Kolumni: Kirkossa ollaan töissä työnantajasta huolimatta, ei sen takia
Työnantajabrändin näkökulmasta kirkolla on ainakin kolme suurta ongelmaa, kirjoittaa Heikki Nenonen.
Nykyisin ihmiset eivät vain hae töitä, vaan myös työnantajat hakevat ihmisiä. Hakijoille vakuutellaan, että juuri meillä on hyvä tehdä hommia. Ilmoitukset vilisevät kuvauksia työilmapiiristä, hyvinvoinnista ja firman yhteisistä tavoitteista, jotta parhaat hakijat kiinnostuvat parhaista paikoista.
En ole koskaan kuullut jonkun päätyneen kirkkoon töihin siksi, että työnantaja vaikutti kiehtovalta, organisaation suunta selkeältä ja ilmapiiri väreili positiivista yhdessä tekemisen meininkiä.
Kirkolla on työnantajabrändin näkökulmasta muutama ongelma. Ensimmäinen on organisaation suunta, koska sitähän ei ole. Kuka haluaa olla töissä organisaatiossa, joka on sekä löyhä kansankirkko, tiukka uskovien yhteisö, moraalinvartja että puolivillainen hyväntekijä? Tai organisaatiossa, joka yhtä aikaa puolustaa ja vastustaa vähemmistöjen oikeuksia?
Silloin harvoin kun joku hakee töihin organisaation ulkopuolelta, hänen osaamistaan vierastetaan, jopa pelätään.
Suunnan puuttumisesta seuraa lisäongelma: kirkossa uudistaminen ei tarkoita uudistumista kohti strategiassa määriteltyä suuntaa, vaan hallintohimmelien ja rakenteiden uudelleenjärjestelyä. Kun pannaan nuo ja seurakunnat yhteen ja pari johtajaa lisää, ollaan taas turvassa. Tätä on hiukan hankala selittää ulkopuoliselle, jolle konsepti on vieras.
Kolmas ongelma on sisäsiittoinen rekrytointikulttuuri. Silloin harvoin kun joku hakee töihin organisaation ulkopuolelta, hänen osaamistaan vierastetaan, jopa pelätään. Mieluummin otetaan tuttu ja turvallinen, jottei työpaikalle pesiydy liian haastavia ajatuksia. Uudistamisesta puhutaan, mutta uudistajia pelätään. Poikkeuksiakin on. Aiemmin moittimassani kirkollisessa hankehumpassa on se hyvä puoli, että hankkeisiin päätyy joskus tuoreita hahmoja töihin. Määräaikaisuus tosin hoitaa heidät muualle.
Kirkolla ollaan töissä työnantajasta huolimatta, ei sen ansiosta. Samaan aikaan tunnen runsaasti heitä, joille suurin este kirkossa työskentelylle on kirkko itse. Usein he ovat muuten juuri niitä penaalin parhaita kyniä, joita muissa organisaatioissa yritettäisiin kaikin tavoin saada omiin riveihin. Kirkko köyhtyy, mutta itseriittoisuuteen on vielä varaa.
Kirjoittaja on valokuvaava aikuisopiskelija, yrittäjä ja helsinkiläinen pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Papilla ei ole varaa käydä kastamassa lapsia
PuheenvuorotKun ihmiset pyytävät kastamaan tai vihkimään, yhteydenotto lämmittää mieltä. Silti Heikki Nenonen joutuu kieltäytymään.
