Linda-Maria: Kun eläimen näkee yksilönä, sitä on vaikea kuvitella ruokana tai takinkauluksena
Ihmiset ovat niin vieraantuneita eläintuotannosta, ettei lautasella olevaa lihaa tule edes ajatelleeksi kuolleena olentona.
Suomeen rantautuneesta Stena-mursusta tuli parin viime viikon aikana seurattu mediapersoona. Kun sen kuolemasta uutisoitiin, herätti mursun menehtyminen suomalaisissa kollektiivisen surun.
Sosiaalisen median täyttyessä Stenaa muistelevista mursupiirroksista ja suruadresseista moni heräsi myös pohtimaan, miksei tuotantoeläimiä kohtaan tunneta samanlaista empatiaa. Miten voi ensin surra mursua ja sen jälkeen syödä surutta pihviä, joka niin ikään on joskus ollut Stenan lailla tunteva yksilö?
Mielestäni vastaus tähän on yksinkertainen ja myös ymmärrettävä. Ihmiset ovat niin vieraantuneita eläintuotannosta, ettei lautasella olevaa lihaa tule edes ajatelleeksi kuolleena olentona, vaan pelkästään ruokana. Mursua sen sijaan ei kuvattu mediassa ihmisten hyödykkeenä. Se sai nimen ja tuli sitä myöten nähdyksi persoonana. Yksilönä. Ainoana laatuaan.
Stena-mursun tapasivat vain harvat, mutta moni kiintyi eläimeen median välittämän kuvan kautta.
Kuinka sitten laajentaa ihmisten kokemaa myötätuntoa mursun lisäksi myös muihin eläimiin?
Oma empatiani tuotantoeläimiä kohtaan on kehittynyt niihin tutustumisen myötä. Vietin suuren osan lapsuudestani maatilalla, jossa opin tuntemaan lampaat ja kalkkunat yksilöinä. Muistot pääni päälle lennähtäneestä Hanna-kalkkunasta tai parhaaksi ystäväkseni muodostuneesta Hannu-karitsasta takaavat sen, etten pysty suhtautumaan pakastealtaan lammaspaistiin tai kylmäkaapin kalkkunaleikkeeseen enää muuten kuin kuolleina yksilöinä.
Tutustuminen ja kohtaaminen onkin mielestäni paras tapa lisätä empatiaa, oli kyse sitten ihmisestä tai muunlajisesta eläimestä. Stena-mursun tapasivat vain harvat, mutta moni kiintyi eläimeen median välittämän kuvan kautta. Toivoisinkin mediaan lisää yksilöllisiä tarinoita myös erilaisista tuotantoeläimistä.
Yksi taho, joka tässäkin suhteessa tekee tärkeää työtä jo nyt, on eläinsuojelukeskus Tuulispää. Pääsin toissa keväänä itsekin paikan päälle tutustumaan sen asukkeihin. Pelastettujen tuotantoeläinten arkea on mahdollista seurata myös somen kautta. Kun näkee Mikko-minkin leikkivän uima-altaassaan, tuntuu luonnottomalta kuvitella Mikkoa takinkauluksena.
Samoin on Tuulispään muiden asukkaiden kohdalla. Niitä on vaikea nähdä hyödykkeinä, kun jokaisella eläimellä on oma, yksilöllinen persoonallisuutensa. Aivan kuten kaikilla maailman eläimillä. Niilläkin, joille ihmiset eivät ole antaneet nimeä.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Linda-Maria: Papin aloitettua vihkipuheensa kehooni laskeutui rauha, vaikka kävely alttarille oli yksi elämäni jännittävimmistä hetkistä
PuheenvuorotHaaveiluni häistä alkoi jo varhaislapsuudessa, paljon aiemmin kuin haaveiluni puolisosta.
