Suomen sisällissota oli myös kirkon sisäinen sota, sillä sen kumpikin osapuoli oli saman kirkon jäseniä. Kirkosta eroamisen mahdollistava uskonnonvapauslaki astui voimaan vasta sisällissodan jälkeen vuonna 1923. Kuva: Museovirasto - Musketti / Niilo Toivonen

Ajankohtaista

Sisällissodan taisteluiden jälkeen Helsinkiin syntyi vankileirien saaristo

Suomen lyhyen mutta verisen sisällissodan taisteluja käytiin muun muassa Leppävaarassa ja Tikkurilassa. Sodan jälkeen Suomenlinnan ja Isosaaren vankileireillä kuoli paljon enemmän ihmisiä kuin taisteluissa.

02.03.2018 11:00
Pauli Juusela ja Eira Serkkola

Kun vakaumuksen puolesta kaatuneille punaisille pystytettiin elokuussa 1949 muistomerkki Vantaan Hiekkaharjuun, otettiin iso askel sovinnon tiellä. 31 vuotta sisällissodan jälkeen kirkkoherra Otto Weckström siunasi haudan lepoon 68 Tikkurilan seuduilla kaatunutta punakaartilaista. Läsnä oli 700 ihmistä.

Hautaan siunattiin ne, joiden nimet oli onnistuttu saamaan selville. Eri asia on, kuinka moni heistä on haudattu kyseiselle paikalle ja keitä haudatut ovat. Tätä yritti selvittää kirkkovaltuustolle vuonna 2016 tekemänsä aloitteen avulla Tikkurilan seurakunnan luottamushenkilö Markku J. Jääskeläinen.

Kirkkoherran siunaustilaisuudessa käyttämää nimilistaa seurakuntaan kuuluneista haudatuista ei kuitenkaan Vantaan seurakuntien arkistoista löytynyt. Nimilista perustui mahdollisesti entisen punakaartilaisen, myöhemmän kunnanvaltuutetun ja sosiaalineuvoksen Viljo Sohkasen työhön. Sohkanen keräsi tietoja kaatuneista Tikkurilan punakaartilaisista ja kirjoitti sotakokemuksistaan punakaartin lääkintämiehenä kaksi kirjaa.

Weckström ja Sohkanen seisoivat rinta rinnan muistomerkin paljastustilaisuudessa. Sisällissodassa he olivat olleet vastakkaisilla puolilla.

Weckström osallistui Porvoon saaristossa käytyyn taisteluun suojeluskuntalaisena, pakeni tappion jälkeen Viroon ja palasi saksalaisten mukana Suomeen. Hänestä tuli Helsingin maalaiskunnan kirkkoherra vuonna 1922. Hän palveli seurakuntalaisiaan heitä erottelematta yli 40 vuotta ja oli eri kansanryhmien arvostama pappi.

Sohkanen puolestaan oli 17-vuotias värväytyessään Tikkurilan punakaartiin. Hän osallistui sotaan Karjalan kannaksella ja Tikkurilassa.

Punavankeja Suomenlinnan neljännen piirin vankileirillä Susisaaressa, Adlerfeldtin traverssin pihalla. Nälkä ja sairaudet heikensivät vankeja. Nykyisin rakennuksessa sijaitsee kahvila-ravintola. Kuva: Museovirasto - Musketti / Niilo Toivonen

Tikkurilassa ja Leppävaarassa taisteltiin

Tikkurilan aseman seutu, jota nyt hallitsee massiivinen Dixi-keskus, oli vuoden 1918 sisällissodan verisen taistelun tapahtumapaikka. Vastakkain olivat amatöörisotilaista koostunut paikallinen punakaarti ja Hangosta kohti Helsinkiä pikavauhtia edennyt sodan karaisema saksalainen Itämeren divisioona.

Ensin Itämeren divisioona saapui kuitenkin Espooseen. Leppävaaran taistelu 11. huhtikuuta oli ainoa Espoon alueella käyty iso sisällissodan taistelu. Punaiset olivat saaneet kokoon 1 500 harjoittamatonta miestä, joita vastassa oli useita tuhansia ammattisotilaita. Punaiset miehittivät Nupukivenkallion ja Gransinmäen juoksuhaudat ja tuliasemat, joita venäläiset olivat rakentaneet Helsingin puolustusta varten.

Vankileirillä kuoltiin niin paljon, että Santahaminaan kuljetettiin proomulla arkkuja kaksi kertaa viikossa.

Hyödyttömiksi jääneiden rauhanneuvottelujen jälkeen saksalaiset käynnistivät hyökkäyksen kovalla tykki- ja kranaatinheitintulella. Punaiset vastasivat kivääritulella, mutta joutuivat pian pakenemaan kohti Huopalahtea. Punaisilta kaatui 13 miestä ja saksalaisilta kaksi.

Saksalaisten toinen hyökkäyskiila eteni nykyisen Vantaan alueelle, Hämeenkylään, josta saksalaiset joukot lähtivät etenemään aamuvarhaisella 12. huhtikuuta. Ne valtasivat Helsingin pitäjän kirkonkylän, jossa käytiin jonkinlainen kahakka.

Tikkurilasta taisteltiin pidempään. Saksalaiset halusivat katkaista yhteyden Helsinkiin ja saartaa punaisten hallitseman pääkaupungin. Punakaarti asettui puolustusasemiin taloihin, ojiin ja radan varteen. Punakaartia tuki rautatiellä edestakaisin liikkunut legendaarisen Eino Rahjan komentama panssarijuna.

Lopputulos oli etukäteen selvä. Moni punakaartilainen oli värväytynyt mukaan paitsi aattellisista syistä myös palkan ja ruuan toivossa. Kokeneimmat olivat rintamalla muualla. Aseistus ei ollut hääppöistä lukuun ottamatta pelottavaa panssarijunaa. Taistelussa kaatui kaksi saksalaista ja kymmeniä punakaartilaisia. Hiekkaharjussa olleen maatalouskoelaitoksen soramonttuun haudattiin kaatuneita ja teloitettuja.

Vankeja saksalaiset ottivat noin 50. Heitä pidettiin kaksi yötä kirkonkylässä Knapaksen tilan aitassa. Vankeja uhkailemaan ilmaantui punaisen vallan aikana piilossa olleita suojeluskuntalaisia. Vasta rovasti Alfred Tallqvistin puututtua asiaan punaisille annettiin ruokaa ja heitä lähdettiin viemään vankileirille.

Valtiorikosoikeuden istunto Hämeenlinnassa, mukana juristeja, luutnantti, kansankoulunopettaja ja kauppias. Helsingin valtiorikosoikeuden osastoista ei ole säilynyt valokuvia. Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseo.

Punainen, valkoinen ja saksalainen hauta

Helsingin maalaiskunnan punaisen kunnanvaltuuston jäsen ja kaartilainen Toivo Oksanen surmattiin seuraavana päivänä. Hänen hautansa löytyy poikkeuksellisesti Helsingin pitäjän kirkonkylän hautausmaalta. Hautaan on haudattu myös hänen seuraavana kesänä kuollut kaksikuinen poikansa.

Hautapaaden teksti on pysäyttävä: ”Seisahdu matkamies katsahda isän ja pojan patsasta, sillä hauta sinunkin nielevä on.” Lähistöllä on seitsemän kaatuneen saksalaisen sotilaan hauta ja valkoisena murhatun poliisin Gustaf Skogin hauta.

Useimmat punaisten tekemistä murhista Helsingin maalaiskunnassa tapahtuivat Malmilla ja Oulunkylässä. Tikkurilassa murhattiin Rekolan kartanon pehtori, mutta tekijät eivät olleet Tikkurilan punakaartista. Valkoiseksi epäillyt tunsivat suurta pelkoa, ja heiltä takavarikoitiin ruokaa.

Nykyisen Vantaan alueella oli sisällissodan aikana noin 5 000 asukasta. Heistä 1 405 asui Tikkurilassa. Sisällissodassa kuoli noin 80 tikkurilalaista, kaikki punaisia.

Isännöitsijät velvoitettiin lehti-ilmoituksilla ilmiantamaan taloissaan asuneet punakaartilaiset.

Vankileirien saaristo syntyy

Saksalaiset sotilaat jatkoivat matkaansa Tikkurilasta ja Leppävaarasta Helsinkiin. Valkoiset valtasivat pääkaupungin punaisilta 12.-13. huhtikuuta. Toukokuun alussa sota päättyi koko maassa viimeisten punaisten hallitsemien kaupunkien valtaukseen.

Sodan loputtua punavankeja oli enimmillään 80 000. Vankileirejä perustettiin pikavauhtia ympäri Suomea.

Juhannuksena 1918 esimerkiksi Suomenlinna oli täynnä väkeä, kuten nykyäänkin kauniina kesäpäivinä. Mutta silloin ei juotu kuohuviiniä valleilla eikä etsitty pokémoneja.

Venäläisten tyhjilleen jättämissä kasarmeissa ja piikkilanka-aitauksissa oli vangittuna yli 12 000 ihmistä. Useimmat puhuivat suomea. Joukossa oli Leppävaaran ja Tikkurilan punakaartilaisia, myös tuleva kunnanvaltuutettu Viljo Sohkanen. Vartijatkin olivat suomalaisia.

Monet Suomenlinnan punavangeista olivat viruneet leirissä jo huhtikuun puolivälistä asti odottamassa valtiorikosoikeudenkäyntiä.

Pääkaupunkiin syntyi suorastaan vankileirien saaristo, kun tuhansia vankeja säilytettiin Suomenlinnassa, Santahaminassa ja Iso-Mjölössä eli Isosaaressa. Myös Katajanokan Merikasarmissa oli iso vankila.

Santahaminassa toimi naisvankila

Kouluissa toimi pienempiä väliaikaisia vankiasemia, kuten Liisankadun naisvankila Ruotsalaisen reaalilyseon tiloissa. Sieltä vangit siirrettiin Santahaminaan, jossa oli kesän aikana yhteensä tuhat naisvankia ja 28 lasta. Yli 600 naista tuotiin Tammisaaren vankileiriltä; heikoimmat jouduttiin kantamaan laivasta kasarmiin.

Naiset, joista suurin osa oli alle 30-vuotiaita, säilyivät hengissä. He hoitivat karjaa, sikoja ja kasvimaata sekä valmistivat ruokaa, mutta joutuivat kokemaan myös seksuaalista hyväksikäyttöä. Vankilassa myös synnytettiin ja saatiin keskenmenoja.

Vankikuljetukset olivat keskustassa jokapäiväinen näky. Vankeja marssitettiin työkohteisiin varsinkin Katajanokalta, heitä haettiin kuulusteluihin ja siirreltiin vankilasta toiseen. Muualta Suomesta tuotiin vankeja junalla Suomenlinnaan.

Vankilajärjestelmä oli huonosti suunniteltu. Sitä hallinnoivat Suomen armeija ja suomalaiset siviiliviranomaiset mutta mukana oli myös saksalaisia sotilaita. Päälliköt vaihtuivat tiuhaan.

Vangit kuolivat odottaessaan oikeudenkäyntiä

Helsingin vangit olivat muodollisesti tutkintavankeja. Sodan voittajat päättivät tutkia ja tuomita erityistuomioistuimessa jokaisen vangitsemansa henkilön. Kaikki antautuneet punakaartilaiset otettiin sotavangeiksi, ja lisäksi punaisia etsittiin. Esimerkiksi isännöitsijät velvoitettiin lehti-ilmoituksilla ilmiantamaan taloissaan asuneet punakaartilaiset.

Valtiorikostuomioistuimien perustaminen oli hidasta. Ensin piti säätää laki, sitten etsiä henkilöt 145:en tuomioistuimeen (kaksi lainoppinutta, kaksi maallikkoa ja yksi upseeri). Jäsenet vaihtuivat tiuhaan eivätkä läheskään kaikki tehtävään määrätyt halunneet osallistua istuntoihin edes syytteen uhalla.

Järjestelmä alkoi toimia vasta kesäkuun lopulla. Siinä vaiheessa vangit olivat odottaneet leireissä jo kaksi kuukautta, ja joka päivä olisi pitänyt syödä. Kyse oli valtavasta ihmisjoukosta; pelkästään Helsingin leireillä oli kevään ja kesän mittaan yli 17 000 punavankia.

Punakapinallisten kasvatus oli osa vankileirien ohjelmaa. Kasvatusjohtajana toimi pastori Johannes Kunila.

Ennen kuin valtiorikosoikeudet alkoivat toimia, vankeja ammuttiin mielivaltaisesti. Esimerkiksi Helsingissä ammuttiin 69 punavankia ilman oikeudenkäyntiä. Vartija saattoi ampua vangin pienestäkin tottelemattomuudesta. Lisäksi Helsingin keskustassa teloituksia ”tilattiin”. Yöllinen puhelinsoitto kertoi järjestyspoliisille, mistä tunnistamattomia ruumiita sai korjata pois.

Tätä kutsuttiin valkoiseksi terroriksi. Yleensä päätökset vankien ampumisesta teki Viaporin linnoituksen komendantti, kenraalimajuri Gösta Theslöf. Aiemmin punaisen terrorin uhreina oli Helsingissä ja Helsingin maalaiskunnassa kuollut 90 siviiliä.

Leireillä nähtiin jatkuvasti nälkää

Vankileireillä kuoli enemmän ihmisiä kuin sisällissodan 109 päivää kestäneissä taisteluissa. Kaikkiaan nälkään ja sairauksiin kuoli yli 13 500 vankia, jotka eivät koskaan ehtineet valtiorikosoikeuteen.

Vangit saivat useimmiten ruuaksi laihaa keittoa, joka oli valmistettu suolatusta ja kuivatusta turskasta eli kalliokalasta. Päivän toinen ateria koostui pienestä leivänpalasta ja sillinpuolikkaasta, joka liottamattomana janotti yöllä.

Leipä, jota kutsuttiin murikaksi, sisälsi selluloosaa, kaurankuoria ja pellavansiemeniä. Se sekoitti vatsan. Vangit näkivät nälkää ja söivät leirin ympäriltä ruohot juurineen. Jossain leirissä syötiin menehtynyt hevonen ja hevosten kauratkin.

Ruuasta oli kova puute koko Helsingissä. Elintarvikepula oli alkanut jo vuonna 1917, ja aliravitsemus oli yleistä. Vankeinhoitolaitos oli antanut ohjeet ruuan kalorimääristä, mutta niitä ei noudatettu. Pakkotyössä olevat vangit saivat lisäruokaa, koska muuten he eivät olisi jaksaneet tehdä työtä, ja siksi työ oli suosittua.

Monet vangit anelivat kotiin lähettämissään korteissa omaisiaan tuomaan mitä tahansa ruokaa, jotta vankilassa ei tarvitsisi kuolla nälkään. Mutta omaisia kiellettiin tuomasta ruokapaketteja. Salakuljetus vartijoiden avulla oli tosin yleistä.

Kun vankeinhoitolaitos viimein myönsi heinäkuussa, että vangit ehtivät kuolla nälkään ennen oikeudenkäyntiään, pakettikielto kumottiin – paitsi Helsingissä. Suomenlinnan vankileirin julma komentaja Carl von Wendt piti kiellon voimassa kesän loppuun asti huolimatta siitä, että lääkärit ja monet muut hänen alaisensa vetosivat ruoka-annosten suurentamisen puolesta.

Aliravittujen vankien joukossa levisivät taudit. Huono hygienia pahensi tilannetta. Kun juomavettäkin oli niukasti, peseytymään ei päässyt. Suomenlinnassa ei ollut tilaa haudata vankeja. Kuolleet vietiin Santahaminaan haudattaviksi joukkohautaan. Vankileirillä kuoltiin niin paljon, että Santahaminaan kuljetettiin proomulla arkkuja kaksi kertaa viikossa.

28.6. senaatti päätti, että ”lievemmin syyllisiä” tuli päästää mahdollisimman paljon vapaaksi. Heinäkuussa vankimäärä pienenikin nopeasti, mutta myös kuolleisuus nousi huippuunsa, 5 600 henkeen.

Vangittuja punakaartilaisia viedään Kreivi Kamenski -laivalla Suomenlinnaan 13.4.1918. Keskellä sivuttain seisova huopahattuinen mies muistuttaa suuresti Tikkurilan punakaartiin kuulunutta Viljo Sohkasta, joka tuomittiin Suomenlinnan vankileirille. Saksalaiset valtasivat Helsingin 12.–13.4. valkokaartilaisten avustuksella. Kuva: Työväen arkisto / Lönnqvist, Foto Nyblin

Kasvatusosasto piti ahkerasti jumalanpalveluksia

Punakapinallisten kasvatus oli osa vankileirien ohjelmaa. Sen tavoitteena oli ”palauttaa väärään johdetut mielet kunnioittamaan Jumalaa, rakastamaan kotia ja synnyinmaata”. Kasvatusjohtaja ja kasvatusapulaiset, joiden joukossa oli paljon teologian ylioppilaita ja kansakoulunopettajia, järjestivät rippikouluja ja lukuopetusta ja perustivat kirjastoja. Suuri osa vangeista oli parikymppisiä nuoria, ja alaikäisiäkin oli paljon.

Helsingin vankileirien kasvatusjohtajana toimi pastori Johannes Kunila. Kesäkuun viimeisen viikon raportissaan Kunila kertoo, että vankeja oli 12 650, jumalanpalveluksia oli pidetty 85, sairaskäyntejä tehty 100 ja yksityiskeskusteluja käyty 200. Esitelmiä oli pidetty 20 pakanalähetyksen, uskonnonhistorian ja yhteiskuntaopin alalta.

Saarnaajan tehtäviin kuului myös ”valmistaa teloitettavat vangit kuolemaan”.

Kunila hoiti punavankien hautaukset Santahaminaan ja laati tunnollisena virkamiehenä sinne siunaamistaan tarkat luettelot. Myöhemmin hän lähetti vainajien kotiseurakuntiin kuolintodistukset. Nämä Kunilan paperit löytyivät vasta 2000-luvun alkupuolella Työväen arkistosta. Ne ovat olleet Suomen sotasurmaprojektin keskeistä aineistoa.

Näin muisteli muuan vanki vuonna 1919: ”Kasvatus-osaston miehet ja naiset jakoivat vankeille myöskin ijän ikuisia Joululehtiä y.m. lehtiä, vankit käyttivät paperin sillin kääreenä. Oli totta ettei jaksanut lukea ei pysynyt ajatukset kasassa, kuin oli vatsa tyhjä oli pääkin tyhjä.”

Lähteet: Helsingin pitäjän ja Helsingin pitäjä – Vantaa vuosikirjat 1978, 1993, 2009, 2017 ja 2018,

Tuomas Hoppu: Vallatkaa Helsinki – Saksan hyökkäys punaiseen pääkaupunkiin 1918

Vantaan kaupunginmuseon Vantaa 1918 -mobiiliopas.

Valtatien varrelta. Tarinoita ja kuvia Leppävaarasta ja Harakasta.

Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917–18. Toim. Jarmo Nieminen.

Tuulikki Pekkalainen, Seppo Rustanius: Punavankileirit 1918. Suomalainen murhenäytelmä.

Mervi Kaarninen: Punaorvot

Sodan jälkeen punaisia teloitettiin ja syrjittiin

Helsingin valtiorikosoikeudet käsittelivät vuonna 1918 yhteensä noin 12 400 vangin syytteet. Huippukausi oli keskikesällä.

Kuolemantuomioita langetettiin 115, joista vain 11 pantiin täytäntöön. Suomenlinnassa teloitettiin kuitenkin myös 60 muualla tuomittua vankia. Tuomitut ammuttiin Kustaanmiekan valleja vasten.

Elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomittiin Helsingissä 173 miestä ja kolme naista. Yleisin tuomio oli 1–4 vuotta kuritushuonetta. Sen sai 7 300 henkilöä.

Tuomittuja armahdettiin useassa erässä, ensimmäisen kerran lokakuun lopussa 1918. Silloin vapautettiin yli 10 000 vankia ja joulukuussa noin 6 500. Yli 600 ihmistä kuoli pian vankilasta päästyään.

Teloitukset, vankeus ja nälkiinnyttäminen eivät kuitenkaan riittäneet rangaistukseksi laillista hallitusta vastaan nousseille kapinallisille. Punaisia syrjittiin ja vihattiin eikä otettu mielellään töihin. Maassa oli ainakin 20 000 täys- tai puoliorpoa, joista enemmistö punaisten jälkeläisiä.

Punaleskiltä evättiin äänioikeus, jos he hakivat köyhäinavustusta. Nälkäiset lapset lähtivät kerjuulle, ja junissa liikkuvista lapsikerjäläisistä tuli iso ongelma.

Ratkaisuna punaorpoja vietiin äideiltään sijaiskoteihin ja lastenkoteihin uudelleen kasvatettaviksi. Esimerkiksi Tikkurilaan perustettiin uusi lastenkoti, joka pian siirrettiin seurakunnan omistamaan rakennukseen Rekolaan. Siellä asui 120 lasta.

Yksinhuoltajaäitejä ei haluttu auttaa esimerkiksi järjestämällä päivähoitoa pienimmille työpäivän ajaksi.

Katkeruutta herätti se, että valkoisten tekemiä sotarikoksia ei käsitelty missään.

Lukiolaispoikien avulla taivaalle ammuttiin tulimyrsky – punatähtisten koneiden pommilastista vain murto-osa putosi Helsinkiin

Ajankohtaista 5.10.2023

Sadat Neuvostoliiton pommikoneet yrittivät helmikuussa 1944 sytyttää Helsingin tuleen. Kun miehistä oli pulaa, ilmatorjunnan avuksi värvättiin jopa 15-vuotiaita poikia.