Olipa kerran Espoo – muinaisespoolaisten elämä kuusituhatta vuotta sitten saattoi olla aika kivaa

Olipa kerran Espoo – muinaisespoolaisten elämä kuusituhatta vuotta sitten saattoi olla aika kivaa

Tapiolalaisen Stina Metsalon naapuriluodolla eli kuusituhatta vuotta sitten hylkeenpyytäjiä. Oliko yksi heistä Metsalon esiäiti?

Kun Stina Metsalo herää maanantaiaamuna tasan kello seitsemän, hänen makuuhuoneessaan ei ui ahvenia.

Metsalo käy vessassa, pesee hampaat ja vie Elsin ulos. Elsi on nelivuotias kääpiövillakoira ja Metsaloiden perheenjäsen.

Elsi syö koirannappuloita ja Metsalo kaksi juustoruisleipää, jotka hänen miehensä on tehnyt. Sitten hän menee pyöräkellariin ja astuu ulos Tapiolaan.

Ulkona on 1950- ja 1960-luvuilla rakennettuja kerrostaloja, nurmikenttiä ja männikköä. Ulkona ei ole lohia, haukia eikä rannikkosaaristoon eksyneitä miekkakaloja.

Stina Metsalo on sellainen kolmekymppinen espoolaisnainen, joita Tapiolassa esiintyy vuonna 2019.

6 000 vuotta sitten alueen kolmekymppiset elivät erilaista elämää.

Tuolloin merenpinta oli 20–25 metriä nykyistä korkeammalla ja suuri osa Tapiolasta oli merenpohjaa.

– Me olisimme tässäkin merenpinnan alla, kertoo museolehtori, arkeologi Jenni Siltainsuu Espoon kaupunginmuseosta.

Stina ­Metsalo on jo pyöräillyt vanhaa merenpohjaa pitkin metroasemalle, josta hän jatkaa työmatkaansa Helsinkiin.

Jenni Siltainsuun työpaikka on Tapiolassa.

– Lähin korkea kohta on tuo kukkula, jossa sijaitsevat taskumattitalot. Se on vähintään 20 metriä merenpinnan yllä. Se oli aluksi pieni luoto, Siltainsuu kertoo.

6 000 vuotta sitten Espoo oli pääasiassa saaristoa, jossa eli joitain kymmeniä hylkeenpyytäjiä. Yksi porukka asui paikalla, joka on nykyään keskellä Espoon keskuspuistoa Bosmalmilla lähellä Puolarmetsän sairaalaa ja Malminmäen ruokakauppoja.

Bosmalmilla eli 6 000–5 000 vuotta sitten muutaman perheen yhteisö yhteensä noin tuhannen vuoden ajan. Paikka oli pieni saari, jonka erotti naapurisaaresta kapea salmi. Rantaviiva kulki jossain Espoon keskuksen paikkeilla. Ihmiset asuivat pysyvissä hirsiasumuksissa, jotka oli kaivettu osittain maan alle. Katot tehtiin riu’uista, tuohesta ja sammalesta. Tulen kanssa sai olla varovainen.

– Bosmalmin saari oli suojaisa paikka, jossa oli hyvä asua. Se oli enemmän sisä- kuin ulkosaaristoa. Sen jälkeen oli vielä muutama saari ja sitten avomeri.

Kun Metsalo istuu metrossa matkalla kohti Herttoniemeä, aurinko on korkealla ja hänen esiespoolainen edeltäjänsä muissa puuhissa.

Hylkeitä pyydettiin harppuunoilla ja nuijimalla

Hylje ui jäiden alla ja etsii kaloja, joita syödä. Jäässä on aukko, josta hylje nousee pinnalle hengittämään.

Muinainen espoolainen odottaa aukon reunalla, sillä nyt on paras aika tappaa hylje.

Kevätaurinko paistaa yli meren, jonka eteläpuolella nykyisen Viron alueella asuu ihmisyhteisöjä, jotka ovat esiespoolaiselle luultavasti jossain määrin tuttuja. Ainakin virolainen meripihka päätyi muinaissuomalaisten käsiin.

Esiespoolainen on viilannut luunpalaan terävän kärjen ja väkäsiä. Hän on kiinnittänyt sen puiseen varteen ja köyteen, jonka toinen pää oli hänen jalkansa alla.

Kun kalastusretkellä ollut hylje nostaa päänsä avantoon, esiespoolainen iskee harppuunansa.

Hylje sukeltaa pakoon, mutta harppuunan väkäset tarttuvat sen lihaan ja köyden pää on espoolaisen jalan alla. Hylje vedetään pinnalle ja tapetaan.

– Toinen tapa on nuijia hylje hengiltä, kun se on menossa pesälleen hoitamaan kuuttiaan, Jenni Siltainsuu kertoo.

– Sitä en yleensä kerro lapsille.

Bosmalmin kaivauksissa on löytynyt ruukunsirpaleita, kivityökalun paloja ja nuotiopaikkoja. Nuotiopaikat ovat suomalaisille arkeologeille aarrearkku. Orgaaninen aines hajoaa Suomen maaperässä nopeasti, minkä vuoksi Suomesta on löydetty vain yksi kivikautisen ihmisen luuranko, sekin Ahvenanmaalta.

Myös eläinten jäänteet katoavat, ellei niitä polteta. Onneksi niitä poltettiin.

– Se on todennäköisesti ollut kätevä tapa hävittää luut, Siltainsuu sanoo.

Nuotiopaikoilta on löytynyt ennen kaikkea hylkeenluita, mutta myös vesilintujen ja kalojen luita. Siltainsuun lempparilöytö on ahvenen selkänikama, joka näyttää maallikon silmään pienen pieneltä kökkäreeltä.

– Kaivauksella se on mullansekainen klöntti, joka täytyy ensin tunnistaa luuksi. Sitten se menee osteologille, joka on opiskellut tunnistamaan luita. Eläinmuseolla on valtavat vertailukokoelmat. 

Saarni ja jalava ovat hyvää jousimateriaalia. Nuolenkärjet työstettiin piikivestä iskemällä, ja ne kiinnitettiin varteen koivutervalla tai pihkaliimalla.

Esiespoolaiset elivät merestä. Suomessa ja sen lähialueilla on maalattu kallioon veneitä, joissa on yli kymmenen ihmistä. Kuolan niemimaalta löydetyissä maalauksissa pyydetään valaita.

Metsäneläinten luita Bosmalmilla on vähän. Metsästäjien jouset olivat luultavasti miehen mittaisia, ja niiden jännittäminen oli raskasta. Jousi siirtää ampujan selkälihasten energian valtavan nopeasti nuoleen, mutta lihasvoimaa on oltava.

– Saarni ja jalava ovat hyvää jousimateriaalia. Kivikaudella täällä kasvoi enemmän jaloja lehtipuita, koska silloin oli lämpimämpää, kertoo Museovirastossa tutkijana työskentelevä arkeologi Johanna Seppä. Hän on erikoistunut muinaisten työkalujen valmistustekniikoihin.

Nuolenkärjet työstettiin piikivestä iskemällä, ja ne kiinnitettiin varteen koivutervalla tai pihkaliimalla.

Koivuterva on kestävämpää, mutta pihkaliiman valmistus helpompaa. Sen osasi luultavasti jokainen.

– Otetaan männystä kuivaa pihkaa. Varhaisella kivikaudella täällä ei ollut kuusia, Seppä selittää.

– Pihka laitetaan astiaan ja joukkoon murskataan hiiltä. Se kuumennetaan, ja siitä tulee kuin kuumaliimaa. Kylmänä se kovettuu. 

Kuolleista eläimistä otettiin käyttöön kaikki

Stina Metsalo jää pois Siilitien metroasemalla. Jälleen ollaan merenpinnan alla. Metsalo työskentelee opinto-ohjaajana herttoniemeläisessä koulussa. Herttoniemen mäki oli 6 000 vuotta sitten Helsingin eteläosien korkeimpia saaria.

Metsalo on ehtinyt tehdä kolmekymmenvuotisen elämänsä aikana monenlaisia töitä. Hän on ollut ulkoiluttamassa mummoja ja pappoja vanhusten kotihoidossa, valmistamassa kahvilassa cappuccinoja, ison ruokakaupan juustotiskillä, turistioppaana Temppeliaukion kirkolla ja Helsingin kaupungilla sekä opettajan sijaisena monissa kouluissa.

Naiset ovat kaikissa kulttuureissa muokanneet nahkoja. Esiespoolaiset hieroivat nahkaan eläimen aivoja. Näin nahka saattoi säilyä hyvänä vuosikymmeniä.

6 000 vuotta sitten espoolainen työelämä oli yksipuolisempaa. Ainakin Metsalo olisi oppinut pienestä pitäen käsittelemään nahkoja.

– Nahankaapimistyökalut ovat varmasti kuluneet naisten käsissä. Naiset ovat kaikissa kulttuureissa muokanneet nahkoja, kertoo Johanna Seppä.

Kun ukot ovat tuoneet hylkeen leiriin, ruho on nyljetty. Jos nahan jättää lojumaan sellaisenaan, se kipristyy mätäneväksi löyhkämöykyksi. Siksi nahka pingotetaan.

– Sitten siitä kaavitaan rasvat ja lihat pois. Se on aika iso duuni, Seppä sanoo.

Jos nahasta halutaan poistaa karvat, se onnistuu esimerkiksi tarkalla ja varovaisella osamädätyksellä. Jos karvat halutaan säilyttää, vain lihapuoli käsitellään.

Esiespoolaiset istuvat rantahietikolla. He hierovat nahkaan eläimen aivoja. Ympärillä pörräävät kärpäset, ja lokit vahtivat rantakivillä.

Aivot hakkautuvat mössöksi. Nahan säikeet tahtovat koko ajan liimautua toisiinsa, ja nahkaa pitää venytellä ja painella. Sitä tehdään niin kauan, että nahka kuivuu. Siihen menee useampi päivä.

Kun nahka imee rasvaista aivomassaa, mätäneminen pysähtyy. Näin nahka saattaa säilyä hyvänä vuosikymmeniä. 

Kuolleita eläimiä käsiteltiin Bosmalmin asumuksilla jatkuvasti. Eläimestä otettiin talteen käytännössä kaikki.

– Kun nykyään sanotaan, että lihapullaan on laitettu eläimen osia, jotka eivät ole syötäväksi kelpaavia, se on ihan höpöhöpöä. Ja suolistostakin voi tehdä sadevaatteita, Espoon kaupunginmuseon museolehtori Jenni Siltainsuu sanoo.

Kalman haju olisi nykyespoolaisen Stina Metsalon nenään kuvottava. Se oli luultavasti yksi syy luiden polttamiseen. Museoviraston tutkija Johanna Seppä luki kerran vanhan siperialaisen kansansadun taivaanjumalan pojasta, joka lähti maan päälle etsimään ihmisiä.

– Se vaelsi erämaassa, ja ensiksi se tunsi ihmisasutuksen hajun. Se käveli vielä kuukauden ja sitten se kuuli ihmisten ääniä. Se käveli vielä toisen kuukauden ja vasta sitten se näki heidät.

Kivikauden Gore-Tex piti hyvin lämpöä

Muinaisten espoolaisten vaatteet olivat erinomaisia. Stina Metsalo pukeutuu talvella moneen vaatekerrokseen, mutta 6 000 vuotta sitten se ei ollut tarpeen. Nahkavaatteet pitävät hyvin lämpöä. Hylkeennahka pitää myös vettä. Se oli kivikauden Gore-Tex.

– Ihmiset ovat ihmetelleet, miksi jäämies Ötzillä oli nahkavaate paljaan ihon päällä. Alla ei ollut mitään paitaa, Siltainsuu kertoo. 

– Joskus nuorena aikuisena lähdin bilettämään talvella 20 asteen pakkasessa niin, että minulla oli vain kelsiturkki ja sen alla joku pieni toppi. Siinä tarkeni ihan hyvin.

Turkikset ovat luultavasti olleet myös kauppatavaraa.

Suomalaisilla on huono mäihä: koko maasta ei löydy piikiveä, kivikauden huippumateriaalia. Työkaluja ja nuolenkärkiä voi toki tehdä kvartsistakin, mutta se lohkeaa paljon huonommin.

Suomen kivikautisten asumusten kaivauksista löytyy kuitenkin myös piikiveä. Se on tuotu Venäjältä ja Skandinaviasta. Johonkin espoolaiset ovat sitä onnistuneet vaihtamaan.

Ehkä Espoossakin syötiin Grönlannin herkkua: hylkeenrasvaa ja puolukkaa

Työpäivän jälkeen on ihanaa palata Espooseen.

– Vähän vitsilläkin saatan sanoa, että kaikki on paremmin Espoossa, mutta siinä on osa totuutta, Stina Metsalo sanoo.

– Täällä on moni asia hyvin, ja kiva plussa on se, että taustani on täällä. Sukuni on jo kauan sitten asunut Espoossa.

Kun Metsalo palaa kotiin, hän tykkää syödä päivälliseksi pasta bolognesea tai riisiä kanakastikkeella.

On vaikea sanoa, miten Metsalon esiespoolainen naapuri valmisti hylje- tai ahvenpaistinsa. Vantaalla saman ajanjakson kaivauksista on löytynyt ruukunsirpaleita, joissa on jäänteitä rasvasta ja bentsoehaposta. Jälkimmäistä on esimerkiksi puolukassa.

– Tiedämme, että Grönlannissa on herkku, johon sekoitetaan hylkeenrasvaa ja puolukkaa. Ehkä nämä ihmiset ovat syöneet jotain samanlaista. Se kuulostaa ihan kauhealta, arkeologi Jenni Siltainsuu sanoo ja nauraa.

Metsalo ei tiedä, miltä hylkeenrasva maistuu.

– Mutta yleensä minusta on tosi ällöttävää, jos lihassa on läskiä. Puolukka on ihan fine.

Koululla, jossa Metsalo työskentelee, on noin 750 oppilasta ja 60 työntekijää. Siinä on luultavasti paljon enemmän ihmisiä kuin hänen muinaisnaapurinsa tapasi koko elämänsä aikana.

Toisaalta Metsalon arkipäivien ydinperheeseen kuuluvat vain mies ja koira. Muinaisespoolainen vietti kotielämäänsä paljon isommassa porukassa.

Metsästäjä-keräilijäporukoissa saatettiin puhua jopa viittä eri kieltä

Stina Metsalon tyttönimi on Malmström. Hänen isänsä suvussa puhuttiin ruotsia, mutta kieli vaihtui jossain vaiheessa suomeksi.

Metsalo on työskennellyt Lontoossa, jossa hän eli englanniksi. Hän on opiskellut yliopistolla pääaineena saksaa ja sivuaineena ruotsia. Metsalon aviomies on puoliksi virolainen, ja Stina on oppinut avioliiton myötä etelänaapurin kieltä.

Metsalon kielitaito on nykysuomalaisella standardilla aika hyvä. Metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa se olisi perustasoa.

– Afrikassa on säilynyt metsästäjä-keräilijäporukoita näihin päiviin saakka, ja niissä neli- ja viisikielisyys on ihan tyypillistä, sanoo suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi.

– Samanlaista oli esimerkiksi Länsi-Siperiassa 1900-luvulla. Jengi on osannut mansia, metsä­nenetsiä, hantia, komia ja venäjää. Mutta he ovat identifioituneet selvästi vain yhteen näistä ryhmistä.

Me emme tiedä mitään siitä, mitä kieliä 6 000 vuoden takaiset hylkeenpyytäjät puhuivat Espoon rannikolla. Suomen, saamen tai ruotsin sukukieliä ne eivät olleet. Suomalais-ugrilaiset kielet tulivat näille main vasta ajanlaskun alun tienoilla, ruotsi paljon myöhemmin.

Suomessa on kuitenkin paljon sellaisia paikannimiä, joita ei voida yhdistää mihinkään tunnettuun kieleen. Sellaisia ovat esimerkiksi Imatra ja Saimaa.

Tuntemattomia paikannimiä on myös Espoossa. Saarikiven mukaan sellaisia ovat esimerkiksi järvi nimeltä Bodom, luonnonsuojelualue nimeltä Nuuksio – ja ehkä myös Espoo itse.

Myöskään sellaiset luonto- ja maastosanat kuin niemi, oja, saari ja mäki eivät ole suomalais-ugrilaista alkuperää eivätkä germaanisia, balttilaisia tai slaavilaisia lainoja.

Teoriassa voidaan ajatella, että jotkut sanoista olisivat jäänteitä Bosmalmin hylkeenpyytäjien kielestä. Kun ihmiset vaihtavat kieltä, vanhasta kielestä jää usein sanoja uuteen. Tavallisesti tällaiset sanat liittyvät juuri maantieteeseen, eläimiin tai kasveihin. Jos uusi kieli on tullut toisaalta, siinä ei välttämättä ole tarvittavia sanoja.

Olisi silti yltiörohkeaa sanoa, että Bosmalmin hylkeenpyytäjät olisivat käyttäneet näiden sanojen muinaismuotoja. 6 000 vuotta on valtavan pitkä aika. Jos oletetaan, että Stina Metsalon esiäidit ovat synnyttäneet esikoisensa keskimäärin parikymppisenä, väliin mahtuu 300 sukupolvea. Äiti, äidinäiti, äidinäidinäiti, äidinäidinäidinäiti ja niin edelleen. Puhutut kielet ovat voineet vaihtua monia kertoja.

Harmi vain, kun kohta tulee naapuriheimo ja ampuu nuolet niskaan. Metsästäjä-keräilijöiden elämän kenties kurjin puoli oli silmitön väkivalta.

Ongelma on myös se, että Suomessa nykyään puhutun suomen kielen kantamuoto kehittyi lahden eteläpuolella Virossa.

– Mutta tietenkin on mahdollista, että se Espoossa puhuttu kieli oli sukua Viron alueella puhutuille kielille, joista on saatu lainoja kantasuomeen, Saarikivi pohtii.

Niin tai näin, 6 000 vuotta sitten Suomessa puhuttiin paljon useampia kieliä kuin nyt. Koko Suomen alueella eli ehkä 5 000–15 000 ihmistä. Jos Saarikivi suhteuttaa väkiluvun Siperian nykyisten metsästäjä-keräilijöiden väkimäärään ja kielten keskimääräiseen puhujamäärään, hän arvioi, että Suomen alueella puhuttiin ehkä 10–15 kieltä, jotka kuuluivat kolmeen tai neljään toisilleen vieraaseen kielikuntaan.

Mitään yhtä yhteistä kauppa- tai kulttuurikieltä ei luultavasti ollut.

– Kielten alueet ovat varmaankin olleet ekologisesti rajattuja. Ehkä joku jengi, joka on pyytänyt hylkeitä Itämeren rannalla, on puhunut samaa kieltä kuin hylkeenpyytäjät pitkin koko rannikkoa. Todennäköisesti Päijänteen, Laatokan ja Saimaan vesistöjen rannoilla on ollut ihan eri kielikunnat.

Kaikki se on vain arvailua. Ruukunsirpaleet ja nuotiopaikat vaikenevat.

Muinaisespoolaiset hautasivat vainajansa ja ripottelivat hautoihin punamultaa

Sunnuntaiaamuna Stina Metsalo herää ja vie Elsin ulos. Myös hänen 6 000 vuoden takaisilla naapureillaan oli koiria. Ne olivat ainakin vetojuhtia, mutta ehkä myös vahtikoiria, kavereita ja perheenjäseniä.

Elsikin vahtii ikkunasta ohikulkijoita, etenkin isoja ja uhkaavan näköisiä koiria.

Metsalo syö aamupalan ja lähtee miehensä kanssa Tapiolan kirkkoon jumalanpalvelukseen.

Kristillinen usko on Metsalolle tärkeää. Hänen lapsuudenkotinsa ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta isänäiti opetti rukoilemaan.

Metsalo lukee Raamattua ja uskoo kolmiyhteiseen Jumalaan. Hänelle on tärkeää, että Jeesus kuoli ristillä hänen puolestaan.

– Vaikka mä mokailen elämässä, Jeesus on pelastanut tilanteen.

Kun Bosmalmin hylkeenpyytäjät hinkkasivat hylkeenaivoja kaavittuun nahkaan, Jeesuksen syntymään oli vielä tuhansia vuosia ja satoja sukupolvia. Äiti, lapsi, äiti, lapsi, äiti, lapsi ja niin edelleen. Jokainen heistä näki maailman vähän eri tavalla kuin toinen.

Muinaisespoolaisten maailmankatsomuksesta tiedetään vain vähän, ja sekin vähä on raavittu murusista.

Tiedetään, että ihmiset hautasivat vainajansa ja ripottelivat hautoihin punamultaa. Samalla punamullalla maalattiin kallioihin kuvia.

Kalliomaalauksia on löydetty esimerkiksi Nuuksiosta ja Kirkkonummelta. Maalausten ajoittaminen on vaikeaa, mutta ne ovat hyvin voineet olla tuttuja Bosmalmin yhteisölle.

– Kirkkonummen Juusjärvellä on maalauksessa ihmisiä, joilla on kädet pystyssä. Ylimmällä ihmishahmolla on eläimen pää ja kuono. Ehkä he juhlivat jotain, Jenni Siltainsuu ­kertoo.

– Johonkin uskomusmaailmaan ne varmasti liittyvät, mutta emme tiedä tarkemmin. On ehdotettu esimerkiksi, että kyse on metsästysmagiasta tai samanismista.

Bosmalmin kaivauksista on löydetty myös savisia hahmoja, kuten rintava nainen. Vastaavanlaisia savinaisia on löytynyt kivikautisista kaivauksista ympäri Eurooppaa. Sitä voi sitten miettiä, miksi sellaisia on tehty.

Jos Janne Saarikiven pitäisi arvata, minkälainen oli muinaisespoolaisten maailmankuva, hän veikkaisi sen olleen jotain samanlaista kuin Siperiassa 1900-luvulla.

– Ihmiset ovat jakaantuneet jonkinlaisiin klaaneihin, jotka ovat ehkä assosioineet itsensä johonkin eläimeen, vaikka karhuun tai hirveen, joka on ollut heidän myyttinen kantaisänsä. Sitä eläintä on palvottu, ja sen metsästys on ollut rituaalinen pyhä toimitus.

Töitä entisajan espoolainen huhki ehkä viitisen tuntia päivässä

Ehkä muinaisespoolaiset olivat Suuren hylkeen jälkeläisiä, jotka tappoivat merinisäkkäitä pyhän kunnioituksen vallassa.

Saarikivi uskoo, että muinaisten metsästäjä-keräilijöiden elämä oli mukavaa. Stina Metsalo tekee töitä seitsemän tuntia päivässä, mutta muinaisespoolainen huhki ehkä neljä tai viisi tuntia.

– Metsästys ja keräilyhän on hirveän kivaa, ja ruoka on hirveän korkealaatuista. Loppuajat vedetään jotain kivaa tanssia ja naidaan. Harmi vain, kun kohta tulee naapuriheimo ja ampuu nuolet niskaan, Saarikivi sanoo.

Siinä onkin metsästäjä-keräilijöiden elämän kenties kurjin puoli: silmitön väkivalta. Saarikivi on työskennellyt viime vuosina itäsiperialaisten nivhien parissa. Nivheillä oli vielä 1900-luvulla tapana selvittää keskinäiset ongelmansa tappamalla. Aviorikoksen tehnyt poltettiin elävältä.

– Kun brittiläiset lähetyssaarnaajat tulivat 1930-luvulla Papuan ylänköalueelle, paikalliset metsästäjä-keräilijät luopuivat mielellään vanhoista tavoistaan ja ottivat kristinuskon vastaan. He perustelivat sitä sillä, että on mukavaa, että aina kun käy kusella, ei tarvitse katsella niskan taakse, onko joku ampumassa myrkkynuolella kaulavaltimoon, Saarikivi kertoo.

Muinaisherttoniemeläiset ovat voineet joku ilta tulla Bosmalmille, tappaa kaikki miehet ja lapset, ottaa naiset orjiksi ja jatkaa elämäänsä heidän asuinsijoillaan.

– Se yhteisö on ollut aika pieni, ehkä viisikymmentä hylkeenpyytäjää. Sinne on voinut tulla jokin naapuriporukka, joka on vain tappanut ne kaikki ja pöllinyt niiden hylkeenrasvat. Se on sitten ollut tavallaan siinä.

– Ja sen takia on hyvin mahdollista, että sillä nykyisellä espoolaisnaisella ei välttämättä ole yhtään niiden hylkeenpyytäjien geeneistä.

Voisiko Stina dna-testin perusteella olla muinaisten espoolaisten jälkeläinen?

Stina Metsalo pyyhkäisee pumpulitikulla poskensa sisäpintaa, sulkee näytteen muovitötsään ja lähettää sen Yhdysvaltoihin. Muutaman viikon päästä dna-testin tulokset ovat valmiit.

Tietokoneen näytöllä lukee U4b3, ja Turun yliopiston genetiikan professorin Päivi Onkamon mielestä se on jännä tulos.

Kyseessä on haploryhmä, joka selvitettiin Metsalon mitokondrio-dna:sta. Se kertoo, mistä hänen äitinsä, äitinsä äiti, äidinäidinäiti ja niin edelleen ovat peräisin – periaatteessa ensimmäisiin ihmisiin asti.

Myös isälinjaa voidaan tutkia, mutta siihen tarvitaan Y-kromosomi, joka on vain miehillä.

Metsalon muinaisäiti, rouva U, tuli Eurooppaan Lähi-idästä noin 50 000 vuotta sitten. Siihen aikaan Euroopassa eli mammutteja ja Espoon yllä oli kolmisen kilometriä jäätä. Se on vajaat kymmenen kertaa enemmän kuin nyky-Espoon korkein rakennelma, Latokasken 350-metrinen radiomasto.

U:ta lykästi, sillä hänen jälkeensä jättämä haploryhmä on Euroopassa yhä yleinen.

– U:n tytär U4 on elänyt ehkä 30 000 vuotta sitten. Hänen jälkeläisensä ovat kulkeneet idemmäs kuin monet muut U:t. Meillä Suomessa U4:ää on vähän, mutta mareilla, mordvalaisilla, udmurteilla ja muilla suomalaisten sukukansoilla sitä on enemmän, Onkamo kertoo.

Alalinja U4b3 on kuitenkin harvinainen. Onkamo löytää muutaman Metsalon kaukaisen U4b3-sukulaisen uiguureista, jotka ovat pääasiassa Kiinassa asuva islaminuskoinen kansa.

Päivän iso kysymys on, onko mahdollista, että joillakuilla muinaisespoolaisilla hylkeenpyytäjillä oli sama äitilinja kuin Metsalolla.

Kysymykseen on mahdoton vastata varmasti, koska Suomen maaperä syö ihmisten luut viimeistään tuhannessa vuodessa. Lahden toisella puolella Baltiassa maaperä on vähemmän ahnas, ja kivikautisia luita on säilynyt. Onkamo uskoo, että Etelä-Suomessa ja Baltiassa on asunut jotakuinkin samaa väkeä.

Onkamo tutkii aikansa tietokantoja, ja sitten löytyy osuma – tai ainakin melkein.

– 6 000 vuotta sitten Virossa on elänyt nainen, joka kuului haploryhmään U4a1. Se on sukua U4b3:lle, mutta ei aivan läheistä. Yhteinen esiäiti on ehkä 15 000 vuoden takana, Onkamo sanoo.

Sen tarkempaa tietoa ei löydy tähän hätään.

Ei ole mahdotonta, että joku Metsalon esiäideistä parkitsi hylkeennahkaa muinaisen Espoon rantakallioilla. Yhtä hyvin hän saattoi laulaa lapsille maailmansynnystä nykyisen Latvian tienoilla tai kertoa vitsejä sisaruksilleen Äänisen rannoilla.

Niillä tienoilla eli siihen aikaan muinaisen rouva U4:n jälkeläisiä. Varmaa on, että yksi sellainen asuu vuonna 2019 Tapiolassa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi