Linda-Maria: Somessa yleistyneet ADHD-diagnoosit ärsyttivät minua – sitten ymmärsin miksi
Tunnereaktioni ei kertonut mitään ADHD:staan avautuvista sometyypeistä, vaan traumoista, ennakkoluuloista ja siitä, miltä jonkin oletetaan näyttävän ulospäin.
”Mä en vaan voi uskoa, että jokaisella (uskonnollinen kirosana) vihersmoothie-bloggaristilla on ADHD”, sanoi ystäväni minulle edellisenä keväänä. Hieman ennen hänen kommenttiaan toimittaja Laura Friman oli kirjoittanut kolumnin, jossa hän kutsui itsegoogletettua ADHD:ta somen rasittavimmaksi trendiksi.
Ensireaktioni oli varmistaa sekä ystävältäni että Frimanilta kuuluinko minäkin heidän silmissään näihin raivostuttaviin vihersmoothie-googlaajiin. Saatuani molemmilta kieltävän vastauksen, pystyin olemaan heidän kanssaan asiasta samaa mieltä. Minua, ADHD- ja hahmotushäiriödiagnoosit niin ikään aikuisiällä saanutta, ärsytti suunnattomasti ihmisten julistautuminen neuroepätyypillisiksi somessa yksi toisensa perään. Miksi ihmeessä? Asia mietitytti minua itseänikin, mutta uskon löytäneeni vastauksen.
Diagnosoimaton erilaisuuteni kouluaikoina melkein tappoi minut. Korjaan, ei erilaisuuteni, vaan se ettei sitä hyväksytty. Se, että minua sen vuoksi vuosikaudet hyljeksittiin, pilkattiin ja jätettiin porukan ulkopuolelle. Elin kouluaikoina vahvasti omassa maailmassani, minulla oli mielikuvitusystäviä ja kiinnostuksen kohteeni sekä itseilmaisuni olivat erilaiset kuin muilla. Hahmotushäiriöni näkyi kömpelyytenä liikunnassa ja oppimattomuutena matemaattisissa aineissa. Kiusaajani opettajaa myöten tekivät minulle selväksi, että erilaisuuteni on hulluutta, outoutta, laiskuutta, tyhmyyttä ja kertakaikkisen noloa, hävettävää ja väärin.
Miten näillä cooleilla ja suosituilla tyypeillä voi olla samat diagnoosit kuin minulla, joka olen ihan oikeasti kömpelö ja friikki?
Kun on opetettu häpeämään neuroepätyypillisyyttään, on mielestäni ymmärrettävä reaktio tuntea aluksi epäuskoa, pettymystä ja jopa kateutta, kun yhtäkkiä niin moni muukin kertoo olevansa sellainen. Miten näillä cooleilla ja suosituilla tyypeillä voi olla samat diagnoosit kuin minulla, joka olen ihan oikeasti kömpelö ja friikki? Miksi te ette olleet minun kanssani samalla luokalla? Miksi teidän hyperfiksaationne ovat salonkikelpoisia, toisin kuin minun?
Tunnereaktioni ei kertonut mitään ADHD:staan avautuvista sometyypeistä. Sen sijaan se kertoi paitsi syvistä traumoista, myös myrkyllisessä kouluympäristössä sisäistämistäni ennakkoluuloista liittyen neuroepätyypillisyyteen ja siihen, miltä sen kuuluisi ulospäin näyttää.
Aivan varmasti minäkin olen jonkun mielestä saanut aikaiseksi aivan liian monta kirjaa, biisiä ja kolumnia diagnooseihini nähden. Enkä minä voi Instagram-kuvista päätellä, kuinka suuria kamppailuja muilla neuroepätyypillisyydestään kertovilla on elämässään ollut ja on yhä.
Ainakin yksi kamppailu on toivottavasti osaltamme takanapäin. Se on hiljaisuuden rikkominen aiheen ympärillä ja neuroepätyypillisyyden näkyväksi tekeminen, kaikissa sen väreissä.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Loma ilman nettiä oli loma ilman ahdistusta
PuheenvuorotPuolikkaan pikkurillinpään kokoinen SIM-kortti voi väsyneelle olla valtava taakka, huomasi Linda-Maria Raninen.
