Linda-Maria: Tunsin vihaa ensimmäistä kertaa vuosiin – se maistui raudalta ja sai kädet tärisemään
Olisiko mahdollista käyttää vihaa johonkin hyvään?
Oloni kerkesi parin vuoden ajan olla kevyt. Niin kuin rintani päältä olisi nostettu pois jotakin painavaa, sellainen röntgenkuvia varten puettava lyijykaulus. Tuo lyijykaulus oli nimeltään viha, ja siitä luopuminen oli vuosien prosessi. Se vaati terapiaa, kirjan kirjoittamista ja anteeksiantamista. En halunnut enää kantaa rinnallani mustaa möykkyä, joka myrkytti mieltäni väkivaltafantasioilla ja painoi kuin synti.
Pari vuotta ilman vihaa tuntuivat hassuilta. Liiankin kevyiltä, kuin olisin kadottanut yhden matkalaukuistani kesken reissun. Kun tuntematon huoritteli minua kadulla, en tuntenut tarvetta käydä kimppuun edes verbaalisesti, koska järkeilin huutelijan tarvitsevan apua, ei löylytystä. Somebiiffit tuntuivat tylsiltä, enkä jaksanut kantaa kaunaa kellekään.
Viime viikolla törmäsin sarjakuvataiteilija Ville Rannan piirtämään sarjakuvaan, joka käsitteli yhteisen ystävämme kirjailija Miki Liukkosen viimeisiä aikoja. Sarjakuvassa Ranta vie yliannostuksen ottaneen Liukkosen Auroran sairaalaan ja painottaa henkilökunnalle, ettei tätä saa missään tapauksessa päästää lähtemään yksin pois. Kolmen tunnin päästä Liukkonen heitetään sairaalasta pihalle lääkäreiden toimesta. Ranta kutsuu heitä kylmäverisiksi murhaajiksi.
En halunnut enää kantaa rinnallani mustaa möykkyä, joka myrkytti mieltäni väkivaltafantasioilla ja painoi kuin synti.
Paiskasin puhelimen kädestäni sohvalle. Vaikka olin tiennyt Mikin kokemuksista, vääryys konkretisoitui sarjakuvassa. En ollut muistanut tätä tunnetta. Se maistui raudalta, muutti hengityksen pintapuoliseksi ja sai kädet tärisemään. Viha. Ensimmäistä kertaa vuosiin.
Halusin jakaa sarjakuvan Instagramissa ja aloin muotoilla sille saatetekstiä. ”Toivon omaksi parhaaksenne, ettei minun milloinkaan tarvitse tulla asiakkaaksi teille.”
Kirjoitin ja pyyhin tekstin saman tien pois. Yritin uudelleen, mutta sormeni eivät taipuneet kuin epätoivosta kumpuaviin väkivaltafantasioihin. Aivan kuin silloin 13-vuotiaana, kun olin kiusaajieni edessä aseeton. Rintakehäni lyijy, viha josta olin jo kertaalleen luopunut, väreili vierelläni kysyen, haluanko sen takaisin.
Muistin Mikin kuvailleen vihaa parhaimmillaan eteenpäin vieväksi voimaksi. Päätin siis testata vihaa ja kysyin, saisinko käyttää sitä johonkin hyvään. Esimerkiksi siihen, että tekisimme töitä mielenterveyspalveluiden parantamiseksi. ”Miksi ihmeessä niitä pitäisi parantaa?” kysyi viha. Selitin sille, että juurihan me luimme Ville Rannan sarjakuvan. Eikö siinä ole tarpeeksi syytä. ”Mutta mitä se enää auttaa?” viha kysyi ääni särkyen.
Sanoin vihalle haluavani sen takaisin, mutta vasta sitten, kun se on valmis viemään minua eteenpäin. Sitä ennen keskityn parantamaan sitä, mikä piilottelee lyijykauluksen alla. Surusta särkynyttä sydäntä.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Linda-Maria: Somessa yleistyneet ADHD-diagnoosit ärsyttivät minua – sitten ymmärsin miksi
PuheenvuorotTunnereaktioni ei kertonut mitään ADHD:staan avautuvista sometyypeistä, vaan traumoista, ennakkoluuloista ja siitä, miltä jonkin oletetaan näyttävän ulospäin.