Romahdus voi tapahtua pahimmassa tapauksessa vain muutaman vuosikymmenen kuluessa.

Hyvä elämä

Maailmanlaajuinen ekologinen romahdus voi tapahtua nopeasti – ”Ihminen on erittäin haavoittuvassa tilanteessa”, sanoo paleontologi Mikael Fortelius

Ihminen ajaa maapalloa kohti nopeaa muutosta, jossa suuri osa nykyisistä lajeista voi hävitä. Ympäristöahdistuksen vuoksi asiasta on vaikea puhua.

22.05.2017 11:00
Taneli Kylätasku
Ville Tietäväinen

Maa kulottuu ja kuivuu, maanpiiri riutuu ja kuivuu, maan lailla taivaskin riutuu. Maa muuttuu saastaiseksi jalkojen alla, sillä sen asukkaat ovat hylänneet lain, rikkoneet käskyn, tehneet tyhjäksi ikuisen liiton. (Jes. 24:4-5)

– Olen elänyt tämän asian kanssa teinivuosista saakka, evoluutiopaleontologian professori Mikael Fortelius, 63, sanoo.

Fortelius kuuluu sukupolveen, joka varttui aikuiseksi ekologisen kriisin varjossa. Väestöräjähdys, lintujen katoamisen aiheuttama ”hiljainen kevät” ja Rooman klubin varoitukset luonnonvarojen ehtymisestä tulivat jo nuorena osaksi elämän kuormaa.

Forteliuksen elämään mahtuu myös vuosia, joiden aikana ekologinen kriisi oli taka-alalla. Niille tuli loppu joulukuussa 2010, kun Fortelius osallistui luonnontutkijoiden konferenssiin Berkeleyn yliopistossa Kaliforniassa.

Konferenssin aikana tutkijoille selvisi, että meneillään oleva kuudes massasukupuutto on oire jostakin vielä isommasta: Viimeiset 11 000 vuotta vallinnut luonnontasapaino on katoamassa. Edessä on maapallon biosfäärin eli elonkehän perustilan muutos, jonka aiheuttaja on ihminen.

– Luulen, että me kaikki säikähdimme aika lailla, Fortelius sanoo.

Nopea romahdus näyttää todennäköiseltä

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Fortelius oli yhtenä tekijänä Nature-tiedelehden artikkelissa, jossa 22 tutkijaa esitti uusimpaan tietoon perustuvan katsauksen maapallon tilasta ja tulevaisuudesta.

Tutkijoiden arvion mukaan lähestymme suurella todennäköisyydellä nopeaa biosfäärin olotilan muutosta, jossa maapallon nykyiset ekosysteemit romahtavat ja – todennäköisesti – korvautuvat uudenlaisilla järjestelmillä.

Henkilökohtaisesti en voi olla optimisti, vaan luulen, että ihmiskunnan peli on pelattu.

– Mikael Fortelius

Maailmanlaajan ekologisen kriisin juurisyitä ovat maapallon väestönkasvu, luonnonresurssien käytön kasvu henkilöä kohden, ihmisen maankäyttö ja ilmaston lämpeneminen.

Muutos käynnistyy, kun ihmiskunnan aiheuttama kokonaisrasitus saavuttaa ratkaisevan kynnysarvon. Sen jälkeen romahdus voi tapahtua nopeasti, pahimmassa tapauksessa vain muutaman vuosikymmenen kuluessa.

Muinaisuudessa kasvit ja eläimet saattoivat reagoida ympäristön muutoksiin siirtymällä uusille alueille, mutta ihmisen levittäytymisen vuoksi se ei enää onnistu.

– Tästä kaikesta seuraa se, että maapallon elonkehän perustilan muutos on yhä todennäköisempi. Elämän ehdot muuttuvat tavalla, johon enemmistö lajeista ei ole sopeutunut. Tämä kohdistaa suuren uhkan niin suurelle lajimäärälle, että romahtaminen uhkaa koko maapallon biosfääriä, Fortelius selittää.

Tutkijoiden mukaan 11 000 vuotta vallinnut luonnontasapaino on katoamassa.

Ihmisen käytössä jo 43 prosenttia jäättömästä maasta

Maapallon jäättömästä maanpinnasta 43 prosenttia on ihmisen suoran vaikutuksen alla esimerkiksi peltoalana tai rakennettuina ympäristöinä. Kasvien fotosynteesin eli yhteyttämisen tuottamasta energiasta noin 30 prosenttia on jo nyt ihmisen käytössä.

Lähivuosikymmenten aikana ihmisen vaikutus kasvaa rajusti, sillä maapallon väkiluvun arvioidaan kasvavan yhdeksään tai kymmeneen miljardiin tämän vuosisadan puoliväliin mennessä.

Muille lajeille kuin ihmiselle ja tämän tuotantoeläimille ja kasveille jää yhä vähemmän tilaa. Luontoalueiden pirstoutuminen ja hupeneminen muodostaa kasvavan uhkan sekä yksittäisten lajien että kokonaisten ekosysteemien säilymiselle. Erityisen haavoittuvia ovat tiikerin kaltaiset suuret nisäkkäät.

Maankäytön ja luonnonvarojen ylikulutuksen rinnalla ekosysteemejä kuormittaa ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen, joka muuttaa lajien elinympäristöjä. Muutos tapahtuu nopeammin kuin yksikään maapallon aikaisemmin kokema.

Lihantuotanto kuluttaa valtavasti energiaa

Pahimmassa tapauksessa kontrolloimaton muutos voisi ajaa maapallon tilaan, jossa toimivia ekosysteemejä ei enää ole. Forteliuksen mukaan palautuminen ja uusien lajirikkaiden ekosysteemien kehittyminen kestäisi miljoonia vuosia. Välivaihetta hallitsisivat laajalle levinneet yleislajit, jotka sattuisivat menestymään ekokatastrofin oloissa.

Luonnonsuojelun pitäisi hyödyntää muinaisesta elämästä kertovaa tietoa paljon nykyistä enemmän.

– Mikael Fortelius

Tilanteen vakavuutta ihmisen kannalta korostaa se, että käytämme jo tällä hetkellä enemmän energiaa kuin kaikki maailman kasvit tuottavat yhteyttämällä. Lisäys tulee suureksi osaksi fossiilisista polttoaineista kuten kivihiilestä ja öljystä, joiden käyttäminen kiihdyttää ilmaston lämpenemistä.

Fossiilinen energia mahdollistaa sen, että maapallon nykyinen fauna eli eläinten määrä on kymmenkertainen mammuttien aikana vallinneeseen luonnonvaraiseen huippukauteen verrattuna. Luvussa ovat mukana ihmiskunta ja ihmisen tuotantoeläimet.

– Ihminen on erittäin haavoittuvassa tilanteessa. Olemassaolomme on vahvasti sidoksissa siihen, että meillä on energiaa valtavan lihamäärän ylläpitämiseen, Fortelius sanoo.

Luonnonsuojelija saa uuden tehtävän

Helmikuun alussa 2017 Mikael Fortelius oli mukana Science-lehdessä julkaistussa tiedeartikkelissa, joka kokoaa yhteen nykyisen tietämyksen biosfäärin suojelun edellytyksistä. Artikkelin näkökulma on ratkaisukeskeinen, mutta sen viesti saa vakavoitumaan.

Paluuta entiseen ei ole, tutkijat korostavat. Luonnonsuojelun tavoitteena ei voi enää olla laajojen alueiden palauttaminen mahdollisimman lähelle alkuperäistä luonnontilaa.

– Tavoite ei ole enää järkevä, vaan ilmiselvästi mahdoton. Siksi nyt on pohdittava, mitä voimme vielä tehdä, jotta vältämme itseämme uhkaavan katastrofin, Fortelius sanoo.

Tutkijoiden karu viesti on se, että luonnonsuojelun ei pitäisi enää keskittyä huolehtimaan yksittäisten lajien kohtalosta, vaan siitä, että ekosysteemit pysyvät toimintakykyisinä.

Toimivat ekosysteemit ovat ihmiselle äärimmäisen arvokkaita. Ne hillitsevät ilmastonmuutosta sitomalla hiilidioksidia sekä tuottavat muun muassa puhdasta vettä ja ilmaa sekä ravintokasvien viljelyn mahdollistavia pölyttäjiä, joista ihminen on täysin riippuvainen.

Muinaistutkimus kertoo, millainen ekosysteemi kestää

Forteliuksen mukaan romahduksen välttämiseen pyrkivä luonnonsuojelija tarvitsee paleontologien hankkimaa tietoa muinaisesta elämästä.

Fossiilit kertovat tutkijoille, millaiset ekosysteemit ovat olleet tasapainoisia ja pitkäkestoisia. Niistä selviää lajien kokonaisjakauma ja se, minkälainen yhteyttävien kasvien, kasvissyöjien ja petojen suhde tarvitaan, jotta eliöiden muodostama ravintoverkko toimii ja kestää tuhansia tai jopa miljoonia vuosia.

– Luonnonsuojelun pitäisi hyödyntää muinaisesta elämästä kertovaa tietoa paljon nykyistä enemmän, Fortelius sanoo.

Toivo ei vaadi rationaalisia perusteluja, se vain on.

– Mikael Fortelius

Fortelius ei näe merkkejä siitä, että ihmiskunta olisi ryhtymässä ekologisen kriisin vaatimiin toimiin. Lupaavia edistysaskelia tehdään esimerkiksi aurinkoenergian kehittämisessä. Toisessa vaakakupissa painaa kuitenkin poliittisten johtajien voimattomuus ja haluttomuus.

Epätodennäköiseltä näyttää sekin, että muutoksen vyöry pysähtyisi vapaaehtoisella kulutuksen ja lapsiluvun rajoittamisella.

– Henkilökohtaisesti en voi olla optimisti, vaan luulen, että ihmiskunnan peli on pelattu. Se, mitä biosfäärille tapahtuu, on verrattavissa ison asteroidin törmäykseen. Mahdollisuutemme estää tämä katastrofi ovat suunnilleen samaa luokkaa, Fortelius sanoo.

– Silti on rationaalista yrittää. On paljon, mitä voimme yrittää tehdä.

Ihminen on poikkeuslaji paratiisissa

Onko ihmiskunnan toivo mennyttä ekokatastrofin vuoksi? Forteliuksen mukaan ei, koska toivo on pohjimmiltaan sisäsyntyinen asia, jotakin ihmisyyteen kuuluvaa.

– Toivo näyttäisi tulevan samasta lähteestä kuin hoivaaminen ja altruismi. Kyse on enemmän ihmisen vaistoista kuin rationaalisesta päättelystä. Toivo ei vaadi rationaalisia perusteluja, se vain on.

Kun Science-tiedelehti julkaisi tutkimusartikkelin tämän vuosisadan luonnonsuojelun haasteista, Fortelius oli kuukauden kestävällä työmatkalla Turkana-järven ympäristössä Keniassa. Tuolta alueelta on löydetty ihmisen varhaisimmat tunnetut esimuodot.

Fortelius opetti paleontologista kenttätutkimusta yhdysvaltalaisille ja afrikkalaisille opiskelijoille. Samalla hän omisti aikaa omalle tutkimustyölle, joka liittyy ihmisen alkuperän ja varhaisen evoluution kartoittamiseen.

Fortelius mainitsee, että jo nykyihmisen edeltäjiin kuulunut Homo erectus vaikutti selvästi häntä ympäröivään ekosysteemiin.

– Raamatun paratiisikertomus ja kreikkalainen taru Pandoran lippaasta kertovat siitä, että ihminen on poikkeuksellinen laji, joka ei tunne rajoja eikä pysy lokerossaan. Nykyihminen menee tässä äärimmäisyyksiin. Maailmassa ei taida olla enää lajia, jonka ekologiseen lokeroon ihminen ei olisi tunkeutunut.

Artikkelin otsikkoa on muokattu 11.10.2023 klo 9.50.

Teologi Panu Pihkala: Ahdistusta on vaikea sietää, ja siksi ekokatastrofista puhutaan vain rajatilanteissa

Länsinorjalainen kyläyhteisö koki poikkeuksellisen lämpimän talven vuosina 2000–2001. Avantokalastus oli mahdotonta ja hiihtomatkailu sinnitteli keinolumen varassa. Paikallinen lehti liitti sääilmiön vahvasti ilmastonmuutokseen.

Voisi kuvitella, että kylän asukkaat reagoivat suureen muutokseen kirjoittamalla lehden päätoimittajalle, painostamalla poliitikkoja ja vähentämällä fossiilisten polttoaineiden käyttöä.

Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Kyläyhteisö vastasi ilmastonmuutokseen vaikenemalla. Kylän tarina kerrotaan norjalaisen sosiologin Kari Marie Norgaardin kirjassa Living in Denial.

– Kaikki tiesivät asiasta, mutta siitä puhuminen aiheutti sen, että kyläyhteisö rupesi hylkimään puhujaa. Ilmastonmuutos nousi esille lähinnä rajatilanteissa kuten baari-illan päätteeksi, ekoteologian ja ympäristökysymysten tutkija, pappi Panu Pihkala sanoo.

Matkalla helvettiin?

Pihkala löysi Norgaardin tutkimuksen kootessaan aineistoa ympäristöahdistusta ja toivoa käsittelevään kirjaan. Ensi syksynä ilmestyvän kirjan nimi Päin helvettiä? on peräisin tavallisesta arkikeskustelusta. Ystävä yllätti Pihkalan tokaisemalla, että ”olemme kaikki matkalla helvettiin”.

– Sekä arkikokemus että tutkimustieto viittaavat siihen, että ihmiset kokevat ahdistuksen tunteita, joissa ympäristökriisi on isona osana. Ihmisiä ahdistaa tavalla, joka haittaa sekä heidän omaa hyvinvointiaan että yhteisiä toimia ongelmien ratkaisemiseksi, Pihkala sanoo.

Tosiasioiden ja käyttäytymisen välinen epäsuhta on Pihkalan mielestä ympäristöahdistuksen oire. Käytännössä kaikki tietävät ekokatastrofista, mutta käyttäydymme kuin tieto ei olisi tavoittanut meitä.

– Avuttomuutta ja pelon tunnetta on vaikea sietää. Siksi haluamme päästä niistä eroon ja eteenpäin hinnalla millä hyvänsä.

Käännyttävä ekojulistus luo torjuntaa

Ekologisen kriisin tiedostaminen saattaa aiheuttaa myös sen, että ihminen ryhtyy julistamaan muutosta käännynnäisen innolla. Usein tämä vahvistaa kuulijoiden torjuntaa ja asian ohittamista.

– Ekologinen kriisi nostaa pintaan syvältä kouraisevia tunteita ja isoja eksistentiaalisia ja hengellisiä kysymyksiä. Jos haluamme keskustella ekologisesta kriisistä rakentavasti, meidän on syytä prosessoida näitä tunteita, Pihkala sanoo.

Ympäristöahdistukseen voi sekoittua surua, vihaa, epämääräistä syyllisyyttä ja velassa olemisen häpeää. Syyllisyys saattaa pukeutua esimerkiksi huokaukseen: ”Mitä me olemmekaan tehneet luonnolle ja tuleville sukupolville”. Pihkala kiinnittää huomiota sanaan "me".

– Moni on alkanut tiedostaa, kuinka vaikeaa yksilön on välttyä olemasta mukana kriisiin johtavissa taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa verkostoissa. Emme saa vapauttaa itseämme vastuusta, mutta samalla on tärkeää ymmärtää, että kukaan ei voi kantaa yksin koko maailman taakkaa.

Uskonnollinen toivo kestää epävarmuutta

Keskustelu ympäristökriisistä voi törmätä myös siihen, että ihmisen suhde omaan kuolevaisuuteen on käsittelemättä.

Pihkalan mukaan ihminen etsii olemassaololleen oman kuolevaisuuden ylittävää merkitystä symbolisen kuolemattomuuden avulla. Ammennamme jatkuvuutta ja mielekkyyttä esimerkiksi elämän kierron jatkumisesta luonnossa ja omissa jälkeläisissä sekä oman elämäntyön tuloksista.

– Ympäristön tuhoutuminen uhkaa näitä symbolisen kuolemattomuuden lajeja. Uskonnollinen toivo voi säilyä myös tilanteessa, jossa meillä ei ole varmuutta luonnonsuojelupyrkimysten onnistumisesta, Pihkala sanoo.