjiinraukeamisen kannattajat.

Kreikkalaisesta ajattelusta lainattiin huonolla harkinnalla epäraamatullinen idea sielun kuolemattomuudesta. Uutta testamenttia luettiin väärässä järjestyksessä. Kirjaimellisiksi tarkoitettuja tuhotekstejä tulkittiin kielikuvallisten ikuinen tuli -tekstien valossa, kun olisi pitänyt tehdä päinvastoin. Helvettiä ja taivasta alettiin virheellisesti pitämään samanveroisina paikkoina, mutta eri etumerkeillä varustettuina. Toinen täynnä loppumatonta maksimaalista iloa, toinen yhtä ankaraa itkua.

Niinpä vanhat kirkot lukitsivat kantansa ikuisen piinahelvetin puolelle. Ratkaisua alettiin kritisoida tuntuvasti vasta 1800-luvulta alkaen, ja 1900-luvulla tyhjiinraukeaminen on noussut varteenotettavaksi vaihtoehdoksi perinteiselle helvettiopille.

Erityisen kiinnostavaa on, että Raamattu-uskollisten evankelikaalien piireissä sen kannatus on kasvanut niin merkittävästi, että he asettivat työryhmän pohtimaan asiaa. Loppuraportissa todettiin tyhjiinraukeaminen yhdeksi mahdolliseksi helvettitulkinnaksi – eli se ei ole harhaoppia (The Nature of Hell – A report by the Evangelical Alliance Commission on Unity and Truth Among Evangelicals, 2000).

Perinteinen helvetti ei siis enää hallitse yksinvaltiaana alamaailmassa. Se on saanut vakavan haastajan.

Kirjoittaja on ahaa-elämyksiin addiktoitunut etsijä. Ja löytäjä. Taipumusta yläpilviajatteluun. Pappi, teologian tohtori ja tietokirjailija.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi