– Meillä kosketellaan ja halataan paljon. Oman persoonan joutuu laittamaan joka päivä likoon, kertoo lähiesimies Saara Tokola.
Muistisairaiden Sanervakodissa saa syödä yöllä, tupakoida ja elää muutenkin mahdollisimman tavallisesti – kunnes tulee aika kuolla hoitajan silitellessä
Tavallisten muistisairauksien lisäksi Sanervakodin asukkailla on pahoinpitelyn tai aivoverenvuodon aiheuttamia aivovammoja ja psyykkisiä sairauksia. Osan aivoja on vahingoittanut rankasta alkoholin käytöstä johtuva vitamiininpuutos. Kaikkia hoidetaan kristilliseltä arvopohjalta.
Pertti harkitsee hetken, haluaako hän kutsua vieraita huoneeseensa.
– Ääni on mennyt. Kun näen naisia, ääni menee, hän sanoo.
Sitten hän viittoo peremmälle. Huone sijaitsee Myllypurossa, Sanervakodin kolmannessa kerroksessa. Sitä ennen Pertti on asunut ainakin Kalliossa.
– Mutta se oli huono paikka, ekassa kerroksessa. Oli melua. Nyt olen hyvin tyytyväinen, jos saan olla täällä. Kauankohan olen ollut täällä? Varmaan enemmän kuin yhden vuoden.
Susanna Tuovinen, toinen Sanervakodin lähiesimiehistä, vahvistaa, että enemmän. Vuosia on mennyt kahdeksan.
– Minä olen ollut kiltti. Joskus ärähdän, kun joku asia ei ole mennyt niin kuin olen ajatellut, Pertti kertoo.
Täysin ongelmattomia tapauksia muistisairaille tarkoitetussa Sanervakodissa ei olekaan. Tavallisten muistisairauksien lisäksi sen asukkailla on esimerkiksi pahoinpitelyn tai aivoverenvuodon aiheuttamia aivovammoja sekä psyykkisiä sairauksia. Joidenkuiden aivoja on vahingoittanut rankasta alkoholin käytöstä johtuva vitamiininpuutos.
Läsnäolo, kosketus ja musiikki auttavat monesti. Ja se, että ihminen otetaan mukaan arkeen.
- Lähiesimies Saara Tokola
Ikänsä puolesta moni Sanervakodin 48 muistisairaasta voisi olla vielä työelämässä, sillä heidän keski-ikänsä on 65 vuoden kieppeillä. Nuorin on viisikymppinen, vanhimmat yhdeksänkymppisiä. Jotkut ovat ennen Sanervakotiin tuloaan olleet asunnottomia, toiset taas eivät ole enää pärjänneet kotona sairautensa kanssa.
– Yksikään asukkaista ei ole täysin omatoiminen. He tarvitsevat vähintään sanallista ohjausta. Osa kykenee liikkumaan ilman apua, jotkut eivät pysty edes syömään itse. Vuodepotilaita meillä ei siinä mielessä ole, että huonokuntoisimmatkin pyritään nostamaan joka päivä tuoliin, kertoo toinen lähiesimies, Saara Tokola.
Lähihoitaja Annikki Mustonen ulkoilee asukkaiden kanssa.
Jotkut asukkaista saattavat sairautensa vuoksi käyttäytyä arvaamattomasti tai aggressiivisesti. Tokola kertoo, että haasteellisen käytöksen hallitsemiseen yritetään löytää muita keinoja kuin lääkitys. Itse asiassa monen asukkaan rauhoittavaa lääkitystä on Sanervakodissa pystytty purkamaan, ja nukahtamislääkkeitä käytetään harvoin.
Onnistuneita esimerkkejä on useita. Tokola kertoo iäkkäästä naisesta, joka ei Sanervakotiin tullessaan osannut enää puhua selvillä lauseilla ja oli usein ulosteiden tuhrima. Kun naisen lääkitys lopetettiin, hän alkoi puhua. Nykyisin hän käy itse vessassa eikä enää tarvitse vaippoja. Hän myös osaa selvästi sanoa, mitä haluaa ja mitä ei.
– Läsnäolo, kosketus ja musiikki auttavat monesti. Ja se, että ihminen otetaan mukaan arkeen ja hän saa elää mahdollisimman normaalia elämää ja touhuta. Yksi asukkaistamme esimerkiksi kulkee tiskirätin kanssa ja siirtelee kukkia paikasta toiseen. Siihen ei puututa. Hän saa rauhassa siirrellä kukat ja liinat uuteen uskoon, Tokola kertoo.
Hänen kollegansa Susanna Tuovinen lisää, että asukkaiden ja heidän yksilöllisten mieltymystensä tunteminen on tärkeää. Joku saattaa vastustella joka päivä hoitotoimia, mutta on tietyt tavat, jolla hänet saadaan mukaan niihin.
Baariin, kirkkoon tai kävelylle
– Mitäs Helkalle kuuluu? Saara Tokola huikkaa huoneen ovelta.
– Se ei teille kuulu, asukas vastaa.
Helka on talon vanhimpia asukkaita, kohta yhdeksänkymppinen.
– Se on pikkuikä, hän itse kuittaa.
Helkan, kuten muidenkin asukkaiden, huoneessa on huoneentaulu, jossa kerrotaan, millainen historia hänellä on ja mikä hänelle on tärkeää. Helka esimerkiksi tykkää tanssimisesta ja tupakoinnista – silloin kun muistaa. Kun Helka on äkäinen, hänen mielensä kirkastuu, kun hän saa alkoholittoman oluen.
Sanervakodin asukkaat pääsevät halutessaan ulos tupakalle.
Sanervakotia ylläpitävä Diakonissalaitoksen Hoiva on linjannut, että koti on jokaisen perusoikeus eikä sitä tarvitse ansaita esimerkiksi raittiudella. Siksi Sanervakodin asukkaille sallitaan saunakalja tai konjakkitujaus. Tupakallekin pääsee. Pihalla on tupakointikatos, jonne hoitajat vievät tarvittaessa vaikka pyörätuolilla. Joskus saatetaan käydä porukalla ravintolassa. Kaikki eivät sairautensa vuoksi voi juoda alkoholia, mutta hyvä mieli tulee siitäkin, että pääsee ihmisten ilmoille.
Lähihoitaja Annikki Mustonen lähtee Eskon ja Minnan kanssa kävelylle. Talon ulko-ovet ovat lukossa, mutta se ei tarkoita sitä, että ulos ei pääsisi ollenkaan. Omin päin ei voi lähteä – tällä hetkellä muistisairaista asukkaista vain yksi on siinä kunnossa, että hän osaa takaisin.
Kun en mitään muuta keksi, katson kiviä ihmeissäni.
- Sanervakodissa asuva Seija
Hoitajien lisäksi asukkaat saavat saattajia myös talon neljännen kerroksen vuokralaisista, jotka ovat sitoutuneet tekemään yhteisötyötä kymmenen tuntia kuukaudessa. Saattajan kanssa pääsee esimerkiksi ostoksille, kirjastoon, kirkkoon tai uimaan. Isommalla porukalla käytiin edellisellä viikolla Kiasmassa ja ystävänpäivänä elokuvissa.
Esko kävelee reipasta vauhtia. Talitintin äänen kuullessaan hän pysähtyy.
– Ei ollut mikään lintu, hän toteaa ja jatkaa matkaa.
– Ihan hyvin on mennyt, sanoo puolestaan Minna.
Samaa mieltä on Mustonenkin. Hän tykkää ulkoilla ja ulkoiluttaa asukkaita. Joissain aiemmissa työpaikoissa on sanottu, että liikaakin, mutta täällä sitä arvostetaan.
Monia ei käy kukaan katsomassa
Seijaa taitaa harmittaa.
– En pääse täältä mihinkään. Olen niin raivoissani. Mutta minä poistun pikkuhiljaa, hän sanoo.
Seijalla on huoneessaan kirjoja ja lehtiä, ja niistä hän innostuu hetkeksi keskustelemaan. Hän kertoo ihailevansa erityisesti kirjailija Eeva Kilpeä ja tämän rohkeutta. Sitten katse kääntyy ikkunaan.
– Kun en mitään muuta keksi, katson kiviä ihmeissäni.
Eine istuu pöydän ääressä ja painaa lelukissaa poskeaan vasten. Hänen huoneensa korituolissa kissapehmoleluja on lisää. Niiden kaikkien nimi on Miiru, sama kuin Einen lemmikkikissalla aikoinaan. Oikeita kissoja kodissa ei voi pitää, mutta robottikissoja löytyy useampikin siliteltäväksi.
Pehmolelut ja robottikissat ovat asukkaiden lemmikkejä. Välillä Sanervakodissa vierailevat myös oikeat eläimet.
Toisinaan saadaan eläviä eläimiä vierailulle. Kodin käytävillä on tepastellut niin laama, lammas, kani kuin kanakin.
Myös Tuula pitää kissoista. Hän päästelee kehräävää ääntä ja heijaa sylissään robottikissaa. Kissan kuuluisi naukua, mutta paristo taitaa olla lopussa.
– Tuula voi itse päättää, onko kissa lelu vai oikea. Kun kolmisenkymmentä vuotta sitten aloitin työni muistisairaiden parissa, periaatteena oli, että muistisairaan tarinoihin ja uskomuksiin ei saanut mennä mukaan. Sitten havaittiin, että jatkuva asioiden korjaaminen vain lisäsi sekä sairaiden että hoitajien ahdistusta, Saara Tokola kertoo.
Hoitajilla ei ole omia toimistotiloja, vaan heidän tietokoneensa ovat samoissa tiloissa, joissa asukkaat oleskelevat. Ateriat syödään ja kahvit juodaan samojen pöytien ääressä.
– Ei meillä yleensä ole kiire, sillä asiat suunnitellaan hyvin. Kun työt on hyvin jaettu ja kaikki tietävät, mitä tehdään, jää aikaa olla asukkaiden kanssa. Joskus, kun on sijaisia, joudutaan juoksemaan, Susanna Tuovinen sanoo.
– Osa asukkaista on niin toimintakykyisiä, että heille pitää olla aktiviteettia. Ja sellainen asukas, jota ohjataan kohta kohdalta tekemään asioita itse, vaatii työntekijältä enemmän aikaa kuin sellainen, jota hoidetaan sängyssä ja rutiininomaisesti pestään ja puetaan.
Toimintaa on monenlaista: kokkaamista, maalaamista, pelaamista, liikuntaa. Asukkaat ovat mukana myös kotitöissä. He täyttävät ja tyhjentävät tiskikonetta ja viikkaavat pyykkiä.
Suurimmalla osalla ei ole ketään muita kuin me.
- Lähiesimies Susanna Tuovinen
Asukkaat myös päättävät päivärytmistään itse. Ketään ei pakoteta aamulla heräämään tiettyyn aikaan tai laiteta illalla väkisin sänkyyn. Jos yöllä tulee nälkä, saa välipalaa.
Omaiset saavat olla Sanervakodissa niin paljon kuin haluavat. Mitään määrättyjä vierailuaikoja ei ole, ja joillakin omaisilla on taloon oma avain. Aktiivisia omaisia tosin on vain muutamilla. Monia ei käy kukaan katsomassa.
– Joko omaisia ei vain löydy tai sitten he eivät halua tulla, vaikka olemmekin vuosien varrella yrittäneet luoda kontaktia, Tokola kertoo.
– Suurimmalla osalla ei ole ketään muita kuin me, Tuovinen lisää.
Kuolevaa ei jätetä yksin
Marja-Liisalla on kaulassaan ja ranteissaan paljon kimaltavia koruja.
– Minä olen Tuhkimo, hän sanoo ja nauraa päälle.
Marja-Liisan pienessä huoneessa on kirjahylly. Hän kertoo aikoinaan opiskelleensa yliopistossa monenlaista: kotimaista kirjallisuutta, kansatiedettä, ranskaa. Huoneessa on myös maljakkokaupalla surunvalittelukukkia, joista osa on jo alkanut kuihtua. Marja-Liisan lähiomainen kuoli hiljattain, ja nyt Saara Tokola järjestää hänen kanssaan hautajaisia.
- Istun tässä koko loppuelämän, Marja-Liisa sanoo Sanervakodin käytävällä.
Parin vuoden päästä Marja-Liisa aikoo viettää toisenlaista juhlaa. Hänen 80-vuotissyntymäpäivillään tarjotaan toivottavasti ainakin katkarapuvoileipäkakkua ja mansikka-kermakakkua.
Tokola kutsuu Sanervakodin väkeä suurperheeksi, joka elää yhdessä arkea ja juhlaa. Hoitajat ovat asukkaille myös omaisia ja ystäviä. Kun joku asukas kuolee, kodissa järjestetään muistohetki kakkukahveineen. Jos asukkaalla ei ole ketään omaisia, Sanervakodin työntekijät hoitavat hautajaisjärjestelyt.
Seitsemänkymppinen Veikko makaa sängyssään silmät kiinni. Hengitys kulkee raskaasti. Lähihoitaja Hannele Louhos istuu vuoteen vierellä ja silittää Veikon käsivartta. Veikko on saattohoidossa ja hänellä on enää ehkä muutama tunti elinaikaa jäljellä.
Kun asukkaan vointi heikkenee, hänen ei tarvitse lähteä sairaalaan tai saattohoitokotiin, vaan hänet hoidetaan täällä kuolemaansa asti. Silloin, kun kuolevalla on esimerkiksi vaikeita kipuja, avuksi tulee kaupungin kotisairaala.
– Kuolevan luona ollaan mahdollisimman paljon. Muut työt järjestetään sen mukaan, Louhos sanoo.
Hänen mukaansa kuoleville kerrotaan, keitä tärkeitä ihmisiä heillä on ollut ja mitä heidän elämässään on tapahtunut – niitä samoja asioita, joita muutenkin käytetään muistelun tukena.
Asukkaiden nimiä on muutettu heidän yksityisyytensä suojelemiseksi.
Lähihoitaja Hannele Louhos istuu kuolevan vierellä.
Hoivabisnestä kristilliseltä arvopohjalta
Myllypurossa toimivan muistisairaille tarkoitetun Sanervakodin omistaa Diakonissalaitoksen Hoiva Oy. Se on yhteiskunnallinen yritys, joka tuottaa ikääntyneille ja erityisryhmille tarkoitettuja palveluja muun muassa Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupungeille. Toiminta juontaa juurensa vuonna 1867 perustettuun Helsingin Diakonissalaitokseen.
Myös pääkaupunkiseudun seurakunnat ovat mukana hoivabisneksessä. Helsingin seurakunnat säätiöittivät omat vanhainkotinsa 1980-luvulla Gaius-säätiöksi. Espoon seurakuntayhtymä on Espoon Eläkekotisäätiön perustajajäsen yhdessä kaupungin ja Espoon eläkeläisten keskusliiton kanssa. Vantaan Peijaksen sairaalan vieressä sijaitsevaa Foibekartanoa pyörittää seurakuntien vuonna 1989 perustama Diakoniasäätiö Foibe.
Säätiöt eivät tavoittele toiminnallaan voittoa. Kaikki kolme säätiötä tarjoavat vanhuksille sekä palveluasumista että tehostettua palveluasumista, jossa asukkaat ovat pääasiassa muistisairaita ja hoiva ympärivuorokautista. Asukkaita näissä on yhteensä yli 700. Seurakuntayhtymillä on edustajat säätiöiden hallituksissa.
Eläkekotisäätiöllä on kaksi palvelutaloa, Hopeakotka Karakalliossa ja Hopeakuu Olarissa, sekä senioritalo Hopeakallio. Gaius-säätiöllä on Heseva-koti Käpylässä, ruotsinkielinen Munksnäshemmet ja Puotilan palvelutalo.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kuula: Muistisairaus vie ihmisen hänen vielä eläessään
PuheenvuorotMuistisairaasta voi olla jäljellä vain ihmisen kuori. Sitäkin moni vaalii hellästi.
